Vanhojen veneiden ja sinisten tornien Patagonia

Aurinko laski Torres del Painen jylhien kolmoistornien ja kolossaalisen Amiraali Nieton taakse. Vietimme Suomen 99. itsenäisyyspäivän iltaa hiljalleen hämärtyvässä laaksossa Painen graniittimassiivin juurella. Juhlistimme kotimaan 100-vuotisjuhlavuoden alkua tökkäämällä Wildon Fold-a-cuppeja yhteen. Muovimukit eivät kilahtaneet, mutta chileläinen punaviini lämmitti mukavasti, ainakin mieltä. Emme olleet löytäneet järkevän hintaista majoitusta puiston tarjonnasta, mutta olimme suomalaisella sisulla päättäneet viettää juhlayön puistossa. Emme olleet ainoita yöpyjiä luonnonkauniilla parkkipaikalla, mutta meillä oli sievin tai ainakin pienin kortteeri.

Viimeinen toivo

Jetlag, kulttuurisokki vai kevätväsymyskö meidät oli vallannut? Oireita olivat ainakin uupumus, masennus ja päänsärky. Olimme heränneet aamuviideltä ja matkustaneet bussilla El Calafatesta Puerto Natalesiin. Tavalliset bussit oli myyty täyteen jo pari vuorokautta etukäteen, ja tilausbussien aikatauluista johtuen oli ollut pakko viettää yö Calafatessa, suloisessa, vain pientä modernisointia kaipaavassa La Loma -hotellissa.

Chilen rajan ylitys Río Don Quillermo / Cerro Castillo -raja-asemilla sujui leppoisissa merkeissä. Koto-Suomesta mukanamme kulkeneet Red Devil -salamit pääsivät jo kolmannen kerran Chilen rajan yli ongelmitta. Aamiaiseväät olimme tällä kertaa osanneet syödä loppuun jo ennen rajaa.

Ruoho todellakin on vihreämpää aidan takana!

Argentiinan kuiva aro muuttui miltei raja-asemalta keltaisten kukkien täplittämäksi viheriöiväksi nurmeksi. Olimme siirtyneet Atlantin puolelta Tyynenmeren rannalle, ja valtaosa Tyyneltämereltä haihtuneesta kosteudesta satoi näköjään Andien tälle puolen. Lentokentän kohdalla Puerto Natalesin tiellä oli ruuhkaa ja vilisi poliiseja. Presidentti oli kuulemma kentällä.

Astuessamme sotkuisen El Sendero -hostellimme erittäin pelkistettyyn ja nuhjuiseen huoneeseen vastaamme pölähti tunkkainen, pistävä haju. Heittäydyimme punkkiin pitkäksemme ja katselimme varjostamattoman energiansäästöloistelampun valaisemia, melkein valkoisiksi maalattuja ”amerikanlastulevyseiniä”– sellaisia, jotka ovat tosi in hipsteripiireissä. Huoneessa ei ollut yhtäkään naulakkoa tai koukkua, ja ainoa laskutaso oli vessanpöntön kansi. Meihin iski armoton v…tus.

Saavuimme Puerto Natalesin pieneen satamakylään sunnuintaina alkuiltapäivästä. Koko kaupunki vaikutti kuolleelta. Muutama kymmenen turistia etsiskeli pankkiautomaatteja pääkadun varrelta. Vihdoin löytämämme ATM:kin oli lukittujen ovien takana. Sattumalta paikalle pysäköinyt pankin asiakas avasi meille ystävällisesti oven sormenjäljellään.

Paksu nippu paikallisvaluuttaa taskuissa parkkeerasimme läheiseen ravintolaan ja tilasimme pitkästä aikaa meren antimia: kampasimpukoita ja lohicevicheä. Laskeaksemme kyrpiintymiskäyrää lisää tilasimme pullon chileläistä sauvingnon blancia. Kun illalla vielä totesimme, että suihkuista tuli kuumaa vettä kunnon paineilla, elämä alkoi taas hymyillä. Ja olihan meillä sentään se vessanpöntön kansi!

Heräsin aamulla täynnä energiaa. Ryhdyimme toteuttamaan lähipäivien suunnitelmia. Varasin edullisesta hostellistamme toisenkin yön, veimme pyykit lavanderíaan, varasimme vuokra-auton ja painelimme keskustan supermercadoon, jossa oli yllättävän monipuolinen valikoima. Kokosimme ainekset lihatartareväsleipiin, sillä olimme varanneet päivän Puerto Natalesiin tutustumiseen.

Pittoreski kylä Última Esperanzan rannalla

Kävelimme kylän läpi etelään ja kaakkoon kunnes satuimme Padre Pedro Maria Rossan hautausmaalle. Punta Arenasin hautuumaa on mainittu oikein Wikitravelin nettioppaassa. Siellä emme olleet vierailleet, mutta ainakin tämä ”kuolleiden kaupunki” oli näkemisen arvoinen. Hämmästelimme komeita perhemausoleumeja, edullisempia ”uurnakerrostaloja” sekä menehtyneiden lasten ”lokerikkoa”. Omaiset olivat tuoneet lasiovien suojaan valokuvia, silkkikukkia, kauniita kiviä, pehmoleluja – kaikenlaista, mikä helpotti surevien mieltä.

Jatkoimme matkaa kylän laidalle ja joutomaan poikki La Última Esperanza -lahden rantaan. Olin jo pariin otteeseen ihmetellyt ”Viimeisen toivon”-majataloja ja hostelleja. Nimi ei tuntunut kovin houkuttelevalta, kunnes selvisi, että vuonna 1557 erään kapteeni Juan Ladrilleron oli ollut tarkoitus löytää Última Esperanzan kautta reitti Atlantilta Tyynellemerelle. Hän oli pitänyt lahtea viimeisenä toivonaan, mutta päätynyt umpikujaan. Fitz Roy ja Darvin olivat sitten löytäneet Beaglensalmen HMS Beagle -sluupillaan, mutta vasta kolmisensataa vuotta Ladrilleroa myöhemmin.

Toisin kuin Ushuaiassa Argentiinan puolella, Puerto Natalesin ranta oli täynnä roskaa, josta suurin osa oli sinne selvästi paikallisten kupsauttamaa. Toki jotain oli voinut karata lahdella pyörähtäviltä laivoilta, mutta vaikutti vahvasti siltä, että roskakurissa oli täällä vielä paljon parannettavaa. Kalasataman rantaveteen uponneista aluksista oli syntynyt jopa pieni öljyvahingonpoikanen.

Toisaalta ranta oli myös erittäin kuvauksellinen vanhojen kalapaattien hautausmaa. Harmaat, lahonneet ja ruostuneet purkit könöttivät mikä vedessä, mikä rantapenkalla merimaisemista nautiskellen. Joukossa oli mustaksi kärähtänyt lasikuituhyttikin. Jossain päin maailmaa noista maisemista olisi pitänyt maksaa pitkä sentti, mutta täällä laatumaata riitti paattivanhusten viimeiseksi leposijaksi. Veneiden raatojen parissa olisi voinut viettää kauemminkin niiden yksityiskohtia tutkiskellen ja parempia valoja odotellen.

Seuratessamme rantaa ”keskustaa” kohti osuimme taidenäyttelyyn. Taiteilija sattui olemaan paikalla, ja hän innostui kertomaan meille itsestään ja teoksistaan. Jorge Bontes oli kotoisin Puerto Natalesista, mutta asunut Australiassa jo 30 vuotta. Hän oli inspiroitunut saksalaisen papin ja etnologin, Martin Gusinden, valokuvista sekä Tulimaassa eläneistä Selk´nam-intiaaneista ja heidän uskomuksistaan. Bontes oli paitsi maalannut ”jalan kulkevista ihmisistä” kertovia akvarelleja myös tehnyt osasta digitaalisia suurennoksia. Hän aikoo kierrättää hienoista kuvistaan koostuvaa näyttelyään vielä ainakin Punta Arenasiin ja Argentiinan puolelle.

Puerto Natales – ”portti” kansallispuistoihin

Torres del Paine on melkein kahden ja puolentuhannen neliökilometrin eli noin Urho Kekkosen kansallispuiston kokoinen kansallispuisto runsaat sata kilometriä Puerto Natalesista pohjoiseen. Se rajautuu pohjoisessa Argentiinan Los Glaciares -kansallispuistoon ja lännessä valtavaan, yli 35 tuhannen neliökilometrin Bernardo O´Higginsin kansallispuistoon. Viimeksi mainittuun on hankala päästä muutoin kuin vene- tai kopterikuljetuksella. Turismi suuntautuu siellä lähinnä Última Esperanza -lahden pohjukkaan ja Pío XI -jäätikölle.

Torres del Paine sen sijaan on helposti saavutettavissa noin 30 euron kansallispuistomaksulla. Puiston päätähtiä ovat Cordillera del Painen vuorten muodostama sydän ja kauniit järvet niiden juurella. Paine-nimi tulee Tehuelchien aonikenk-kielen sinistä tarkoittavasta sanasta ja espanjankielen torres = tornit. Torres del Painessa voi osallistua opastetuille valmisretkille, vaeltaa omatoimisesti merkittyjä polkuja pitkin 4–9 päivää leiripaikalta toiselle tai puistoon voi tutustua auton ja päivävaellusten yhdistelmänä.

Mikäli puistoon lähtee pidemmälle patikkaretkelle, ainakin suosituille W- ja Big Circuit -reiteille on varattava yöpymispaikat etukäteen. Kuuluisimmat vuoret ja retket vetävät paljon porukkaa, ja puistossa tuntui olevan enemmän ruuhkaa kuin Argentiinan Glaciaresissa. Valmiisiin pakettiratkaisuihin kuuluu usein yöpymisiä jossakin hienoista tai vähintäänkin hienojen hintaisista all inclusive -hotelleista tai hostelleista puiston sisällä. Torres del Paine ei ollut köyhiä eikä kipeitä varten!

Reissattuamme valmisretkillä ja patikkamatkoilla Glaciaresissa Torres del Painessa oli omatoimisen matkailun vuoro. Pienen Renault Capturin vuokra oli noin 85 euroa vuorokaudelta, mutta halusimme tutustua puiston antiin ilman suurta ryhmää ja tiukkoja aikatauluja. Kintut olivat pitkästä aikaa vastikään kestäneet parinkymmenen kilometrin vaelluksen, enkä halunnut riskeerata toipumista liiallisella rasituksella näin lyhyen ajan sisällä.

Tutkiskelimme puiston yösijavaihtoehtoja etukäteen havaitaksemme, että halvimmistakin, vähän hapantuneista huoneista pyydettiin 285 euroa ilman kummoisiakaan näköaloja. Myös makuupussien, -alustojen ja teltan vuokrista sekä ainakin yksityisisten leirintäalueiden maksuista kertyisi sievoisesti hintaa. Tunsimme olevamme sekä köyhiä että kipeitä.

Sinertävä vuoristo, turkoosit järvet sekä mahtitornit

Ajoimme Ruta Y-290 kohti puiston eteläistä Serrano-sisäänkäyntiä. Ohitimme suvereenisti turistipyydykseksi kasvaneen sukupuuttoon kuolleiden Milodónien luolat, jotka eivät onnistuneet herättämään meissä kiinnostusta parinkymmenen euron edestä. Milodónit olivat Etelä-Amerikassa noin 10 000 vuotta sitten eläneitä jättiläislaiskiaisia, joiden jäänteitä luolista oli joskus löytynyt.

Kiesimme Torres del Painea myötäpäivään. Poikkesimme pääreitiltä ensin Gris (harmaa) -järvellä, patikoimme pari kilometriä Gris-jäätikön näköalapaikalle ja söimme sen tuntumassa lounaseväät – ylhäisessä yksinäisyydessä. Onnistunut ajoitus!

Järvi on 600 metriä syvä ja sen keskilämpötila on kahden ja puolen asteen hujakoilla. Jäätikköressu on puiston suurin, mutta laihtuu joka vuosi 5–10 metrillä. Näköalapaikalta on vielä 14 kilometriä jäätikön reunaan. Kovin kaukaa sitä joutui ihailemaan, mutta maisema oli kieltämättä hulppea. Lähemmäs pääsee halutessaan venekuljetuksella.

Pääreitin varrella on useita näköalapaikkoja. Osalta oli oikein kauniit näkymät, mutta osa oli täysin turhia tai väärissä paikoissa. Pysähtelimme virallisten Miradorien lisäksi liikenteellisesti sopivissa kohdissa ihan omille näköalapaikoille. Explora-hotelli on oikein komea ja upealla paikalla koskenniskalla, Pehoe-järven perukassa. Hiipparoimme sen pihalla näkymiä ihailemassa.

Pysähdyimme myös tsekkaamaan Pehoe Hostellin, missä yöpymistä olimme harkinneet. Hostelli oli toteutettu hauskalle pikkusaarelleen kovin omituisesti. Oikeastaan vain ravintolasalista avautui maisemia. Huoneista ei voinut olla kovin kummoisia näkymiä. Suunnittelimme ohi mennen hostellisaaren aivan uusiksi.

Salto Grande -vesiputoukselle kävelimme kovassa vastatuulessa. Paikalla varoitettiinkin vaarallisen voimakkaista puhureista. Jatkoimme vuolaalta, vähän Jyrävää muistuttavalta vesiputoukselta pätkän verran Cuernos-vuorien näköalapaikalle vievää polkua, muttemme viitsineet kävellä ihan loppuun saakka. Vuoret kuuluvat puiston hienoimpiin nähtävyyksiin. Viime jääkauden kadonneet jäätiköt ovat kaivertaneet vuorten rinteisiin mahtavat kolot, jotka erottuvat selvästi vaaleampina vuorten tummista rinteistä ja huipuista, mutta tuuli oli todella ikävä ja valot tylsänpuoleiset.

Itsenäisyyspäivän vastaanotto ”Mirador Rellussa”

Lopulta pysäköimme alussa mainittujen puiston pääosan esittäjien Torresin kolmoistornien ja valtavan Amiraali Nieton juureen perustettuun ”matkailukeskukseen”. Paikassa toimivat ainakin Ecolodgen kupolimajoitus lähinnä matkapaketin hankkineille, vanhasta hevostilasta kasvanut, hieno ja hintava Las Torres -hotelli, jonkilainen matkailijakoti ja leirintäalue. Parkkipaikan kupeessa on suuri ja käsittämättömän komea käymälärakennus ja kahvio retkeilijöille.

Tuolla ruohikkoisella, puiden ja piikkipensaiden ympäröimällä parkkiksella, jylhien vuoristomaisemien keskellä päätimme lopulta viettää Itsenäisyyspäivänyön. Vedimme kaikki liikenevät vaatteet päälle, väänsimme Rellun penkit alas ja asetuimme yöpuulle. Ei se semi-cama-busseja kummempaa ollut. Ei ollut häiriötä heilumisesta tai hyppimisestä, ei liikenteen tai kaupunkien valoista eikä metelistä. Yö oli hiljainen, tähtikirkas – ja kylmä. Vedin villaisen Buffi-kaulurin koko naaman yli, ettei nenä olisi jäätynyt. Oskari tosin taisi olla oikeassa siinä, ettei autossa ollut ihan yhtä kylmä kuin Mongolian jurtassa.

Aamuviiden maissa kurkin valoja. Taivas oli pilvessä. Buffi takaisin silmille ja horrokseen. Tilanne oli sama vielä kuudelta, samoin seitsemältä. Nousimme ”matkailuautoaamiaiselle” ja lähdimme lämmittämään jäseniämme pikkukävelyllä hotellin tiluksille. Katselimme salaa kateellisina Base de las Torres -näköalapaikalle lähteviä patikoijia. Uskottelimme itsellemme olevamme järkeviä, kun emme lähteneet tuolle suunnilleen 18 kilometrin retkelle.

Järkevyyden karvas maku alkoi helpottaa, kun meille valkeni patikkaretkelle lähtevien hirmuinen määrä. Pikkubussit ja bussit toistensa perään tyhjenivät patikoijista parkkipaikalla. Luonnon- tai mistään muustakaan rauhasta ei tuolla legillä varmasti voi puhua. Lähdimme helpottunein mielin pikkurellullamme kohti omia seikkailuja.

Paine-joen vesiputouksella ei ollut ketään. Putous oli kaunis, mutta ympäröivä maisema vielä kauniimpi. Puiston koillisosassa eleli todella paljon guanakoja eivätkä ne olleet ollenkaan niin ujoja ja epäluuloisia kuin lajitoverinsa Peninsula Valdesissa.

Laguna Azulille eli siniselle järvelle oli ennättänyt pari autoa ennen meitä. Rannassa laidunsi valkopäähansuja ja andieniibiksiä. Kävelimme parin kilometrin taipaleen ylös likeisen kukkulan näköalapaikalle. Matkan varrella guanakoukot rähisivät keskenään, eikä lauma joutanut kiinnittämään meihin juuri huomiota. Sillä reitillä sai olla rauhassa. Naköalapaikalle saapui toinen hissukseen kävelevä pariskunta juuri, kun olimme lähtemässä, ja paluumatkalla tuli vastaan pari nuorta miestä.

Retkilounaan jälkeen ajelimme hissukseen pois puistosta pohjoisinta tietä, missä ei ollut edes varsinaista porttia, mutta jatkoimme vielä maisemista nautiskellen länteen Y-290-tielle ja Última Esperanzaa seuraillen takaisin Natalesin kylään. Olimme varanneet herttaisen Lucy-rouvan majatalosta huoneen pariksi yöksi. Siinä siistissä ja lämpimässä b&b:ssä uni maistuikin suloiselta, ja Lucyn aamiainen oli paras pariin kuukauteen.