Vastakohtien Ningaloo

Kuu ei ollut vielä noussut. Hiilenmustaa yötä valaisevat vain miljardit tuikut kaukaa avaruudesta. Astelemme varovaisesti hiekkarannalla vesirajaa seuraten ja yritämme välttää varpaiden telomista teräväsärmäisiin kiviin. Iltakävelyn aiheena on munimaan tulevien merikilpikonnien etsintä. Löydämme monet mereltä dyyneille kulkevat ”telaketjun jäljet”, mutta kaikki ovat ainakin vuorokauden vanhoja. Ne päättyvät monttuihin, joita on dyynien rinteillä kymmenittäin – kuin pommien jäljiltä.

Useimmiten munimaan tulevat naaraat könyävät merestä parista tunnista ennen vuoksea pariin tuntiin sen jälkeen. Tänä yönä vesi on korkeimmillaan 03.40. Iltakävely, tai oikeammin yökävely, pitäisi ajoittaa siis 01.40 ja 05.40 välille – ja nyt väsyttää liikaa. Takana on ihana päivä täynnä kokemuksia.

Ningaloo-rannikon maailmanperintökohde

Runsaan 500 km2 laajuinen Cape Ranges -kansallispuisto kattaa valtaosan Exmouthin Luoteisniemen länsirannikosta. Sen maisemia hallitsevat karut, muinaisesta merenpohjasta syntyneet hiekkakivikalliot, jotka maankuoren liikkeet ovat työntäneet ylös. Niiden korkein kohta, Mount Hollister, kurottaa 302 m korkeuteen. Eroosiovoimien kuluttaman kukkulajonon ja meren väliin jää kuiva ja kuuma rannikkotasanko, jota meren puolella reunustaa rantadyynien rivi.

Kansallispuistoa asuttaa monipuolinen eläimistö emuineen, nokkasiileineen, erilaisine liskoineen, kenguruineen ja lintuineen. Kuivuudesta huolimatta erikoisella niemellä kasvaa myös uskomattomat yli 630 kukkivaa kasvilajia! Kukinta on parhaimmillaan täkäläisen lopputalven aikana elo–syyskuussa.

Ningaloon merikansallispuisto suojelee harvinaisen hienoa valliriuttarannikkoa melkein 300 km matkalta suunnilleen Exmouthista Quobbaan, lähelle Carnarvonia. Kansallispuisto ulottuu liki 20 km Intian valtamerelle ja kattaa yli 5000 km2 rannikon vesiä, joiden syvyys vaihtelee rantamatalista yli puoleen kilometriin. Kansallispuiston alueen monipuoliset elinympäristöt pitävät sisällään paitsi rannikon kallio- ja hiekkarannat, koralliriutat sekä mannerjalustan rinteen myös syvän valtameren.

Monipuolisen koralliriuttojen lajiston lisäksi Ningaloossa on mahdollista nähdä valtamerten suuria lajeja, kuten kaskelotteja, sini-, lahti-, miekka- ja etelän mustavalaita. Ryhävalaat vaeltavat rannikon ohi muuttomatkallaan pohjoisten lisääntymis- ja antarktisten ruokalualueiden välillä kahdesti vuodessa. Manta-rauskuja voi nähdä ympäri vuoden, ja Ningaloon ykkösvetonaulan, maailman suurimman kalan, valashain, kanssa voi päästä uimaan, snorklaamaan tai sukeltamaan maaliskuulta elokuulle. Silloin kannattaa huomioida, että lämpötiloiltaan ja tuuliolosuhteiltaan miellyttävä talvi on myös seudun huippusesonki. Joka puolella on ruuhkaa, yöpymispaikat täyttyvät ja hinnat ovat huipussaan.

Ningaloo ja Cape Ranges -kansallispuistot muodostavat yhdessä Ningaloon rannikon Unescon maailmanperintöalueen ytimen, jota muutama muu suojelualue laajentaa.

Kovien kelien niemi

Kävi selväksi, että pari päivää Exmouthin seudulla olisi vain pintasilaus monipuoliseen kohteeseen. Pysähdyimme runsaan parintuhannen asukkaan pikkukaupungin Cape Ranges ja Ningaloo-kansallispuistojen informaatiokeskuksessa, ja saimme tietää, ettei 4WD-reittiä Yardie-joelta etelään suositella.

Useat trooppiset myrskyt ja niistä aiheutuneet tulvat ovat piinanneet Länsi-Australian luoteisrannikkoa vuosien varrella. Erityisesti muistetaan Vance-myrsky vuodelta 1999. Myös loppuvuodesta 2000 ja alkuvuodesta 2001 Exmouthiin osui kaksi perättäistä trooppista myrskyä. Viimeisin, 3-luokan trooppinen myrsky nimeltä Olwyn, koettiin 2015. Myrskyt ja tulvavedet olivat huuhtoneet Yardie-jokisuunkin hiekat superpehmeiksi. Monta autoa oli jäänyt jumiin yrittäessään joen yli. Piti siirtyä suunnitelmaan B.

Selvisi myös, että suosittu, mielettömien ulappanäkymien Osprey-leirintäalue oli niin tiukkaan buukattu, ettei hyviä paikkoja enää ollut vapaana. Sen sijaan varasimme yösijan Kurrajon-leirintäalueelta, missä oli hyvin tilaa. Saimme informaatiokeskuksesta paljon vinkkejä parin päivän viettämiseksi Luoteisniemellä.

Kukkulalla oli majakka

Kahden majakan rakentamisesta yhdelle maailman vaarallisimmista vesialueista päätettiin, kun höyrylaiva Mildura haaksirikkoutui Ningaloon petollisen niemen kärkeen heinäkuussa 1907. Point Cloatesiin, niemimaaan pieneen lounaiskärkeen valmistui majakka 1910 ja pohjoiskärjen Vlaming Headiin pari vuotta myöhemmin 1912.

Korkeudestaan huolimatta Vlaming Headin majakalla tarkeni. Lohikäärmeen henkäys kävi meren suunnalta, mutta se ei kyennyt jäähdyttämään korkeaa kukkulaa. Varreltaan vain runsaan 6 metrin majakkatorni rakennettiin paikallisesta kivestä hankalasti saavutettavalle niemelle, yli 300 km etäisyydelle lähimmästä satamasta ja liki 5 km päähän lähimmästä rantautumispaikasta, eikä juomavettä ollut lähimaillakaan.

Vlaming Headin majakka oli toiminnassa yli 60 vuotta, kunnes merenkulkua ohjaava valo sijoitettiin yhteen Yhdysvaltain merivoimien (todella tylsän näköisistä) VLF-viestintäantenneista 1969. Surullisen kuuluisa Vance-myrsky sekä sen seuraajat olivat vaurioittaneet majakkaa niin, ettei majakan sisälle päässyt vieläkään.

Kuiva, karu maa ja ylitsepursuavaa elämää kuhiseva meri kohtaavat

Cape Ranges -kansallispuiston kukkulajono kävi yhä jyrkemmäksi ja rosoisemmaksi lähestyessämme Yardie-jokea ja puiston etelärajaa. Ajoimme katsomaan jokea vain todetaksemme omin silmin, ettei sen ylitystä todellakaan kannattanut yrittää. Erityisesti nousuveden aikaan se näytti täysin mahdottomalta. Hauska kyllä, sillä tienoin oli myös kalasääsken suojelualue, ja aivan kuin sitä todistaakseen, sääksi istui kuivan pensaan latvassa joen yllä ja mittaili meitä katseellaan.

Vuosituhansien eroosio on muovannut kansallispuiston kukkuloihin mielettömän rotkojen labyrintin, jonka näkisi parhaiten yläilmoista. Australian länsirannikolla, jos jossain, olisi lennokkikameralle käyttöä!

Yardie-joen rotko on kansallispuiston lukuisista rotkoista ainoa, jossa on vettä aina. Se on kuitenkin merivettä, ja rotkoon on syntynyt erikoinen ekosysteemi mangroveineen ja joen suojaisista vesistä hyötyvine merieläimineen. Rotkossa asustaa myös harvinaisen, pienikokoisen kalliokengurulajin, black-footed rock wallabyn, yhdyskunta. Arat otukset tulivat ruokailemaan yön viileydessä ja piileskelivät päivät kallioseinämien onkaloissa.

Yö kaukaisen kansallispuiston rauhassa

Rotkoreissulta suuntasimme Kurrajonin kapean rantadyynin suojaamalle leirintäalueelle. Oskari koitti kalaonneaan, ja olihan sitä! Ruskearaitaiset pallokalat olivat innoissaan niille tarjotuista mustekalasyöteistä. Kun koukkuun oli tarttunut ja mereen palautettu pari yksilöä, näytti siltä, ettei mikään muu kala edes ehtisi väliin. Siispä Oskari tarjoili palleroille loputkin mustekalat, ja ne katosivat alta aika yksikön.

Iltauinnin jälkeen otimme pullosuihkut. Ausseissa on liki aina ja joka paikassa pula vedestä, joten olimme oppineet säästeliääksi. Puolentoista litran pullollinen (melkein) makeaa vettä kummallekin riitti hyvin, kunhan ei yrittänyt pestä tukkaa. Puolellatoista litralla tiskasi myös astiat. 20 l makeavesikanisterimme riitti kohtuullisen pitkään.

Ryhdyimme valmistamaan paistettuja vihanneksia ja aussilammasta illalliseksi – mutta homma sai karun lopun. Retkikeitin ei suostunut toimimaan. Kaasua oli ja sitä vaikutti kulkevan letkun läpi, mutta turhan hissukseen. Kokeilimme keitintä parissa eri paikassa, eri tavoin tuulelta suojattuna, mutta onneton liekki ei kestänyt henkäystäkään. Oskari puhalsi letkuun, ja yritimme uudestaan – yhtä laihoin tuloksin. Sinä iltana söimme salaatinlehdillä viimeistellyt kinkkujuustosämpylät kukkakaalin ja avokadon kera…

Kookas, nuori kenguru-uros oli kovin kiinnostunut eineistämme. Se nuuski ja hiipparoi leirin ympärillä niin tiiviisti, että takakontti eli ruokavarasto piti sulkea. Kenguru pysytteli leirin liepeillä aina siihen asti, kunnes painuimme yläkertaan yöpuulle. Senkin jälkeen saattoi kuulla, kuinka se pompahteli tutkimassa, olisiko jotain syötävää jäänyt esille. Toivoin kovasti, ettei se törmäisi pimeässä teltan naruihin.

Ningaloon luonnonihmeiden parissa

Heräsimme aikaisin auringon lämmittäessä telttaa puuttomalla rannalla. Pukeuduimme saman tien uikkareihin ja herkuttelimme tavanomaisen aamiaisemme: hedelmäsalaattia, jogurttia ja pähkinöitä. Hedelmät vaihtelivat saatavuuden mukaan, ja joinain aamuina se maistui tavallistakin paremmalta. Tuo aamu oli juuri sellainen: kiireetön, kaunis ja rauhaisa. Koko avaralla leirintäalueella ei ollut kuin pari muuta pariskuntaa.

Tuuli oli yleensä aamuisin hiljaisimmillaan, kun maa ei vielä ollut paahtunut väreilevän kuumaksi. Kuuman ilman alkaessa nousta ylöspäin puolilta päivin mereltä rupesi puhaltamaan korvausilmaa reippaaseen tahtiin. Illan tyvenen hetken jälkeen sama toistui toisin päin. Nopeasti viilenevältä mantereelta puhkui merelle, ja teltta alkoi lepattaa ja läpättää tutuksi tuutulauluksi.

Painelimme heti aamutuimaan Turquoise Baylle. Siellä oli kaksi hyviksi kehuttua snorklauspaikkaa: Sandy Pontista etelään ja sen pohjoispuolelle jäävä, varsinainen Bay eli lahti. Niiden välissä, Sandy Pointin kohdalla, syntyy hiekkaniemen kärjestä ulos valtamerelle vievä virtaus, joka voi olla vaarallisen voimakas.

Parhaat snorkalauskohteet lienevät täälläkin ulompana paikoissa, jonne pääsee vain veneellä tai opastetulla retkellä. Ningaloo on kuitenkin kuuluisa erityisesti siitä, että varsin hyville riutoille pääsee suoraan rannasta, ja halusimme kokea Ningaloon kaksin ja nimenomaan siten.

Turkoosin pinnan alla

Kävelimme rantaa myöten etelää kohti, kunnes korallimuodostelmat alkoivat hiipua. Vedimme vermeet niskaan ja polskuttelimme ulos valliriutan suojaamaan, laajaan laguuniin. Ajelehdimme virran vietävinä korallipallerolta toiselle ja tutkiskelimme, mitä minkäkin suojista löytyi. Näimme mm. paikallisia mustavalkoraidallisia vuokkokaloja, keltaisia losserokaloja, välskärikaloja sekä jokusen meritähden, -makkaran ja suuren simpukan – oikein sieviä koralli- ja sienimuodostelmia, mukavia otuksia, muttei mitään mullistavaa.

Hiekkaniemeä lähestyessämme virtaus alkoi selvästi voimistua ja suuntasimme rantaa kohti. Ihan matalassa, vitivalkoisen hiekan ja pinnan välissä tapasimme vielä suuren, kauniin parven vaaleita kaloja. Sitten kiipesimme maihin ja kävelimme niemen ympäri lahden puolelle.

Drift- eli ”virta-snorklauspuolella” olimme saaneet sukellella kaksin, mutta suojaisa lahti oli selvästi suositumpi. Rannalla oli porukkaa palvomassa aurinkoa, uiskentelemassa, leikkimässä rantavedessä ja muutama myös snorklaamassa, mutta ruuhkasta ei voinut puhua.

Lahden puolella korallit olivat harvemmassa, ja pohjassa oli enemmän pieniä merileväkasvustoja.  Korallipäät eivät olleet yhtä komeita kuin edellisellä rannalla. Mutta missä kasvaa leviä, siellä voi olla myös merikilpikonnia! Löysimme pienehkön liemikilpikonnan einehtimässä vain muutaman metrin syvyisellä pohjalla. Saimme seurata sen touhuja pitkän tovin. Kävimme moikkaamassa sitä pohjan tuntumassa, ja se kävi haukkaamassa happea aivan neniemme edessä.

Rantaa kohti palatessamme äkkäsimme merileväkasvuston alta pilkistävän keihäsrauskun pystön pään. Aalto hulautti levät sivuun, ja niiden alta paljastui loputkin safiirikeihäsrauskusta. Maltillisista odotuksistamme huolimatta siitä kehkeytyi varsin mukava snorklailupäivä!

Kääntöpisteessä

Snorklatessa tulee nälkä. Noin 2,5 tunnin plutaamisen jälkeen rupesimme etsiskelemään mukavaa lounasrantaa. Ensimmäisessä oli pari autoa, mutta jo toinen yritys vei meidät autiolle rannalle, jolla oli paraikaa kunnostettava, mukavan näköinen, pieni Mesa-leirintäalue. Ajoimme leirintäalueen ohi vievää tien tapaista hiekkarannalle saakka ja parkkeerasimme töyhtötiirojen, räyskien ja muutaman lokin muodostaman parven viereen.

Sieltä ajoimme Jurabi-merikilpikonnakeskuksen (infotauluista katoksen alle kootun näyttelyn) kautta Ningaloo Lighthouse -karavaanariparkkiin varaamaan paikan, sillä suolaveden ja dyynihiekan kyllästäminä kaipasimme ihan oikeaa suihkua. Kysyimme samalla respasta, osaisivatko he neuvoa meille jonkun, joka osaisi tehdä kaasukeittimille jotain.

Jatkoimme saamaamme osoitteeseen, mutta kukaan ei vaikuttanut olevan paikalla. Sitten ohi kulkenut auto kurvasi pihaan meitä ihmettelemään. Kerroimme asiamme, ja ystävällinen kaveri soitti kaverilleen. Tämän paja kun ei enää sijainnut käyntikorttiin präntätyssä osoitteessa. Kiitimme kauniisti ja ajoimme uuteen osoitteeseen. Sieltä löytyi putkimies ja kaasulaite-ekspertti nimeltä Gavin Channing. Siinä ei kauaa nokka tuhissut, kun letkun suuttimessa ollut roska oli puhallettu paineilmalla pois, ja keitin toimi taas. Maksua hän ei huolinut, vaan työ pistettiin aussivieraanvaraisuuden piikkiin.

Leirintäalueelle palatessamme poikkesimme majakkaniemen kärkeen katsomaan alussa mainitun karjaa Kimberleystä etelään kuljettaneen höyrylaivan, SS Milduran, hylkyä. Niemi oli virallisesti Länsi-Australianreissumme pohjoisin kääntöpiste!

Mildura oli karauttanut riutalle myrskyssä 1907. Suuri osa hylystä oli saatu pelastettua, ja sen osia oli käytetty erilaisiin kunnostustöihin. Lisäksi II Maailmansodan aikana Liittoutuneiden pommikoneet olivat käyttäneet hylkyä harjoitusmaalina. Nykyään se muodosti erinomaisen suojan monille mereneläville.

Villiä menoa kilpikonnarannoilla

Illan pimettyä lähdimme rantadyynien taakse. Vierailla, kivisillä rannoilla kulkeminen oli varsin haastavaa tähtien heikossa valossa. Bioluminoivaa planktonia tuikki rantavedessä, mutta niiden himmeästä hohteesta ei ollut apua. Etsimme munimaan tulleita merikilpikonnia, mutta vuorovesitaulukko ei ollut puolellamme.

Haravoituamme hiekkarannan saavuimme rosoiselle kallioniemelle ja käännyimme paluumatkalle. Hiekansitojakasvien peittämän dyynien ylitys olisi pimeässä ollut todella haastavaa. Paluutaipaleen loppumatkasta oli pakko turvautua pikkufikkarien himmeisiin, punaisiin valoihin, jotta löysimme reitin rannan kivikko-osuuden läpi dyynin ylittävälle polulle ja takaisin tielle.

Olimme jo kaukaa havainneet rannalla pariskunnan, joka seurasi jälkiämme älyttömän kirkkaat otsavalonheittimet päässä. Tavatessamme heidät mainitsimme häikäisevien lamppujen haitoista voimatta sokaistumatta edes katsoa heihin päin.

Ningaloon ja Cape Ranges -kansallispuistojen opastuskeskuksessa, Jurabi-kilpikonnakeskuksessa ja monissa muissa paikoissa annettiin vinkkejä ja jaettiin oppaita ja lehtisiä oikeasta käyttätymisestä kilpikonnarannoilla. Yritys oli hyvä, mutta se ei selvästikään riittänyt. Maailmanlaajuisesti uhanalaiset merikilpikonnat vaatisivat selvästi tiukempia suojelutoimia.

Kilpparirantojen käytösoppaiden ensimmäinen sääntö kuului: ”Älä käytä lamppuja kilpikonnien etsimiseen. Kirkkaat valot saattavat estää kilpikonnien nousun rannalle ja käännyttää jo pesimään kiivenneet takaisin veteen.”