Vihreän kiven maa

Trikoita löytyy kahta kokoa: liian pieniä ja liian suuria. Kertovat, että raidalliset pöksyt hämäävät mäkäräisiä. Toivottavasti avaimet pysyvät tallessa Rosco’s Milford Kayakin kassakaapissa, sillä ei olisi hauskaa olla jumissa jumalan selän takana pelleasua muistuttavissa lainatrikoissa ja neopreenitutussa.

Vedämme balettihamoset eli aukkopeitteet paikoilleen ja liu´umme keltaisessa kajakkikaksikossa lähes tyynelle, jumalaisen kauniille vuonolle. Yllätämme pari uudenseelanninmerikarhunuorukaista köllimässä aurinkoisella rantakalliolla. Vuonoa ympäröivät jyrkänteet nousevat hiuksianostattaviin, yli kilometrin–puolentoista korkeuksiin, liki pystysuoraan meren pinnasta. Kaiken taustalla kimmeltää Pembroke-vuoren luminen huippu. Olemme onnekkaita. Täällä sataa keskimäärin 8 m vuodessa ja sadepäiviä riittää 200, mutta tänä aamuna aurinko paistaa lämpimästi.

Manapourin rannalla

Kaatosade huuhteli pölyt autosta, kun hurautimme Manapourin kylään samannimisen järven rannalle. Kiersimme kaikki pikkukylän kolme(!) karavaanariparkkia/leirintäaluetta. Ihastusta ei syttynyt ensisilmäyksellä. Ajoimme kauppaan n. 20 km päähän Te Anaun kylään. Sekin on samannimisen järven rannalla. Katsastimme myös tuon isomman keskuksen tarjoamat karavaanariparkit, mutteivät nekään sytyttäneet. Ne olivat valtavia, autiolta vaikuttavia ruohokenttiä. Niistä löytyivät kaikki mahdolliset palvelut, mutta tunnelma oli kaikissa kovin kolkko.

Palasimme Manapouriin ensimmäisenä katsastamallemme leirintäalueelle, Possum Lodgelle. Se sijaitsi viehättävässä paikassa Manapouri-järven ja Waiau-joen rajaamalla niemellä. Se oli karavaanarialueista ahtain ja tupaten täynnä, mutta siellä vallitsi nukkavierulla tavalla kotoisa ja sympaattinen tunnelma. Pääsimme Possum Lodgen pihalle, viimeiselle sähköttömälle paikalle.

Oskari paistoi kanapalat chilivalkosipuliliemessä. Pistin kasvikset, astiat ja muut tykötarpeet vatiin, ja kannoimme ne pikkumetsikön taakse rantaan. Väsäsimme illalliseksi maittavia kana-wrappejä auringon painuessa hiljalleen Manapouri-järven taakse.

Vuorten ja vuonojen Fiordland

Aamulla parkkeerasimme auton parin minuutin ajomatkan päähän Pearl Harbourin (oikeasti!) yläpuoliselle parkkialueelle ja astuimme pienen Deep Cove Chartersin ryhmän mukana suuren retkifirman, Real Journeysin, operoimalle lautalle. Lähdimme melkein tunnin venereissulle kauniin Manapouri-järven yli.

Järvi avasi aikoinaan uusiseelantilaisten silmät ympäristökysymyksille. Rohkea vesivoimasuunnitelma oli käynnistetty jo 1904. Se piti sisällään mm. 10 km poraamista Fiordlandin vaikeakulkuisen vuoriston läpi. 1960-luvuilla tarve vesivoiman rakentamiselle kasvoi, ja Manapouri-järven pintaa suunniteltiin nostettavaksi 30 metrillä. Alueen kuuluisa kauneus oli vakavasti vaakalaudalla.

1970-luvulla, ennen sosiaalisen median aikakautta, jopa 10 % kansasta allekirjoitti Pelastakaa Manapouri -aloitteen. Uuden-Seelannin hallitus käynnisti kansalaisten voimakkaan vastustuksen johdosta itsenäisesti toimivan Järvien suojelijat -organisaation 1973.

Polemiikin lopputuloksena Manapouri-järvellä on Uuden-Seelannin suurin vesivoimalaitos, joka sijaitsee pääosin 176 m järven vedenpinnan alapuolella. Putkistoissa sekä 2 km pituisessa ja 9 m läpimittaisessa tunnelissa kulkee jopa 510 kuutiota vettä sekunnissa Doubtful Soundin kautta Tasmanianmereen. Turbiinit tuottavat vuosittain noin 5000 GW-h sähköä ilman patoja ja tekojärviä. Vertailun vuoksi: Suomen tehokkaimman, Petäjäskosken vesivoimalan vuosituotanto on noin 700 GW-h ja sen patojärven koko on n. 19 km2 Vielä, kun kiwit olisivat keksineet, miten rumat voimalinjat saisi piiloon pilaamasta majesteettisia maisemia.

Vajaan tunnin päästä kiipesimme 7 muun samalle vuonoretkelle osallistuvan matkailijan kanssa valkoiseen pakettiautoon. Kahden suomalaisen lisäksi porukkaamme kuuluivat 3 saksalaista ja 4 Yhdysvaltain kansalaista, pari Teksasista ja pari Kaliforniasta.

Ajoimme 671 m korkeudelle Wilmot-solaan 1965 valmistunutta kiemuraista soratietä kohti Tasmanianmeren rantaa. Tie oli rakennettu alunperin Manapourin vesivoimalaitoksen laitteistojen kuljetusta varten, mutta nykyään se palveli reissaajia, jotka halusivat tutustua Doubtful Soundina tunnetun vuonon uskomattomiin maisemiin. Vuonon perukassa, Deep Covessa, odotti uusiseelantilaisrakenteinen, alumiininen Seafinn-alus. Saisimme vaihteeksi viettää yön veneessä, jonka nimi tuntui kovin kotoisalta!

Fiordland on Uuden-Seelannin suurin kansallispuisto. Se kattaa 12000 km2. (Suomen suurin kansallispuisto, Lemmenjoki on 2860 km2. Siis omaamme pienemmän maan suurin kansallispuisto on yli 4 kertaa Suomen suurimman kansallispuiston kokoinen!) Siellä on 500 km kävelyreittejä ja 60 taukotupaa. Puisto kuuluu myös Unescon maailmanperintökohteisiin Eteläsaaren Länsirannikon ja Mt Cook -vuoren kansallispuistojen kanssa. Maailmanperintöalue kattaa yhteensä 10 % koko valtion maa-alasta.

Lounaisen Uuden-Seelannin rannikkoa halkoo 14 vuonoa 215 km matkalta. Kerrotaan, että Kapteeni Cook olisi epäillyt Doubtful Soundin sopivuutta ankkuripaikaksi 1770 ja nimennyt sen siksi Doubtful Harbouriksi eli ”epäilyttäväksi satamaksi”. Eurooppalaiset tutkimusmatkailijat luulivat, että vuonot olivat tavallisia lahtia ja nimesivät ne soundeiksi.

Monta kättä – monta käsivartta

Maorilegendan mukaan Tu Te Rakiwhanoa -jumala hakkasi paikallisesta jadesta, vihreästä kivestä tehdyllä kirveellä kallioihin viillot ja antoi meren vyöryä niihin. Nuoremmat merenjumalat auttovat häntä kaivertamalla Doubtful Soundille neljä käsivartta: Ensimmäisen (First) eli lyhyen (Taipari-poto), käyrän (Crooked) eli suuren (Taipari-nui), sali- (Hall) eli pitkän käsivarren (Taipari-roa) sekä syvän lahdelman (Deep Cove) eli pienen (Taipari-tiki).

Saavuttuamme suureen, käyrään käsivarteen osa porukasta lähti melomaan ja osa jäi onkimaan illallisaineiksiksi herkullista Blue Codia eli ”siniturskaa” (ei liene mitään sukua turskalle). Koukutin niistä ensimmäisen, mutta se oli liian pieni ruokakalaksi, joten palautin sen vuonoon kasvamaan. Sen jälkeen nostin merestä vain oransseja Jack Stewartiksi tai Scarpieksi kutsuttuja simppumaisia otuksia, jotka kelpasivat vain syöteiksi.

Oskari sai aluksi koukkuun harmaakoirahain. Sekin olisi kuulemma ollut hyvä ruokakala, mutta myös se päästettiin takaisin mereen. Myöhemmin hän sai pyydystettyä ”siniturskista” suurimman, ja porukkamme sai kuin saikin yhdessä pyydystettyä riittävästi Blue Codia illalliseksi.

Kielikukkasia

Kävimme myös kokemassa isäntäperheen rapupyydykset. Täkäläisillä oli kiintiö, jonka puitteissa he saivat pyydystää rapuja, mutta vain omaan käyttöön. Toki he saivat halutessaan lahjoittaa niitä pois. Ilahduttava asian laita selvisi meille, kun kipparimme Chris Lemin antoi seuraavana päivänä kaikille halukkaille valmiiksi keitetyt pyrstöt läksiäislahjaksi.

Uudessa-Seelannissa noita jopa viisikiloisiksi jättiläisiksi kasvavia rapuja tai hummereita (Rock Lobster) kutsuttiin nimellä Creyfish. Meillä päinhän se tarkoittaa niitä suomen järvissä ja joissa eleleviä 10–15 cm:n mittaisia pikkurapuja, joilla herkutellaan loppukesästä. Termi oli kovin hämäävä.

Toinen kielikukkanen oli mäkäräinen. Sitä sanotaan kiwiksi Sandflyiksi eli hietakärpäseksi. Te Hinenuitepo, alisen jumalatar, oli aikanaan katsellut maan luojan, Tu Te Rakiwhanoan kätten jälkiä Fiordlandissä ja tullut siihen päätelmään, että siellä oli aivan liian kaunista. Ihmiset jäisivät sinne asumaan ikuisiksi ajoiksi. Siksi hän loi mäkäräisen muistuttamaan heitä haavoittuvuudestaan ja kuolevaisuudestaan. Helvetti lienee edessä, sillä noiden hirviöiden aiheuttama kutina on kerrassaan infernaalinen. Kaiken kukkuraksi joka paikkaan ehtivä kippari, James Cook, oli sattunut kutsumaan selviä mäkäräisiä erheellisesti hietakärpäsiksi – ja nimi jäi elämään.

Kohtaamisia vuonolla (ja lautasella)

Hiljaisen vuonon rauhan rikkoi lauma pullonokkadelfiinejä. Ne olivat paljon suurempia kuin Pohjoissaaren itärannikolla näkemämme. Seurasimme lauman liikkeitä hyvän aikaa. Lisäksi suuret albatrossit olivat äärimmäisen kiinnostuneita kalansaaliistamme sekä mahdollisista perkeistä. Ne seurasivat meitä tiiviisti koko kalastusoperaation ajan.

Tapasimme vuonolla myös uudenseelanninmerikarhun. Se viilensi kelluskellessaan olotilaansa nostamalla räpylänsä ilmaan. Toset menevät uimaan, kun heillä on kuuma ja toiset yrittävät helpottaa oloaan ojentamalla raajansa kuivempaan ympäristöön…

Illallisella eteemme ladottiin apupoikakokkiperämies Trevorin yksinkertaisesti ja taitavasti valmistama kalansaaliimme. Saimme lajiltaan epäselväksi jääneen hekullisen kalan sashimina ja Blue Codia sitruunavoiliemessä. Lisäksi meille tarjoiltiin ympäröiviltä vuorilta pyydettyä saksanhirveä höyrytettyjen vihannesten kera. Tapahtumantäyteisen päivän jälkeen ei tarvinnut unta kauaa odotella.

Aamulla satoi solkenaan, ja ilma oli niin harmaa kuin olla voi. Vesiputoukset olivat moninkertaistuneet paitsi kooltaan myös lukumäärältään. Eri kokoisia, hopeisia noroja ryöppysi toista kilometriä korkeilta vuorilta. Fiordlandissä tosiaan on kyse vuonoista eikä lahdista. Menneiden jääkausien aikaiset jäätiköt ovat kaivertaneet vuoriston U-laaksot, ja meri on noussut peittämään Doubful Soundinkin syvimmillään 400 m pinnan alle yltävät laaksot.

1800-luvun Britit eivät ymmärtäneet, että uuden siirtomaansa lahdet olivatkin vuonoja, ja nimesivät ne väärin. Kun he vihdoin oivalsivat niiden olevan aitoja vuonoja, kuten Norjassa, oli jo liian myöhäistä muuttaa niiden nimiä. Sen sijaan he keksivät nimetä koko alueen kattavan kansallispuiston ”vuonomaaksi”, Fiordlandiksi. Jos joku skandinaavi vielä sattui huomauttamaan, että fjord kirjoitetaan j:llä eikä i:llä, he selittivät, että olivat kehittäneet englanninkieleen aivan uuden sanan.

Maailman upeimpiin kuuluvalla tiellä

Seuraavan yön vietimme taas maan kamaralla, tutussa Toyota Estimassa, sillä kertaa suositulla Cascade Fallsin Conservation Campsitella. Se oli kauniissa ylänkölaaksossa vuorten keskellä Te Anau – Milford -tien varrella. Väljälle leirintäalueelle kerääntyi paljon yöpyjiä. Milfordissa oli vain yksi Lodge, jonka tiluksilla voi leiriytyä, mutta se täyttyi nopeasti. Matkailijapaineet kasaantuvat tien varren leireille.

Nautimme illalliseksi Seafinn-Chrisin mukaamme pakkaamia hummerinpyrstöjä erinomaisen paikallisen Pinot Gris -valkoviinin kera. Vilpoiseen iltaan olisi sopinut punaviini paremmin, mutta Fiordlandissä kelit muuttuvat niin nopeasti, ettei niiden perässä pysy millään. Alueella viettämiemme 4 vuorokauden aikana koimme pistävän kuumaa aurinkoa ja hellettä, sumua ja rankasadetta, seisovan tyyntä ilmaa ja lähes myrskytuulta. Aamun valjettua Cascade Fallsissa auton ikkunat, konepelti ja katto olivat kuurassa. Yöllä oli siis ollut pakkasta.

Painelimme kirpeässä aamussa aikaisin tielle – ja mikälaiselle tielle! Jos matkustaa Uuden-Seelannin Eteläsaarelle, kannattaa ehdottomasti käydä Milford Soundilla. Vaikkei siellä tekisi mitään sen kummempaa kuin kävelisi rannoilla ja napsisi kuvan tai pari matkan varren huikeista näkymistä, edestakainen 240 km matka on kokemisen arvoinen. Maisemien lisäksi Homer-tunneli on näkemisen väärti.

1,2 km pitkää tunnelia alettiin louhia Darran-vuorten läpi hakkujen ja kottikäyrryjen avulla 30-luvun laman aikana. Vaikea projekti lähes kilometrin korkeudella merenpinnasta valmistui vasta 1953, ja tunneli on säilynyt likipitäen alkuperäisessä asussaan siitä lähtien. Soratie oli tosin nykyään päällystetty, ja hämärään, pääosin yksikaistaiseen tunneliin ohjattiin liikennettä liikennevaloin.

Keltaisilla kanooteilla vuonon vesille

Osallistuimme Milford-vuonolla Rosco’s Milford Kayaksin järjestämälle Sunriser Classic -aamumelontareissulle. Meidät perehdytettiin paikallisiin olosuhteisiin, ja vapautimme järjestäjät kaikesta vastuusta. Pukeuduimme alussa mainittuihin raitatrikoisiin ja lähdimme kokemaan vuonomaan näyttävää luontoa merenpinnan tasolta.

Milfordia kehutaan paitsi pohjoisimmaksi myös kauneimmaksi Fiordlandin 14 vuonosta. Saimme kuulla maorilegendoja, katsella henkeäsalpaavia maisemia, merenpinnasta pystysuoraan taivaisiin nousevia huippuja ja jäätiköiden ruokkimia vesiputouksia, seurata hylkeiden aamutorkkuja sekä kaloja hyppimässä kanootin ympärillä. Voisin melkein väittää, että Milford on parasta kokea kajakista.

Mainitun maorilegendan mukaan Tu Te Rakiwhanoa aloitti vuonoprojektinsa etelästä. Alkuun tuli tehtyä vähän saaria ym. sutta ja sekundaa. Milfordille päästyään hän oli jo hionut tekniikkansa huippuun ja sai aikaiseksi vuonoista kaikkein näyttävimmän.

Milford on vuonoista tunnetuin ja ainoa, jonne pääsee tietä pitkin. Risteilyalukset surraavat lahdella päivittäin, ja pienlentokoneita pörrää vuonon yllä vähän väliä – ainakin kauniilla säällä. Opas kertoi, että Milfordin piskuinen lentokenttä oli nousuissa ja laskuissa laskettuna maan vilkkain! Jos Milford-vuonon ainoaan lodgeen tai sen leirintäalueelle haluaa yöpymään, kannattaa paikka varata ajoissa.

Eteläsaaren suurin järvi ja siitä laskeva joki

Yöksi ajoimme samaa mahtavakulissista maantietä takaisin Te Anauta kohti. Matkan varrella, komealla maisemapaikalla tapasimme Karlan ja Teemun, ensimmäiset suomalaiset kolmeen kuukauteen! Oli hauska vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia maanmiesten kanssa.

Jäimme yöksi basic-tasoiselle Conservation leirintäalueelle Henry Creekiin, Te Anau -järven rannalle. Tuuli oli noussut aamutyvenestä miltei myrskylukemiin. Parkkeerasimme auton poikittain tuuleen ja värkkäsimme illallisen sen suojassa. Maustoimme Oskarin pyydystämästä saksanhirvestä (tosin kaupan tarjousaltaasta) tartaria, ja paistoimme kauden vihannekset pihvien lisukkeeksi. Sitten istuimme suojan puolen ovien astinlaudoille syömään.

Aamulla sateli. Te Anau -järven taimenet eivät innostuneet Oskarin tarjoamasta Tobystä, joten jatkoimme matkaa. Fiordlandin suurimmassa keskuksessa, Te Anaussa, oli hyvät palvelut. Kämpperistä voi tyhjentää roskat ja käymäläjätteet, ja tuoretta vettä saa mukaan. Roskisten etsiminen tuottaa usein tuskaa tässä maassa.

Pistäydyimme ohi ajaessamme myös paikalliseen Bucher’s-lihakauppaan katsastamaan sen tarjoomuksia. Mukaamme lähti paitsi likeisiltä vuorilta pyydetyn saksanhirven paistipihviä myös paikallista kalaa. Saksanhirvi on Uudessa-Seelannissa liiaksi lisääntynyt vieraslaji, joten sen syömistä voi pitää jopa ekotekona.

Waiaulla taimenia narraamassa

Pilvien väistyttyä lähdimme kalastusoppaan, Fiordland Outdoorin Dionin eli ”Deen”, kanssa vesijettiveneellä kalaan Waiau-joelle. Kippari teki huikeita mutkia koskien kuohuissa kiviä viistäen. Varsinainen kalastus aloitettiin Te Anau -järven pieneltä padolta ja jokea ”haravoitiin” pikkuhiljaa alavirtaan. Oskari kalasteli ja sai hyviä vinkkejä paikallisoppaalta. Hän onnistui koukuttamaan 2 sateenkaarirautua ja 4 taimenta kristallinkirkkaasta joesta.

Fiordland Outdoorin periaatteena oli pyydystä ja päästä -meininki. Dion käsitteli kaloja erittäin tarkoin, liki ”silkkihansikkain”. Vieheeseen napanneet kalat pidettiin vedessä mahdollisimman pitkään ja irrotettiin koukusta alta aikayksikön. Yksi taimenista oli valitettavasti ahmaissut koukun kitusiinsa sen verran ikävästi, että se oli pakko pitää.

Itse olemme enemmän pyydä ja paista -tyyppiä, joten valmistimme sen iltasella ruuaksi. Tuli siinä kalalle liki tähtitieteellinen kilohinta, kun laskettiin kalastusluvat, oppaat, katkenneen matkavavan tilalle hankittu sijainen ja muutamat, kieltämättä söpöt, vieheet yhteen. Mutta kuten purjehduksessa ei ole päämäärä se tärkein, vaan matkan teko, niin myös kalastuksessa saalis ei ole se tärkein, vaan kalastaminen. Japanilaisilla lienee vastaavia haiku-runoja puutarhan hoidosta…