Kahden Aasian rajalla

Fukuoka oli ollut tärkeä satamakaupunki vuosissatojen ajan, sijaitsihan se lähempänä jopa Etelä-Korean pääkaupunkia, Soulia, kuin Tokiota. Suuntasimme siis Kyushun pohjoisrannalle ja kohti Koreansalmen takana häämöttävää Aasian mannerta. Reippaan 1,6 km kävelyn päätteeksi astuimme Fukuokan Hakatan satamassa Venus-nimiseen kantosiipialukseen vähän aamukymmenen jälkeen.

2 h 15 min myöhemmin saavuimme Nagasakin prefektuuriin kuuluvalle Tsushiman saarelle keskelle Koreansalmea. Matkan varrella olimme pysähtyneet pienellä Ikin saarella. Sinne, Japanin puolen lähimpään satamaan oli Tsushimasta noin 50 km. Busaniin, Etelä-Koreaan, oli suunnilleen sama matka.

Olimme kyselleet vuokra-autoa etukäteen 24 tunniksi. Tarkoitus oli ollut, että lähtisimme Tsushiman eteläsatamasta, Izuharasta, ja jättäisimme auton saaren toiseen päähän Hitakatsuun. Auton lähtöhinta oli kuitenkin ollut suhteellisen korkea, yli 6000 yeniä. Jos olisimme jättäneet sen Hitakatsuun, hinta olisi noussut aivan suhteettomaksi: olisi pitänyt maksaa 8000 yeniä lisää!

Painelimme Izuharan pienen terminaalirakennuksen läpi bussipysäkille. Tiesimme, että Tsushimassa kulki busseja vain pari kertaa päivässä. Hakatan satamassa meille oli kerrottu, että myöhempi bussi saaren läpi lähtisi 13.50, ja olisi ollut hyvin aikaa lounaalle. Izuharan versio oli, että bussi lähtisi jo 13.20, ja lounas piti unohtaa.

Japanissa liki kaikki yrittivät auttaa parhaansa mukaan, mutta tietoon kannatti suhtautua varauksella. Tälläkin kertaa parempi tieto tuli vasta paikan päällä. Pääsimmepä ainakin valitsemaan penkit linjurista ensimmäisten joukossa.

Pikku saaren salaisuuksia

Tsushiman pääsaari oli suunnilleen 70 km pitkä ja noin 15 km leveä. Alunperin yksi saari oli jaettu kanavalla kahdeksi 1671, ja 1900-lukuun mennessä sen läpi oli jo kaivettu toinenkin kanava. Nykyään se koostui 3 saaresta, mutta koko saarikokonaisuutta kutsuttiin silti Tsushimaksi. Asukkaita Tsushimassa oli melkein 35.000.

Tsushimalle ja Ikille oli 1968 perustettu yhteinen lähes 120 km2 ”liki-kansallispuisto” (quasi-nationalpark), jolla oli tarkoitus suojella luontoa rakentamiselta. Jopa 89 % Tsushiman pinta-alasta kehuttiin olevan vuoriston ja ”luonnollisen kasvillisuuden” peitossa. Vuorten rinteiden kasvillisuudesta varsin reilu osa näytti tosin olevan istutettua sypressipuupeltoa.

Tsushiman erikoisuus no. 1 oli vasta 1988 löydetty leopardikissa eli bengalinkissa eli aasianmetsäkissa. ”Tsushimankissaa” oli pidetty ensin omana lajinaan, sitten alalajina. Nykyisin sitä pidettiin yhtenä Mantsurian alalajin muotona. Tsushiman leopardikissa oli kuitenkin luokiteltu Japanissa äärimmäisen uhanalaiseksi, ja valtio oli rahoittanut sen suojelua 1995 lähtien.

Muita saaren nisäkkäitä olivat esimerkiksi villisika, peura, näätä ja hiiri. Vasta helmikuussa 2017 oli havaittu, että saarella eli myös saukkoja. Kuten niin monilla Japanin pikku saarista, Tsushimallakin eli aivan oma, kotoperäinen kyylajinsa. Lisäksi saarella pysähtyivät monet muuttolinnut haukoista kotkiin ja kuikkiin.

Bussi vei meitä hitaasti ja vaivaalloisesti puolen kilometrin korkuisten vuorten yli, ympäri ja läpi kiemurtelevaa, kapeaa tietä kohti saaren pohjoista satamaa, Hitakatsua. Tunneleita oli pitkälti toistakymmentä. Pysähdyimme sairaalan ja lentokentän lisäksi muutamissa pikku kylissä. Bussimatka tuon mielenkiintoisen saaren päästä päähän vei kolmisen tuntia.

Olimme jännityksellä seuranneet matkan hinnan kehittymistä tuulilasin yllä olevalta monitorilta. Perille päästyämme se näytti jo hyvinkin yli päivän auton vuokran suuruista summaa kahdelta. Yllätykseksemme meihin pätikin joku turistihinta, ja koko lysti maksoi vain tonnin per peppu!

Lyhyt visiitti Tsushiman rauhassa

Hitakatsu oli varsin hiljainen pikkuinen satamakylä huhtikuun alun torstaina. Viikonloppuisin ja kesäsesongin aikaan saari vetänee korealaisturisteja kuin saaren lukuisat mehiläispesät mehiläisiä. Nyt vain muutamia korealaisia kulki pienen satamaterminaalin liepeillä kävellessämme kylän läpi suppeasta turistikartasta bongaamaamme sushipaikkaan. Tuskin saisimme nauttia lempiruokalajistamme samaan malliin enää rajan tuolla puolen.

Ravintolaa pyöritti nelihenkinen perhe parissa sukupolvessa. Tilattuamme tuttuun tapaan listasta poiketen udon-keitot sekä sashimi- ja sushiannokset nuori kokki kertoi innokkaasti kuvien kera tarjoamiensa tuotteiden lajit ja nimet. Eivät ne mitään huippuluomuksia olleet, mutta erittäin tuoreina toki todella maittavia ja persoonallisesti esille pantuja.

Aamulla satoi. Iltapäivää kohti luvattiin selkenevää, mutta päätimme silti yrittää vaihtaa varauksemme varhaisempaan alukseen. Kylän vähien nähtävyyksien kiertely ei innostanut sadesäällä ilman autoa. Lippuluukun avautumista odotellessamme nautimme pitkän, mutta simppelin soppalounaan hulppeista satamanäkymistä nautiskellen.

Kohti Etelä-Koreaa

Kun lipunmyynti puolilta päivin aukesi, painelimme neuvottelemaan lähtömme aikaistamisesta. ”Ok, ok”, lipunmyyjät hokivat. Seuraavaksi haimme matkatavarat Hitakatsun upouuden Daemado-hotellimme säilöstä ja täytimme rajan ylitystä varten vaaditut lomakkeet. Sitten painelimme tuoreet liput kourissa lähtöterminaalin kautta kaijassa odottavaan JR Kyushun kantosiipialukseen nimeltä Beetle.

Kohta viiletimme jo 40 solmun nopeudella kohti Etelä-Korean rannikkoa. Virtaviivaiset valkonaamaliitäjät ja kurosivonviistäjät seurailivat pika-alusta kunnioitettavan korkuisten aaltojen harjoja ja pohjia hipoen. Harmi, ettei kantosiiven peräkannelle saanut turvallisuussyistä mennä.

Hengityssuihkuja ei näkynyt. Se oli hyvä juttu. Olin lukenut, että JR Kyushun kantosiipilautta oli törmännyt valaaseen 2005, ja alus oli jouduttu hinaamaan takaisin lähtösatamaan. Sen jälkeen firman paatit olivat vastaavilta onnettomuuksilta välttyäkseen kuulemma soittaneet valaita karkottavia ääniä…

Monta muutosta maiseman myötä

Horisontiin nousi kukkuloita, sitten järkyttävän korkeita pilvenpiirtäjiä. Pian pikku Beetle lipui Busanin ällistyttävän kokoiseen satamaan. Ympäristönvaihdos oli totaalinen! Tupsahdimme uinuvasta jonkun tuhannen asukkaan kalmarisatamasta kuhisevaan yli 3,5 miljoonan asukkaan teollisuuskaupunkiin, Etelä-Korean 2. suurimpaan taajamaan ja sen maailman 5. suurimpaan rahtisatamaan!

Paitsi näkymät myös ruokakulttuuri, hintataso ja toimintaympäristö muuttuivat täysin. Taas piti katsoa tarkemmin, ettei astu avattuun viemäriin tai telo jalkojaan katujen metallilevyjen tms. reunoihin. Lämmitetyt, solisevat ja suihkuttelevat vessanpöntöt jäivät taa, ruokapöydän vakioriisi vaihtui kimchiin. Paitsi ruoan hinta myös makunautinto laskivat, ja palveluammateissa toimivien hymyt hyytyivät puoleen salmen takaisista. Ilmapiiriin hiipi myös kansainvälisempi ja hivenen avoimempi tuulahdus.

Korean suurimmalla kalatorilla

Kuljimme kolean Busanin rantaa kädet kyynärpäitä myöten untuvatakkien taskuissa. Lämpötila huiteli vajaassa 10 °C:ssa. Mereltä 10 m/s käyvä tuuli sai sen tuntumaan selvästi kylmemmältä. Sopeutuminen Suomen kevääseen oli alkanut.

Jagalchi oli Korean suurin kalatori. Siellä myytiin paitsi tuoretta, elävää ja kuivattua kalaa myös kaiken näköistä, kokoista ja väristä merenelävää sekä välineitä niiden narraamiseen. Kun saavuimme torille, aamun huutokauppa oli jo ohi, ja tukkupuolella siivottiin työpäivän jälkiä. Vähittäispuolella sen sijaan kävi kova kuhina.

Alakerran tiskeiltä voi valita mieleisensä ainekset, kuskata ne yläkertaan ja pyytää jotain monista ravintoloista valmistamaan ne haluamallaan tavalla. Aloitimme ensikertalaisina varovasti ja valikoimme ravintoloiden kuvitetuilta ruokalistoilta sopivan brunssin. Jotain uutta piti taas kokeilla, ja sillä kertaa se oli vaippaeläimiin kuuluva merituppi, ”meriananas”, joka tarjottiin sashimityyliin raakana dippikastikkeen ja korealaisten lisukkeiden kera.

Rantaraitin muijat

Jatkoimme katetusta torirakennuksesta kojujen reunustamaa, loputtomalta tuntuvaa rantakujaa eteenpäin. Jagalchi Ajummat eli Jaglachin ”muijat” (korean kielen ajumma-sana tarkoitti keski-ikäistä tai naimisissa olevaa naista) myivät mereneläviä, kalaa, merileviä ja vihanneksia toriraitin laidoilla ja pyydystivät ohikulkijoita pieniin ravintoloihinsa.

Ostimme pähkinöitä, manteleita sekä hävyttömän herkullisia kevyesti makeutettuja, kuivattuja inkiväärilastuja. Lisäksi oli ihan pakko maistaa paistettua huotrakalaa. Se oli hyvää! Se maistui vähän kuin kampelan ja ankeriaan sekoitukselta. Suosittelemme lämpimästi.

Vuosien kalastus kehittyneillä kalastustekniikoilla oli johtanut Koreassa paitsi saaliiden pienenemiseen myös kasvavaan kiinnostukseen vesiviljelyä kohtaan. Se ei ollut mikään uusi juttu, sillä maassa oli kasvatettu merilevää, erilaisia simpukoita ja kalaa jo vuossatoja. Laajamittaisemmaksi se oli alkanut muodostua 1960-luvulta alkaen. Tarve vesiviljelyn tehostamiselle sen kun kasvoi, sillä kalan ja muiden merenelävien kysyntä ei osoittanut laantumisen merkkejä. Haasteita vesiviljelyn lisäämiselle loivat paitsi teollisuuden myös uuden rakennusmaan hankkimisen ja meren täytön aiheuttama vesien saastuminen.

Busanin Santorini

Seuraavana aamuna lähdimme metrolla Busan Stationilta Toseongiin. Asemalta kävelimme ylämäkeen kohti Gamcheon Cultural Villagea. Tuo jyrkille rinteille kasvanut ”kulttuurikylä” oli alunperin ollut Korean sodan pakolaisten kyhäämä slummi. 2009 Kulttuuri-, urheilu- ja turismiministeriö oli käynnistänyt projektin kurjan hökkelikylän muuttamiseksi luovaksi yhteisöksi. Maalarit ja kuvanveistäjät olivat antaneet oman panoksensa Gamcheonin kujille, kodeille ja yrityksille teemalla: ”Busanin Machu Picchu”.

Nykyisin kauniin ja kaoottisen, tosin siistityn kylän kujilla parveili turisteja. Turisti-infosta sai 2000 wonilla (n. 1,60 €) kartan, johon kerättiin leimoja eri käyntikohteista. Kun kaikki tarvittavat leimat olivat koossa, Infosta voi saada palkinnon… Viehättävään kylään saattoi toki tutustua myös pelkästään eksymällä värikkäiden lego-talojen sokkeloihin.

Harhaillessamme Gamcheonin lukuisilla, kapeaakin kapeammilla kujilla mietin, miltä tuntuisi asua ja elää matkailunähtävyytenä. Suomenlinnalaiset osaisivat varmasti kertoa. Toisaalta köyhän asuinalueen siistiminen ja viihtyisyyden lisääminen ovat varmasti parempi vaihtoehto, kuin talojen purkaminen monille asukkaille liian kalliin ”kehityksen” tieltä, kuten vaikkapa Pekingin hutongeissa tai Rio de Janeiron faveloissa.

Junggun rannassa riittää katseltavaa

Harhailimme kukkulan rinnettä alas meren rantaan asti. Tähtäsimme kalasatamaan ihmettelemään paikallista kalastuslaivastoa. Sunnuntaina siellä oli hiljaista. Laiturilla ja paatella hoidettiin huoltohommia. Kalalaatikoita pestiin ja korjailtiin. Pitkäsiimoja käytiin läpi ja selvitettiin. Muutama äijä viihtyi kaijalla ongella ja parantamassa maailmaa.

Seuraava kohteemme oli ns. 40 porrasta. Siitä kerrottiin: ”Muutama alueen kaduista on ’restauroitu’ Korean sodan jälkeiseen 1960-luvun asuun puisin lamppupylväin ja pronssisin patsain, jotka kertoivat rankasta elämästä kadulla.” Hmmm…, ehkä sillä oli paikallisille joku muistoarvo, mutta mikäli se olisi sattunut jäämään väliin, menetys ei olisi ollut suuri.

Portailta oli lyhyt kävelymatka vilkkaita kauppakatuja Yongdusan-puistoon. Pieni puistikkoinen kukkula oli ihan kiva, mutta jollei sen tärkein nähtävyys Busanin torni satu kiinnostamaan, ei puistostakaan hirveästi kostu. 118-metrinen torni oli Etelä-Korean 4. korkein. Näkymät lienevät hyvät ympäri kaupunkia, mutta emme kokeneet tarvetta 4000 wonin (3,20 € /nenä) hissikyydille. Olimme saaneet nauttia komeista näkymistä kylliksi jo Gamcheon-kylän kukkulalta.

Moniulotteinen satamakaupunki jää taa

Viimeistä Busanin päiväämme varjostavasta, orastavasta ”Busan Bellystä” huolimatta lähdimme linjurilla kaupungin kaakkoisrannalta uloimmas Japaninmereen pistävälle Yeongdon saarelle Taeongdae-puistoon. Tavallista aktiivisempaa vatsaani varjellaksemme turvauduimme laajassa puistossakin söpöön, possunnenäiseen ”leikkijunaan”. Sillä pääsi näppärästi päänähtävyydeltä toiselle. Kaikissa ruumiin ja sielun voimissa oleville suosittelen silti kävelyä. Jalkapatikalla puisto aukeaisi varmasti parhaiten.

Taeongdaessa oli hieno näköalatasanne, komea majakka näköaloineen sekä taas yksi temppeli (joka ei jaksanut enää oikein kiinnostaa). Saaren kaakkoiskärjen parasta antia olivat rantaa seuranneen tien jylhät kalliomaisemat ja itse rannat, joista muutamille pääsi laskeutumaan portaita myöten.

Busanin eri kaupunginosat erosivat toisistaan melkoisesti. Ääripäinä voisi mainita Gamcheonin ”Santorinin” ja Haeundaen kalliin asuinalueen, ”Marine Cityn”. Sen ylelliset pilvenpiirtäjät olivat rakennettu mereltä vallatulle täyttömaalle. Juuri ne olivat tervehtineet meitä jo kaukaa lähestyessämme Busanin satamaa japanilaisella pikku Beetlellä.

Busan Station -metroaseman pohjoispuolinen alue puolestaan vaikutti olevan varsinaista ”Russo-Pusania”. Kauppojen ja ravintoloiden ikkunoissa oli kyrillisiä tekstejä ja pitsamenut olivat venäjäksi. ”Katutytöt” huutelivat hunajaisia kutsujaan tutulta kuulostavalla sävelellä kadun laidan ovien liepeillä etsiskellessämme meille suositeltua bulgogi-ravintolaa.

Vladivostok olikin ihan naapurissa. Sinne oli vajaan kahden tunnin lento kuudesti viikossa, ja pohjoisemmasta Donghaen satamasta vuorokauden mittainen lauttayhteys. Mutta emme jatkaneet Vladivostokiin vaan astuimme laivaan Busanin satamassa. Meritie kutsui taas…