Villi Itä!

Tööt, tööt – Tööt, tööt! Kuski luotsaa bajajia kapealla, pölyisellä kujalla. Ohitsemme sujahtelee mopoja. Vastaan huristaa moottoripyöriä kamikaze-tyyliin, kyydissään viisihenkisiäkin perheitä. Suuri tunkkainen viemärikanava haisee vieressä – yksi kymmenenmiljoonan asukkaan pääkaupungin monista. Kujan laidoilla kulkee porukkaa jalan molempiin suuntiin. Jokunen autokin yrittää pujotella väentungoksessa. Välillä liikenne pystähtyy täysin. Hässäkän selvittyä tööttäillään taas ja mutkitellaan eteenpäin niin kovaa kuin päästään.

Bajaj-kyyti Jakartan vanhan kaupungin läpi on eksoottinen kokemus – kulttuurimatkailua parhaimmillaan. Sen varrella näkee elämän kirjoa törkyisissä vaaterievuissa lepäilevistä, hampaattomista vaareista ja alastomista pikkulapsista siisteissä länsivaatteissa huristeleviin nuorukaisiin tai koreisiin huiveihin sonnustautuneisiin leideihin.

Melkein neljännesmiljardin asukkaan saarivaltion pääkaupungissa

Kota Kinabalun kansainvälisen lentokentän lähtöaulan kahvilaravintolasta olivat valitsemamme ruokalajit loppu. Siirryimme ensimmäistä kertaa elämässämme silmäilemään Starbucksin vähiä vaihtoehtoja. Pikaisen ”illallisen” jälkeen liityimme kolmosportin pitkään jonoon. Lentomme oli myöhässä, ja saman portin kautta lastattiin matkustajia paitsi Jakartan myös viisi minuuttia aiemmin lähtevään Taipein koneeseen. Miljoonat kiinalaistaustaiset olivat matkalla viettämään uutta vuotta perheidensä ja ystäviensä kanssa.

AirAsian koneemme lähestyessä raskaiden pilvien peittämää Jakartaa iltataivas tarjoili komean valoshown. Salamat valaisivat korkeita pilviä jalokivien lailla kimmeltelevän kaupungin yllä. Sadekaudella sateet ja ukkoset ovat tavallisia iltaisin ja öisin, mutta päivisin niistä ei juuri ole haittaa.

Kaikkien Aasian miljoonakaupunkien liikenne on enemmän tai vähemmän kaoottista, mutta Jakartan liikenne on aivan erityisen pahamaineista. Autoja ja muita moottorikulkuneuvoja on paljon. Rautatie tulee aivan kaupungin vanhaan keskustaan saakka. Bussiyhtiöitäkin on useita, mutta metroa ei ole. Se täyttyisi tulvien piinaamassa kaupungissa vedellä. Lentokentän tien tulvaongelmat on saatu kuriin rakentamalla korotettu tullitie kohti keskustaa.

Olimme etukäteen tutkineet, mitä taksiyhtiöitä on turvallista käyttää. Ilmoittauduimme Blue Bird Groupin jonoon, ja saimme paperilappuselle piirretyn numeron 59. Kipusimme ilmeisesti sinilinnun ryhmään ostettuun Pusaka-yhtiön tarroin merkattuun autoon. Piti olla tarkkana, sillä kaupungissa toimii myös monia Blue Birdin hyvällä maineella ratsastavia sinisiä autoja käyttäviä firmoja.

Ei turisteja tungokseksi asti

Sunnuntaiaamuna lähdimme etsimään Jakartan ”satamamuseota”. Kävelimme noin puolentoista kilometrin matkan lähimmälle KA Commutter Jabodetabek

sähköjuna-asemallemme Gondangdialle ja matkustimme pääteasemalle Jakarta Kotaan. Ängimme aivan mielettömän väentungoksen läpi asemarakennuksen pohjoiselle uloskäynnille, josta jatkoimme liikennekaaoksen seassa museon oletetettuun suuntaan.

Jakartassa ei juuri ole otettu jalankulkijoita huomioon aivan modernimpaa ydinkeskustaa lukuun ottamatta. Monikaistaisen tien ylitys on kuolemaa halveksuva seikkailu kerta toisensa perään, ja kadun laitaa kulkiessa on todellakin katsottava mihin astuu, jollei halua lyödä varpaitaan erilaisiin mielikuvituksellisiin esteisiin tai pudota viemäriojaan. Niiden päältä puuttuu betonilaatta sieltä, täältä.

Viemäristä puheen ollen: Jakartan keskustan läpi kulkee paikoin puiden reunustama ”kanava”, joka voisi olla kauniskin, jollei se olisi valtava avoviemäri. Seurailimme suunnilleen sen reittiä vanhan kaupungin läpi ja löysimme itsemme lopulta ”satamamuseon” tornin luota. Sieltä avautui jännittävät näkymät eri puolille vanhaa keskustaa ja satama-aluetta.

Varsinaisen museon näyttelyt olivat pystytetty upeaan, vanhaan makasiinirakennukseen vuodelta 1718. Ne kertoivat Jakartan, entisen Batavian merenkulun historiasta. Näillä vesillä ovat seilanneet niin malajit, kiinalaiset, intialaiset, viikingit, arabit, portugalilaiset, hollantilaiset kuin ruotsalaisetkin. Merestä ja halutuista mausteista johtuen Indonesia onkin varsinainen kansojen ja kulttuurien sulatusuuni. Yläkerran hiukan huvittavissa asetelmissa perehdyttiin paitsi indonesialaisiin legendoihin myös länsimaisiin stooreihin, kuten Lentävään hollantilaiseen ja merenneitoihin. Kiinnostavinta museossa olivat lähinnä sen sijainti ja vanha rakennus itse.

Apinan vuosi alkamaisillaan

Toisen päivän ohjelmassa oli kävely uuden keskustan läpi katsomaan kansallismonumenttitornia (kauempaa, sillä sen näköalatasanne oli suljettu maanantaisin) sekä aiemmin mainittu bajaj-kyyti Jakartan kiinalaiseen kaupunginosaan. Halusimme nähdä, mitä siellä tapahtuu uuden vuoden ensimmäisenä päivänä. Jakartan China Town on Aasian suurin, mutta uuden vuoden päivä näytti sielläkin olevan rokulipäivä. Muutamilla tori- ja kamakujilla oli säpinää, mutta sadat pikkuliikkeet ja ravintolat olivat kiinni.

Huomiomme kiinnitti tungoksenpoikanen pikkukadun mutkassa. Normikansalaisten lisäksi myös usemman kanavan tv-pakut ja kameramiehet olivat liikkeellä. Aidan takaa löytyi karrelle palanut temppeli, jossa sytyteltiin pyhimyksille ahkerasti uusia tulia kynttilöiden ja suitsukkeiden muodossa. Temppelin pihalle oli kerääntynyt lauma köyhimpiä kansalaisia odottamaan ruokaa ja muita lahjoituksia kuin Helsingin leipäjonoissa konsanaan. Täällä porukka istui naruilla merkatuissa ”aitauksissa” eikä heidän tarvinnut jonottaa. Paikalla oli myös paljon valokuvaajia, sekä oikeiden kameroiden että kännyköiden kera.

Löydettyämme ulos kiinalaiskortteleista lähdimme pyydystämään sinilintutaksia iltapäiväruuhkan seasta. Saatuamme vihdoin sellaisen kiinni, saimme viettää sen kyydissä varsin pitkän tovin. Tuntui siltä, että ainakin osa jokapäiväisistä ruuhkista johtuu kehnosta liikennesuunnittelusta. Keskustassa piti tehdä ihmeellisiä lenkkejä päästäkseen haluamaansa suuntaan. Onneksi olimme keksineet taksitarpeemme ennen iltapäiväsateen alkua ja pääsimme kuivin nahoin (hikeä lukuun ottamatta) ihanaan, aistikkaaseen, länsimaiseen makuun suunniteltuun hotelliimme, jonka kattoterassin baarista on huikaiseva näkymä kaupungin yli.

Vain korttelin päässä Kosenda-hotellistamme oli, muuten, se Starbucks-kahvila, jossa Pariisin iskuja jäljitellyt ISIL-ryhmä oli räjäyttänyt pomminsa vajaa kuukausi sitten. Ajatus nosti ihokarvat pystyyn. Ja on myönnettävä, ettei sydämemme jäänyt Jakartaan. Se oli rasittava, haiseva ja kuuma – kuin Bangkok kaksikymmentä vuotta sitten. Mutta pimeällä Jakartakin on kaunis.