Virkistävän vehreä Bohol

Kierrämme lyhyen lenkin 167 hehtaarin suojelumetsään aidatulla 7000 m2:n alueella. Nuori oppaamme kertoo, että aitauksessa kummituseläimiä ruokitaan, ne lisääntyvät ja niiden elämää seurataan ja tutkitaan. Lisäksi yleisö pääsee näkemään vierailijoihin tottuneita karvapalloja valvotuissa olosuhteissa. Kummituseläimet voivat myös halutessaan hypätä alueelta pois, sillä parin–kolmen metrin loikka oli tuolle keskimäärin 130-grammaiselle, miehen nyrkin kokoiselle elukalle lastenleikkiä.

Visayasin saarihyppely saa jatkoa

Oskarin kännykän sammakkokuoro aloitti 04.30 – kesken parhaiden unien. Viideltä seisoimme jo tien varressa odottamassa paikallisbussia. Hakeuduimme katulampun alle, jotta kuski erottaisi meidät pimeydestä paremmin. Pian seuraamme liittyi kaksi hollantilaistyttöä, jotka olivat olleet valashai- ja Napantaun riuttareissuilla kanssamme.

Kohta matkasimme täyteen ahdetussa bussissa Etelä-Leyten heräävien rantakylien läpi kohti Hilongosin pikkukaupunkia saaren länsirannikolla. Saavuimme lauttarantaan hyvissä ajoin kahdeksan jälkeen. Bussi matkustajineen odotti, kun ostimme 2 suunnilleen 250 peson (n. 5 €) lippua Leopard´s -varustamon Boholille matkaavaan bancaan.

Banca-paatti ei täysin vakuuttanut meitä turvallisuudellaan. Esimerkiksi pelastuslautat pysyivät hädintuskin edes koossa. Olosuhteet olivat onneksi loistavat: aurinko porotti ja tuuli oli leppeä.

Asetuimme varmuuden vuoksi varapoistumistien viereen. Tosin paatissa ei ollut seiniä, joten ulos olisi päässyt joka puolelta. Joku satamaviranomainen poikkesi ilmeisen rutiininomaiselle tarkastukselle, ja matkustajat pukivat historialliset pelastusliivit päälleen. Jos niiden kanssa olisi joutunut tajuttomana veden varaan, ne olisivat kääntäneet uhrin taatusti kasvot kohti pohjaa. Heti kun virkamies oli poistunut, liivit palautuivat takaisin penkkien selkänojille.

Parin tunnin matka Canigao-salmen yli Ubayhin olisi voinut olla suorastaan nautinnollinen, jollei avoimessa konehuonessa ärjynyt moottori olisi ollut niin kovin äänekäs. Metelin ylitti vain kaikin voimin töitä paiskivan turbon ujellus. Korvatulpat olivat taas kerran tarpeen.

Kylä keskellä saarta

Ubayn satamassa hyppäsimme tricyclen, kolmipyöräisen mopotaksin, kyytiin. Painelimme pikkukylän bussiasemalle Boholin pääkaupunkiin, Tagbilaraniin, menevään bussiin. Perslihaksia koeteltiin taas. Päivän 9 tunnin istumisen päätteeksi astuimme bussista suunnilleen saaren keskipisteessä, Carmenin kaupungissa, Villa del Carmen -nimiselle majatalolle vievän, kivisen pikkutien risteyksessä.

Villa oli kotoisa ja todella siisti, vaikkakin vielä hiukan työn alla. Biljardihuone, terassi ja etupiha olivat kesken. Majataloa pyöritti muutaman serkuksen perheistä muodostuva suurperhe. Yksi serkuista hoiti vastaanottoa ja pari hyöri keittiössä. Siivous ja pyykki hoidettiin varmaan porukalla.

Huoneestamme oli mukava näkymä parin katoksen yli villan takana aukeavalle riisipelloille, ja palmujen alla märehti vesipuhveli. Suihkussa olivat paineet paikallaan, ja vesi oli lämmintä. Myös wifi toimi moitteetta. Olimme kuulemma majatalon toiset suomalaisasiakkaat. Ensimmäiset olivat tulleet viettämään jonkun perheenjäsenen ja paikallisen häitä vuotta aiemmin.

Pitkän istumisen päälle oli mukava kävellä. Kävimme ostamassa grillikanan ja käsipyyhkeitä kylän torin nurkalta vähän toista kilometriä Villa del Carmenista. Torilta suunnistimme kirkon eteen keskusaukion puiston penkille syömään. Se oli ihan oikea kana, selvästi pienempi kuin meikäläiset broilerit. Maittavan illallisen nautimme myöhemmin majatalossa, minkä jälkeen ei tarvinnut kauaa unta odotella.

Suklaapusuja silmänkantamattomiin

Carmenin kylä nököttää Boholin saaren kuuluisimman nähtävyyden, Chocolate Hillsien eli ”suklaakukkuloiden” juurella. Majatalon hämärällä pihalla odotti tricycle sovitusti kello 05.40. Se kyyditsi meidät unenpöpperöisen kylän läpi Chocolate Hillsien näköalatasanteen parkkipaikalle. Kiipesimme 214 porrasta ja jäimme odottamaan auringon nousua. Seuraamme liittyi muutama muukin turisti.

Symmetrisiä, ruohikon ja saniaisten peittämiä, jättiläiskokoisen kontiaisen kekoja muistuttavia kukkuloita lasketaan olevan runsaan 50 km2:n alueella peräti 1260–1776. Kekojen korkeus vaihtelee 30–50 m. Korkein on jopa 120-metrinen. Kuivalla kaudella kukkuloiden kasvillisuus näivettyy ja ne muuttuvat suklaan ruskeiksi – siitä nimi.

Boholin saari on saanut alkunsa 2–5 miljoonaa vuotta sitten eläneiden korallien rakentamasta kalkkikivestä. Maaperään kätkeytyy runsaasti korallien, nilviäisten ja levien fossiileja. Korallit jäivät kuiville noin miljoona vuotta sitten, kun valtamerten pinta laski. Siitä lähtien eroosiovoimat, sateet, joet ja tuulet ovat muovanneet erikoista maisemaa.

Kukkuloiden synnystä kerrotaan ainakin kolmea erilaista legendaa tappelevista jättiläisistä, romanttiseen jättiläisen ja kuolevaisen rakkaustarinaan sekä satoja syövien vesipuhveleiden torttuihin. Pitänee uskoa johonkin niistä, sillä geologit eivät ole saaneet aikaiseksi täyttä yksimielisyyttä kukkuloiden syntymekanismeista.

Vierailimme kummallisen kekomaiseman äärellä juuri sopivaan aikaan. Trike-mopokuski kertoi, että 8–9 aikoihin siellä vilisee turistiryhmiä jo niin, ettei kaikkien kameroiden ja kännyköiden sekaan meinaa mahtua ikuistamaan omia versioitaan näkymästä.

Joki virtaa kylän läpi

Palattuamme majataloon istuuduimme aamiaiselle hauskan porukan seuraan. Yhdysvaltojen Connecticutsta, Malesiasta ja Taiwanista sekä täältä Filippiinien Boholilta kotoisin olevan ja nykyään USA:ssa asuvan kolmikon kanssa syntyi mielenkiintoinen keskustelu matkailusta, eri maalaisten käytöstavoista sekä maiden historian vaikutuksista siihen – Trumpiakaan unohtamatta. Olisimme kuulemma saaneet kyseisen herran Suomeen mahtavien myötäjäisten kera. Totesimme, että saavat ihan itse yrittää pärjätä demokraattisesti (?) valitun päämiehensä kanssa.

Ennen pitkää raahasimme reppujamme kivistä pikkutietä takaisin kohti päätietä. Pääkaupungin suuntaan menevää paikallisbussia ei taaskaan tarvinnut kauaa odotella. Mahduimme liki viimeisille vapaille paikoille istumaan. Porukka vaihtui tiuhaan, ja pian istuimme jo vierekkäin avoimen ikkunan vieressä.

Ohi vilahteli vehreitä terassiviljelmiä kuin Balilla ikään. Riisiä korjattiin, ja osa kuivui jo tien laidassa. Seutu vaikutti varsin hyvin toimeentulevalta. Viljelysten jälkeen tie sukelsi jyrkkien rinteiden väliin istutusmetsän varjoihin. Tien penkan kyltissä luki, että seutu oli altis maanvyörymille. Laskeuduimme mutkitellen suunnilleen 360 m korkeudesta seuraavaan kohteeseemme Lobocin kylään Lobocin joen varrelle.

Raahasimme kamoja hiostavassa kosteassa kuumuudessa kohti joen laidalla seisovaa Stephanie Grace Paradice Inn -majataloa. Emme odottaneet, että huoneemme olisi ollut valmis vielä puolilta päivin. Jätimme vain reput majatalon aulaan ja lähdimme tutustumaan kylään. Sattui olemaan lounasaika, ja Lobocin ”pakko kokea” -juttu oli yltiöturistinen buffettiristeily kylän läpi virtaavalla joella. Sinne siis!

Täysiveristä turistitoimintaa

Pääsimme pitkän pöydän päätyyn jokilautalle, joka oli täynnä iloisia taiwanilaisia. Täytimme lautaset filippiiniäisen noutopöydän antimilla: pikkuleipäsillä, merileväsalaatilla, riisillä, paistetulla nuudelilla ja kasviksilla, hyvin miedolla kanacurrylla sekä imelällä possulla. Juomaksi oli äitelän makeaa jääteetä, jota laimensimme vedellä. Jälkiruuaksi oli varattu vesimeloni- ja ananasviipaleita sekä pieniä kookosvanukasta muistuttavia kuutioita.

Musiikista huolehti paikallisia, amerikkalaisia sekä taiwanilaisia evergreenejä yhdistelevä duo. Käytyämme kääntymässä matalilla putouksilla kiinnityimme tanssilavalaituriin, missä kyläläisistä koottu ryhmä hyvin eri ikäisiä naisia ja miehiä esitti meille paikallisia lauluja ja tansseja. Esitys oli hellyyttävä, ja ansaittujen tippien jälkeen palasimme massut pullollaan satamaan. Kaikessa korniudessaan risteily oli hullulla tavalla hauska.

Microristeilyn jälkeen kävelimme suhteettoman suuren kävelysillan yli joen toiselle puolelle. Sil puolel jokkee restauroitiin Lobocin komean kokoista historiallista kirkkoa. Kävelysilta itse näytti siltä, kuin sitä olisi joskus suunniteltu jatkettavaksi autotienä, mutta projektin hyydyttyä kesken se olikin päätetty muuttaa ”promenadiksi”.

Komean kirkon kurja kohtalo

Lobocin San Pedron roomalaiskatolinen kirkko oli Boholin saaren kirkoista toiseksi vanhin. Paikallisesta korallikivestä rakennettu pyhättö oli valmistunut 1734. Merirosvojen riivattua Baclayonin rantakaupunkia (missä oli se saaren vanhin, 1727 valmistunut, kirkko) Jesuiitat olivat valinneet turvallisemmin sisämaassa sijaitsevan Lobocin Boholin lähetystyönsä keskukseksi.

Ulkoa kunnioitusta herättävä, jyhkeä kivirakennus oli ollut sisältä komeasti kuvitettu, ja kirkkovanhus oli luokiteltu sekä kansalliseksi historialliseksi maamerkiksi että kansallisaarteeksi. Nyt kirkkoa sekä joen rannassa, kirkon välittömässä läheisyydessä seisovaa nelikerroksisen kellotapulin jäänteitä ympäröivät rakennustelineet. Kirkko sivurakennuksineen oli vaurioitunut pahoin lokakuussa 2013 sattuneessa 7,2 magnitudin maanjäristyksessä.

Boholin saaren pääkaupungin, Tagbilaranin, hiippakunta aikoi korjauttaa paitsi Lobocin myös muut maanjäristyksessä tuhoutuneet kirkot. Muutama duunari koikkelehti par´aikaa rakennustelineillä irrottelemassa kivenmurikoita ja kiinnittelemässä niitä takaisin paikoilleen. Puuha näytti etenevän varsin hitaasti, ja hienossa kulttuuriteossa olisi vielä mielettömästi työtä.

Tarkkana Tarsiidae-tapausten kanssa

Kevennettyämme kertynyttä univelkaa nukkumalla pitkästä aikaa pidempään raahasimme pakaasit tutun kävelysillan yli sen alla olevalle jeepney-asemalle. Tovin kuluttua pörryyttelimme mutkittelevaa tietä jokilaaksosta kohti Sikatunaa ja Corellaa. Ihan kuin kosteanhiostava trooppinen ilma ei olisi ollut riittävän lämmin, jalkojemme juuressa örisevän ja jännästi kilisevän moottorin koppa oli tulikuuma – ja Oskari istui vastapäisellä penkillä polttoainetankin päällä…

Pian Sikatunan kylän jälkeen jäimme kyydistä Philippine Tarsier Foundationin Tarsier Research and Development Centerin tienhaarassa, vähän ennen Corellaa. Paikka tunnetaan myös nimellä Philippine Tarsier and Wildlife Sanctuary. Varsinainen nimisekasotku! Ei ihme, että moni matkailija haksahti huonomaineisiin eläimiä epäinhimillisen pienissä häkeissä pitäviin tarhoihin, joiden tarkoitus on pelkästään rahastaa suloisilla uhanalaisilla pikkuotuksilla.

Kummituseläimet nimittäin stressaantuvat helposti häirinnästä ja koskettelusta tai pelkästään vankeudesta. Pikkuressut saattavat jopa tehdä itsemurhan lyömällä ohutkalloista päätään koviin esineisiin, ja kuolleet eläimet korvataan uusilla luonnosta pyydetyillä.

Filippiinienkummituseläin on maan kotoperäinen laji. Niitä tavataan erityisesti Boholin, Samarin, Leyten ja Mindanaon saarilla. Ne kuuluvat suunnilleen 45 miljoonaan vuotta vanhaan Tarsiidae-sukuun, jonka jäseniä elää Filippiinien lisäksi vain Indonesian saarilla ja Borneolla. Kutistuvat elinalueet ja laiton lemmikkikauppa ovat niiden suurimmat uhat.

Kummituksia kummastelemaan

Pienikokoisen sukulaisemme vartalon pituus vaihtelee 8,5–16 senttiin ja paino 80–160 grammaan. Se kuuluukin kääpiömarmosettien ohella maailman pienimpiin kädellisiin. Otuksen silmät ovat näisäkkäistä suurimmat suhteessa vartalon kokoon. Valoherkät ”lautaset” auttavat näkemään yön pimeydessä. Kummituseläin ei pysty liikuttamaan hypnoottisen suuria silmiään, mutta sen pää pyörii 180°, kuten pöllöillä. Hännänpään tupsua lukuun ottamatta kaljua, suunnilleen tuplasti kehon pituista häntäänsä se käyttää tasapainon säilyttämiseen.

Suojelumetsään rajatussa aitauksessa niitä pääsi näkemään ja kuvaamaan helposti ja yllättävän läheltä. Ne viihtyivät lehvästön vilpoisissa varjoissa alle parin metrin korkeudella. Yleisöä kehotettiin liikkumaan kummituseläinmetsässä hiljaisesti ja rauhallisesti. Yöaktiivisiin karvapalloihin ei saanut koskea, eikä salamaa saanut käyttää. Silti kolme neljästä näkemästämme pallerosta availi silmiään, vaikka niiden olisi pitänyt nukkua.

Toinen vaihtoehto filippiinienkummituseläimiin tutustumiseen oli oppaan kanssa tehtävä noin 15 km lenkki Corellan, Sikatunan ja Lobocin kylien metsissä. Hiostavassa kuumuudessa voi samalla tutustua eläimen luonnolliseen elinympäristöön sekä paikalliseen kasvillisuuteen ja eläimistöön. Yksikseen elävät kummituseläimet tarvitsevat vähintään hehtaarin kokoisen reviirin, joten ihan helppoa päivänokosia ottavien pikkupalleroiden löytäminen tiheästä pöpeliköstä ei liene.

Kyllä – aitaus voisi olla suurempi, kyllä – oppaat voisivat olla tiukempia varmistaakseen nukkuville pikkuotuksille niiden tarvitseman rauhan – ja kyllä – vierailijoille pitäisi kertoa nykyistä tarkemmin kummituseläinten elintavoista ja tarpeista, eikä kännyköitä tai kameroita saisi änkeä ihan eläinten neniin kiinni.

Sisäänpääsymaksu oli nautettavat 60 pesoa eli noin euron. Sen voisi säilyttää paikallisille, mutta turisteilta voisi veloittaa vaikka viisinkertaisen maksun. Varoilla voisi suurentaa aidattua aluetta, ja suojelumetsää voisi hankkia lisää. Philippine Tarsier and Wildlife Sanctuary oli kuitenkin paras paikka noihin ihmeellisiin pikkueläimiin tutustumiseen ja, mikä tärkeintä, turismi oli myös lisännyt uhanalaisen eläimen suojelupaineita.

Lautalla Cebun Cebuun

Boholin saaren pääkaupunki, Tagbilaran, oli inhimillisen kokoinen, tyypillisen pölyinen ja likainen filippiiniläinen satamakaupunki. Viivyimme siellä vain yhden yön ostettuamme liput seuraavana päivänä klo 11.40 lähtevään Oceanjetin Cebulle lähtevään vuoropaattiin. Koska torilta ostamaamme minibanaaninippua ei saanut viedä kauppaan, odottelin Oskaria kaupan edustalla. Vuoden hiilimonoksidi ym. myrkkykaasukiintiö tuli täyteen 10 minuutissa.

Onneksi olimme älynneet hankkia liput Cebun saaren Cebuun vievään laivaan jo edellisenä iltana. Jäi edes yksi jonotus jonottamatta. Niitä riitti muutenkin. Terminaalin oven yllä oli kyltti, jossa neuvottiin, että sisään ei ollut tulemista ilman matkalippua ja kuittia terminaalimaksun hoitamisesta. Sen sijaan siitä, että matkatavarat piti kirjata sisään terminaalirakennuksen nurkan takana, ei mainittu missään… Neljän jonon sijasta selvisimme siis kolmella.

Parin tunnin merimatka Cebunsalmen yli sujui mukavasti pätkivää Bollywood-toimintahupileffaa seuratessa ilmastoidussa turistiosastossa. Liput sinne maksoivat vajaan euron enemmän kuin ulkokannen hikisemmille paikoille. Cebun satamassa venytettiin hermoja aivan käsittämättömän matkalaukkuhässäkän merkeissä. Lautallinen ihmisiä änkeytyi kapealle kaijalle hakemaan matkatavaroitaan epämääräisestä läjästä. Vaikutti siltä, että täkäläisiltä puuttui jokin järjestelmällisyyttä edistävä geeni.

Manilan pikkusisko

”Etelän kuningatarkaupunkinakin” tunnettu Metro-Cebun varsinainen kaupunki oli vasta Filippiinien 5. suurin. Suur-Cebu oli kuitenkin maan toiseksi suurin väestökeskittymä Manilan jälkeen ja Visayasin saariston suurin kaupunki. Kuten isosiskonsa Manila, se oli pölyinen ja tukahduttavien pakokaasujen kyllästämä taajama, jonka likaisten katujen varsilla nukkuivat köyhät, kurjat ja kodittomat.

Parempiosaiset paikalliset ja harvat turistit viettivät aikaansa siistien, ilmastoitujen ostoskeskusten käytävillä, kaupoissa ja ravintoloissa. Shoppailun lomassa voi käyskennellä vartioidun kauppakeskuksen ympäröimässä virkistävän vehreässä puistikoissa. Ostosparatiisin kaupoista sai melkein kaikkea, mitä kuvitella keksi, paitsi puisia hammastikkuja. Aamiaiseksi himoitsemamme sokeroimaton ja maustamaton jogurtti maksoi 4 € / purkki!

Filippiinit edusti yhä Aasiaa aidoimmillaan. Se tarjosi kuumaa ja kosteaa karttamattomalle matkailijalle omaleimaisen kirjavaa kulttuuria, persoonallisia pikkukyliä, trooppisia hiekkarantoja, upeita riuttoja ja outoja eläimiä, mutta Cebun kaupunkia en jäänyt kaipaamaan.