KI=Kengurusaari

Kävelysillan alta kurkisteli pikisilmäinen australian merileijonanuorukainen. Se könysi periksi antavalle, hiekkamättäälle ja tapitti meitä, kuin ei olisi koskaan nähnytkään ihmisiä. Se halusi nähdä meidät paremmin pysytellen silti riittävän likellä vieressä köllivää emoa. Luulisi, etteivät ihmiset sille kovin kummallisia vieraita ole – olimmehan Kangaroo Islandin australian merileijonien suojelualueella Seal Bayssä, joka kuuluu KI:n tärkeimpiin vetonauloihin.

Matkan varrella olimme bonganneet mahtavan, hiekkarannalle valjenneen valaan luurangon sekä yhden saaren kolmesta myrkyllisestä käärmeestä. Yleensä raidalliset tiikerikäärmeet ovat tällä, Australian kolmanneksi suurimmalla saarella usein mustia, kuten kyyt kotosaaristossa. Tiikerikäärmeiden kerrotaan olevan aggressiivisia ja käyvän hanakasti häiritsijöiden kimppuun. Uhrin sydän pysähtyy, ja jollei vastamyrkkyä saada tunnin sisällä, hän menehtyy. Tämä yksilö oli levittänyt niskansa lämpimälle hiekalle kuin kobra ja näytti vain nauttivan kevätauringon lämmöstä.

Äärimmäisyydestä toiseen

Yö Cape Jervisin niemen Lady Bayn levähdysalueella oli todellakin tuntunut siltä, että olimme tulleet Jäämeren rantaan. Mereltä puhaltava tuuli puhisi ja kohisi ja ravisutteli autoa. Yhtäkkiä oli kylmä. Piti kaivaa fleecet ja untuvatakit esille. Päivälämpötilan ”tuntuu iholla -arvo” oli romahtanut edellispäivästä likipitäen 30 astetta.

Aamulla takarengas oli tyhjä. Tarkempi tutkimus paljasti, että sinne oli uponnut ruuvi. Se, mistä saakka ruuvi oli kanssamme matkannut, jäi epäselväksi. Toyotan japaninkielisessä ohjekirjassa oli onneksi hyvät kuvat. Löysimme kaikki tarvittavat työkalut, Oskari kaivoi vararenkaan auton alta ja vaihtoi sen tyhjän renkaan paikalle. Tyhjä rengas puolestaan valloitti ”makuuhuoneen” eli ”olohuoneen” eli Toyotan ”takapenkin”.

Sen jälkeen posotimme tukka putkella SeaLinkin lauttajonoon. Minä pistin hunajapurkkimme pussiin ja roudasin sen lauttasataman heinäpuskaan piiloon. Kangaroo Islandille eli kengurusaarelle ei saanut viedä hunajaa tai mehiläistuotteita eikä siemenperunoita. Myöskään ketut tai kanit eivät olleet tervetulleita.

Australian lounaisrannikolta mereen pistävä Kangaroo Island tunnetaan lyhennyksellä KI. Se on 4400 km2 laajuinen eli noin 3 x Ahvenanmaan kokoinen, mutta fiilis oli enempi kuin Gotlannissa. Oli laajoja lammaslaitumia, alavia rantaniittyjä ja korkeita jyrkännerantoja. Meri tuoksui ja Etelämantereelta käyvä reipas tuuli oli hyytävä kuin kotisaariston keväässä.

Lautalta päästyämme ajoimme suorinta tietä American Riverin The Oyster Farm Shopiin. Herkuttelimme pulleilla Jäämeren ostereilla, jotka pääsivät saman tien parhaiden ikinä syömiemme joukkoon. Sinne päätimme palata uudestaan. Istuessamme mukavan, kotoisan, metritavarasta tehdyn lankkupöydän ääressä ikkunan taakse ilmestyi räikeänvärinen varpuslintu, sinikurkkumaluri. Ehkä sekin olisi halunnut maistaa tuoreita ostereita.

Seuraavaksi painelimme saaren suurimman kaupungin, Kingscoten, rengaspuljuun nimeltä Turner’s Tyre Service. Turner ei ollut mikään ”täystuho” vaan lupasi korjata kumin tunnissa. Kulutimme aikaa kylän satamassa sekä retkeily-, leivonta-, elektroniikka- ja sisustustavaroiden lisäksi muun muassa kalastuskamaa myyvässä Ingram’s Home Hardware -sekatavarakaupassa. Oskarin mukaan lähti pari peruketta, vihreä kalmariviehe sekä syöttipakaste.

Seal Bayn siisti hyljekeskus

Australianmerileijonat kuuluvat maailman vähälukuisimpiin hylkeisiin. Niiden kokonaismäärän arvioidaan olevan alle 12000, mikä on kuitenkin aika paljon enemmän kuin saimaannorppien noin 350 kpl. 85 prosenttia australianmerileijonista elää Etelä-Australian osavaltiossa ja loput 15 prosenttia Länsi-Australian puolella.

Australianmerileijonat metsästettiin sukupuuton partaalle 1800-luvulla. Niiden kanta ei rauhoitettunakaan ole elpynyt odotetusti, vaan laji katsotaan yhä vaarantuneeksi. Kangaroo-saaren Seal Bayssä on kolmanneksi suurin, noin 800 yksilön australian merileijonakolonia eli runsaat 6 prosenttia maailman kannasta. Se on tärkeä suojelu- ja tutkimusalue, jossa vierailijat pääsevät kontrolloidusti tutustumaan hauskaan merinisäkkääseen.

Teimme Seal Bayssa ensin omatoimikävelyn rantarinteille tyylikkäästi toteutettuja kävelysiltoja pitkin. Lisäksi osallistuimme neljän hengen opastetulle retkelle. Ainoastaan niin pääsee rannalle katsomaan hylkeitä silmästä silmään. Omatoimiretkellä tosin pääsimme hylkeitä lähemmäs, sillä muutama oli hakeutunut ihan kävelysiltojen läheisyyteen köllimään. Toisaalta oppaan mukana kuulimme suorastaan hengästyttävän laajalti lajin elämäntavoista, menneisyydestä, nykyisyydestä, ja uhista.

Vivonne-lahden leiri

Seal Baysta jatkoimme pitkin KI:n etelärantaa kulkevaa pääväylää saarivaltuuston ylläpitämälle Vivonne Bay Camp Groundille. Vaikka yksinkertainen, mutta viihtyisä leirintäalue oli tiiviiden rantapuskien suojassa, Etelänapamantereelta puskeva tuuli tunki ravisuttelemaan asumustamme eli kulkupeliämme. Kevätlampaankyljysten paisto oli haasteellista, kun tuuli pyrki väkisin puhaltamaan kaasukeittimen liekin sammuksiin.

Aamulla painelimme kävelylle runsaan kilometrin mittaiselle, liki autiolle rannalle. Suomalainen kesäsaaristolainen tunsi olonsa paljon kotoisammaksi meren äärellä kuin autiomaassa. Isolta Australian mutkalta työntyvät aallot jäivät laskuvedellä kauas terävien, rikkonaisten rantakallioiden taakse, ja hoodieiksi, huppupäiksi, kutsutut, pienet mustapäätyllit kipittivät levävallien välissä pitäen meitä tarkasti silmällä.

Kangaroo Island ja Ihmemaa Oz

Australia lyhennetään täkäläisittäin Oziksi, ja australialaiset ovat ylpeitä ozieita. Nimitys kuvastaa hyvin tätä moni-ilmeistä ihmemaata. Yhtäällä on kuumaa ja kosteaa tropiikkia, toisaalla kuivaa ja paahteista aavikkoa ja jossain koleiden merituulten pyyhkimää, karua rannikkoa. Eläimistökin on omituista. On kengurua, koalaa, nokkasiiliä, vesinokkaeläintä ja suuria liskoja. Lyman Frank Baumin Ihmemaa Oz -musikaalin on täytynyt saanut innoituksensa täältä.

Kangaroo Islandista kolmannes on kansallispuistoa tai jollain muulla tavoin suojeltua. Flinders Chase -kansallispuisto KI:n länsipäässä on saaren suurin suojelualue. Lunastettuamme 2 päivän pääsylipun kansallispuiston opastuskeskuksesta 16 AUD:lla / nuppi seurasimme koaloiden touhuja opastuskeskuksen parkkipaikan pikkumetsikössä.

Opastuskeskuksesta suunnistimme saaren ja kansallispuiston karuun lounaiskärkeen. Kengurusaaren kesytön, upea etelärannikko on koitunut monen laivan ja merenkulkijan tuhoksi. Sen vesiltä tunnetaan yli 80 hylkyä ja surullista haveritarinaa. Lounaiskärjen Cape Couedic-niemellä tutustuimme merituulten pieksemään kotisaaren horisontissa seisovaa Bengtskäriä 3 vuotta nuorempaan majakkaan. 1909 valmistuneen, KI:n merenkulkua turvaavan majakan entisiä majakanvartijoiden kämppiä vuokrataan lomailijoiden käyttöön 225 aussitaalan (n. 160 €) hintaan, eikä niistä edes näy merelle!

Majakanvartijoiden varasto oli parin kilometrin päässä korkealla niemellä, jonka jyrkän rinteen alle oli rakennettu laituri. Kallion laella oli aikanaan ollut valtava vinssi tarvikkeiden, henkillökunnan ja vierailijoiden kuskausta varten. Tie saaren itäpäästä majakalle valmistui vasta 1930-luvulla, minkä jälkeen elämä ja yhteydet majakalle helpoittuivat selvästi.

Ihan toinen hyljeporukka

Uudenseelanninmerikarhut eli forsterinmerikarhut nauttivat silminnähden Couedicin niemen rajuista, teräviin kallioihin rikkoutuivista tyrskyistä. Ne loikkivat voimakkaissa ranta-aalloissa delfiinien lailla. Ne ovat vahvoja ja taitavia uimareita ja niiden tiedetään sukeltavan syvemmälle ja pidempään kuin minkään muun hyljelajin. Urokset voivat sukeltaa jopa 15 minuuttia lähes 400 m syvyyteen, vaikka tyypillinen sukellus kestääkin vain pari minuuttia.

Merikarhujen turkki on kaksikerroksinen ja erinomaisen eristävä. Uudenseelanninmerikarhuilla on terävä kuono ja pitkät, vaaleat viiksikarvat. Niiden englanninkielinen nimi onkin Long-nosed Seal eli pitkänenähylje. Lisäksi niiden takaräpylät kääntyvät poikkeuksellisesti myös eteenpäin. Lajia tavataan lähinnä Australian etelä- ja länsirannikoilla sekä Uuden-Seelannin saarten rannoilla.

Kun hylkeiden ja tyrskyjen ihmettelystä oli saanut tarpeekseen, kävelysillat ja portaat johdattivat Admiral’s Archille eli Amiraalinkaarena tunnetun kalliosillan alle. Sieltä voi jatkaa hylkeiden touhujen seuraamista uudesta perspektiivistä. Lisäksi kaikkien paikalla käyvien ”kuuluu” näpsäistä itsestään selfie tyylikkäissä, luonnonvoimien muovaamissa kehyksissä.

Couedic-niemellä voi käydä vain tsekkaamassa ”pakolliset” nähtävyydet, tai kuluttaa reilummin aikaa tarpomalla mukavat luontopolut eri kohteiden välillä. Pidempiä vaelluksia kaipaavalle Couedic-niemi ja noin 5 km päässä sijaitsevan Kirkpatrick-niemen nokassa oleva ikoniseksi noussut Remarkable Rocks -kivimuodostelma osuu myös 61 km pitkän Kangaroo Island Wilderness Hike -reitin varteen. Meille riittivät Couedicin kävelypolut, ja tuolle omituiselle kivimuodostelmalle pyrähdimme autolla.

Meidän oli tyydyttävä saaren päällystettyihin teihin. Omalla autolla olisimme varmasti ajaneet myös muutaman hiekkatien päähän katsomaan paria muuta majakkaa ynnä muita käyntikohteita. Saaren hiekkatiet näyttivät olevan pääosin erinomaisessa kunnossa ja sopivia ihan tavallisille kaksivetoisille autoille.

Olimme varanneet yöpymispaikan hyvinvarustellulta Flinders Chase -kansallispuiston Rocky Riverin leirintäalueelta. Tämä Hra Matthew Flinders (1774–1814), joka on antanut nimensä kansallispuiston lisäksi jos jollekin tielle, kukkulalle ja vuorelle Australian mantereella, oli englantilainen merikapteeni, joka navigoi ensimmäisenä Australian ympäri. Hän nimesi mantereen Terra Australikseksi eli eteläiseksi maaksi, mikä korvasi Uusi Hollanti -nimen. Joka tapauksessa hänen nimikkokansallispuistonsa tuulensuojaisella, läpitunkemattomien pusikoiden ympäröimällä pääleirintäalueella oli paljon lintuja, paljon kenguruita, paljon rauhaa ja erittäin siistit, lämpimät suihkut – parhaat koko Australianreissulla siihen mennessä.

Mustan suon salaisuudet

Aurinko oli hädin tuskin noussut metsän takaa, kun jo painelimme Black Swamp Hikelle eli mustan suon vaellukselle. Aamuhämärissä oli liikkeellä kenguruita ja kookkaita tuhkahanhia, mutta vesinokkaeläimet jäivät yrityksistä huolimatta yhä näkemättä. Lähestyimme Platypus Waterholeja hiljaa ja varoen. Odotimme lammikoiden äärellä liikkumatta ja pitkään, mutta onni ei ollut myötä. Jo lapsena eläinkirjoista ihmettelemäni omituinen räpyläjalkainen ja ankannokkainen, muniva ja myrkyllinen nisäkäs pysyi piilossa.

Mustalta suolta on löytynyt todisteita sitäkin vanhemmista elämänmuodoista. Täkäläinen herra Charles May oli löytänyt ”tonnikaupalla” luita ja hampaita kaivaessaan hiekkaa kotitalonsa rakentamiseksi 1900-luvun ensivuosina. Hän oli vienyt ne hevosella ja kärryllä Etelä-Australian museoon Adelaideen. Tutkimukset olivat osoittaneet ne sukupuuttoon kuolleen pussieläimen, diprotodonin, luiksi. Niiden ja muiden esihistoriallisen megafaunan edustajien jäänteet olivat säilyneet Mustan suon satatuhatta vuotta vanhassa, hapettomassa suoturpeessa ihmeen hyvin.

Kun 9 km aamulenkki ei tuntunut riittävältä, jatkoimme sen päälle vielä Heritage Walkin. Sen varrella pääsimme tutustumaan mainitun herra Mayn touhuihin ja tilan historiaan lähemmin. Myös hänen vanhaa asuintaloaan saa vuokrata majakan kanssa samaan vuorokausihintaan.

Ei emuja eikä paljon muutakaan

Seuraavana päivänä suunnistimme saaren pohjoisrannalle Stokes Bayhin retkilounaalle. Olimme saaneet vinkin kivirannan takaisesta ”salaisesta hiekkarannasta”. Se löytyikin helposti, kun osasi etsiä merkkejä sinne vievästä jännittävästä reitistä. Biitsille piti luikerrella sivuttain mahtavien rantakallioiden ja kivien välisistä, kapeista rakosista.

Olimme aamulla lähettäneet nettisivujen kautta yhteydenottopyynnön Emu Bay Fishing Chartersille. Kysyimme josko heillä olisi Oskarin (tai meidän) seuraksi porukkaa lähdössä kalaan sinä päivänä, seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Herra ei vaivautunut vastaamaan. Ei meillä Suomessa ole tapana sillä lailla yritystä pyörittää. Edes simppeli ei olisi riittänyt.

Ajelimme kuitenkin varmuuden vuoksi ja ihan mielenkiinnosta KI:n pohjoisrannalle, samaisen saarineuvoston ylläpitämälle Emu-lahden leirintäalueelle yöksi. Voisihan siellä käydä omin päinkin koittamassa kalaonnea.

Johan oli leirintäalue! Hiekkakenttä oli ruman kylän laidalla, tien poskessa – tosin sen väärällä puolella eli turhan kaukana rannasta. Palveluiksi tarjottiin parkkipaikat yöksi sekä roskikset. Rannan tuntumassa nököttäville vessoille ja grillikatokselle oli melkein neljänneskilometri matkaa. Tämä ihanuus kustansi 17 AUD (n. 12 €)! Turha kai mainita, ettemme viihtyneet toista yötä, eikä herra Fishing Chartersista kuulunut ikinä mitään.

Tuulen tuivertama Amerikan River

Meren rannalla on ihanaa, paitsi kun tuulee – ja yleensä tuulee. Mietimme mahtoiko Kangaroo Islandin rannoilla koskaan olla tyyntä. Voisi kuvitella että, kun Manner-Australia lämpiää päivällä niin maan perusteellisen kuumaksi, ja lämmin ilma kohoaa ylöspäin, niin vilpoisilta Etelämannerta ympäröiviltä merialueilta työntyisi aina korvausilmaa mantereen suuntaan. Nyt tuo korvausilma ainakin pyyhkäisi ylitsemme varsin reippaaseen tahtiin.

Amerikan River on saanut nimensä amerikkalaisten hylkeenpyytäjien leiristä vuonna 1803. He olivat saapuneet Union-nimisellä prikillä ja rakentaneet siellä KI:n paikallisesta puusta ensimmäisen Etelä-Australiassa valmistetun puulaivan, oman 14-metrisen kuunarin, nimeltä Independence. Tuo porukka luuli löytäneensä mukavan niemen jokisuusta, mutta jokisuu osoittautuikin vain laajaksi lahdeksi.

Matala lahdenpohjukka on nykyisin Aquatic Sanctuary eli vesistön suojelualue, joka on rauhoitettu kalastukselta, kaivostoiminnalta ja paljolta muulta reippaiden sakkojen uhalla. Monet kalat ja muut meren elävät lisääntyvät sen alueella ja linnut kerääntyvät suojaisille matalikoille ruokailemaan ja lepäilemään.

Osuimme myös ihmettelmään, kuinka paikallinen puulaivoista innostunut porukka väsäsi Independence-kuunarin kopiota varta vasten rakennetussa venehallissa, RIGissä. Kun olin saanut kunnian olla mukana Suomeen hankitun 12mR -luokan purjejahdin, Blue Marlinin, entistämisprojektista kertovan kirjan tekemisessä, tuo vanhojen partojen kuunariprojekti lämmitti sydäntä. Lue lisää: rebuildindependence.org. Avustuksetkin ovat tervetulleita.

Parinsadan asukkaan rauhaisa pikkukylä oli mukava paitsi siksi, että siellä oli tuo alussa mainitsemani The Oyster Farm Shop, jonka vakioasiakkaita meistä tuli muutamassa päivässä, myös siksi, että sen rannoilla oli ihania kävelyreittejä. Ensimmäisenä päivänä kävelimme kymmenisen kilometriä paikallista, historiallista nähtävyyttä, Fish Canneryä, eli kalapurkittamon rauniota katsomaan. Seuraavana päivänä kävelimme runsaan 7 km edestakaisen ns. Independende-trailin tuon aiemmin mainitun suojelualueen rantoja pitkin.

American Riverin käytännöllisesti katsoen tyhjä leirintäalue oli aivan meren rannassa ja kaikki tarpeelliset fasiliteetit, roskikset, vessat, suihkut ja grillikatos olivat ihan leirintäalueessa kiinni. Parkkeerasimme campervanimme näköalapaikalle vain muutaman askeleen päähän noista palveluista. Sataman kalapaikoillekin oli vain kivenheitto. Oskari uitti syöttejä pitkälti toista tuntia paikallisten tapaan, mutta syötit hävisivät taskurapujen suihin. Itse ravut hyppäsivät siiman kyydistä heti, kun ne yritti nostaa pinnan ylle.

Taas kerran olin ikionnellinen automme parhaasta puolesta – panoraamakattoluukusta. Kuumina öinä sen voi jättää auki ja viileinä se oli ihana ikkuna taivaalle. Illan pimettyä seurasin vahvoja viiruja taivaalle piirtäviä tähdenlentoja. Draconidit ne siellä tervehtivät Kengurusaarella yöpyjiä.