Vanha satama Kyushun kainalossa

Meri välkkyy tien mutkissa kuskin ohjastaessa linjuria valkoisissa käsineissään. Laskeudumme kiemuraista tietä Unzen-vuoren rinteiltä. Meren rannalla saavumme Obaman kylpyläkaupunkiin. Se on selvästi isompi kuin Unzen Onsen – ihan oikea pikkukaupunki. Tupruttavat piiput luovat synkimmän teollisen vallankumouksen ajan tunnelmaa. Obaman vahvat geotermiset höyryt ovat johdettu kylpylärakennusten, sadevesikaivojen, putkien ja savupiippujen kautta ilmoille. Mitään luonnon muovaamaa geotermistä kenttää ei näy.

Rantavuorten rinteitä kiertelevä tie vie Nagasakiin. Kaupungin nimi kalskahtaa pahalta. Se tuo mieleen historiankirjan kuvat II maailmansodan lopusta ja atomipommien jäljistä. Kuvittelen, ettei sellaisen karmeuden läpi käyneessä kaupungissa voi olla mitään vanhaa ja kaunista. Näen mielessäni harmaita pilvenpiirtäjiä ja tolppien päälle rakennettuja moottoriteitä.

Kaupunki maailmanpalon keskellä

II maailmansodan aikaan Nagasaki oli ollut tuikitärkeä teollisuuskaupunki. Siellä olivat sijainneet pienempien tehtaiden lisäksi ainakin Mitsubishin laivanrakennustelakka, teräs- ja asetehdas sekä ampumatarvike- ja sotamateriaalipajat. Ne sekä tärkeän sataman varasto- ja muut laitokset olivat työllistäneet 90 % kaupungin työvoimasta – ja niiden vuoksi Nagasaki oli ”ansainnut” rivinsä liittoutuneiden strategisten pommituskohteiden listalta.

Kaupunki oli kokenut maailmansodan viimeisen vuoden aikana viisi pienehköä ilmahyökkäystä. Yhdysvaltain koneet olivat pudottaneet sinne räjähteitä sekä palo- ja sirpalepommeja. Pommien aiheuttama tuho oli jäänyt suhteellisen pieneksi, mutta ne olivat aiheuttaneet sen verran huolta, että osa asukkaista, pääasiassa koululaisia, oli evakuoitu maaseudulle turvaan.

Lentokoineista oli myös levitetty lentolehtisiä, joissa Nagasakin arviolta runsaalle 260.000 asukkaalle oli kerrottu Hiroshiman pommituksesta sekä atomipommin tuhovoimasta ja kehotettu heitä lopettamaan taistelut ja lähtemään kaupungista. Japanilaisten asukkaiden lisäksi kaupungissa oli ollut runsaat 10.000 korealaista, 9.000 japanilaissotilasta, 600 kiinalaista ja 400 sotavankia.

Päivä, jolloin aika pysähtyi

9.8.1945 Boeing B-29 Superfortress -pommikone oli noussut Tinianin kentältä, Tyynenmeren Pohjois-Mariaaneilta kyydissään Winston Churchillin mukaan nimetty plutoniumpommi Fat Man, ”paksu mies”. Kohteena oli ollut Kokuran kaupunki Kyushun pohjoiskärjessä.

Varttia vaille 11 aamulla Kokura oli savupilvien peitossa, sillä läheiseen Yawatan kaupunkiin oli tiputettu palopommeja edellisenä päivänä. Näköhavaintoja oli mahdotonta tehdä. Kone käänsi keulansa varakohteeseen ja oli Nagasakin yllä 5 minuutissa, mutta sielläkin pilvet peittivät näkyvyyden.

Parin ylilennon jälkeen polttoaine oli hupenemassa, eikä kohteeseen vieläkään saatu näköyhteyttä. Miehistön oli turvauduttava tutkaan maalipaikan löytämiseksi. Viime hetkellä pilvet väistyivät, ja Nagasakin kilparata erottui. Miehistö pudotti pommin Urakamin laaksoon, Mitsubishin teräs- ja asetehtaan sekä Mitsubishi-Urakami ammustehtaan puoliväliin. 53 sekunnin kuluttua, kello 11.02 atomipommi räjähti 550 metrin korkeudella Nagasakin yllä.

Alle sekunnissa koko Pohjois-Nagasaki oli tuhoutunut ja 35.000 ihmistä oli kuollut. Kaikki rakenteet ja ihmiset 1 km säteellä pommin räjähdyspisteestä olivat hajonneet, haihtuneet, sulaneet ja muuttuneet tuhkaksi valtavassa kuumuudessa ja paineaallossa. 80 % taloista paloi maan tasalle 2 km säteellä räjähdyspisteestä. Savun hälvettyä hävityksen jäljiltä löytyi korventuneita ruumiita, aikuisia, lapsia ja eläimiä. Säteilysairaudet valkenivat vasta vähitellen, eikä kaikki kärsimys ole loppunut vieläkään.

Ydinasetta oli käytetty sodassa toista ja, tähän päivään mennessä, viimeistä kertaa. Kuolleiden määrän arvioidaan olleen lopulta 73.884 ja vammautuneiden 74.909. Nagasakilaiset pitivät yhä velvollisuutenaan kertoa kokemastaan kauhusta ja kärsimyksestä, jottei ydinasetta käytettäisi enää koskaan.

Ground Zero – Nollapiste

Pommin pudotuspaikkaan, hyposentrin viereen oli perustettu Peace Park, rauhan puisto. Puiston rauhanpatsas symboloi kaupunkilaisten rauhantahtoa, ja joka vuosi elokuun 9. patsaan edessä pidettiin rauhan muistoseremonia. Puistossa oli myös enkelin siipiä kuvaava rauhansuhkulähde. Se oli rakennettu tuhoalueella vaeltaneen, juomavettä etsineen pienen tytön muistoksi. Lisäksi puistossa oli eri maiden lahjoittamia rauhanmonumentteja. Katselin niitä ihmetellen, voisiko kaikkialla maailmassa voisi tosiaan olla rauha.

Puiston laidalla oli Atomic Bomb Museum. Siellä kerrottiin Nagasakin pommin taustat, tapahtumien kulku ja tuhon sekä kärsimyksen laajuus varsin kattavasti. Lisäksi se valotti paitsi ydinaseiden kehittämistä, testaamista ja niiden vastustusta myös Nagasakin atomipommia moninverroin voimakkaampien ydinkärkien karmivaa määrää tänään.

Olin syntynyt Kylmän sodan aikana ja kasvanut ydinpelotteen varjossa aikuiseksi. Omat lapseni olivat syntyneet pian Berliinin muurin murruttua ja maailman muututtua valoisammaksi paikaksi elää. Viime vuosien kehitys oli ollut masentavaa, ja museon näyttelyt tuntuivat erityisen ahdistavilta luettuani vastikään uutisia Rumppin palkkaamista sotahulluista sekä Puuttinin sotaharjoituksista.

Nagasaki ennen A-pommia

Nagasaki oli nykyään noin 430.000 asukkaan kaupunki vuorten ympäröimässä laaksossa. Kaupungin luontainen satama oli koko Kyushun suojaisin. Pienellä eristyneellä kalastajakylällä ei juuri ollut ollut suurta merkitystä, kunnes portugalilaiset tutkimusmatkaajat olivaat astuneet siellä maihin 1543. Nagasakista oli tullut ensin Portugalin sitten Hollannin ja niiden kautta koko läntisen maailman vaikutuksen keskus Japanissa, kun kansainvälinen satama avattiin 1571.

Portugalilaisia tuotteita, kuten tupakkaa, leipää ja kankaita, oli tuotu Japanin saarille Nagasakin kautta. Merten takaa oli tullut mm. Castellas-kakku, joka oli omaksuttu irrottamattomaksi osaksi japanilaista ruokakulttuuria. Myös perijapanilaiseksi mielletty tempura oli saanut innoituksensa portugalilaisesta reseptistä. Leivitettyjen ja uppopaistettujen kasvisten ja merenelävien nimitys taas oli johdettu portugalin kielen sanasta tempora (ajat). Se viittasi katolisiin paastopäiviin, jolloin vältettiin punaisen lihan syöntiä.

Dejima – portti länteen

Aivan Washington Hotellimme naapurissa, vanhassa merestä kuivatussa tekosaaressa, Dejimassa, pääsi tutustumaan Japanin rooliin Portugalin ja Hollannin Itä-Intian kaupassa. Viuhkan muotoisen Dejiman rakennustyöt olivat aloitettu 1634, ja muusta kaupungista eristetty satamasaari rakennuksineen olivat valmistuneet 1636. Projektin olivat rahoittaneet yksityiset kauppiaat. Vuossatojen kuluessa satamasaari oli kohdannut varsin kirjavia vaiheita, mm. suurpaloja sekä poliittisia myötä- ja vastatuulia.

Esimerkiksi katolinen uskonto ja käännytystyö olivat pitkään aiheuttaneet kiistoja, jotka 1614 johtivat kristinuskon kieltämiseen ja lähtyssaarnaajien häätämiseen. Monet katolisuuteen kääntyneet maaherrat, daimyot, olivat luopuneet uskostaan ja pakottaneet alaisensa seuraamaan esimerkkiään. Jotkut olivat kieltäytyneet hylkäämästä uskoaan ja lähteneet maanpakoon. Oli seurannut julma vaino. Tuhansia Kyushun katolisia oli tapettu, kidutettu ja pakotettu kieltämään uskonsa. 1639 portugalilaislaivojen tulo satamaan oli kielletty kokonaan, ja 1641 Hollannin Itä-Intian kauppapaikka oli siirretty Hiradosta Nagasakiin.

Hollantilaisten kirjojen päästyä pannasta 1720 sadat oppineet olivat tulvineet Nagasakiin opiskelemaan eurooppalaista tiedettä ja taidetta. Kaupungista oli kehittynyt ”hollantilaisen oppimisen”, rangakun, keskus. Vaikka Tokugavan kauden ”suljettu maa” oli käynyt kauppaa Riukiu-kuningaskunnan sekä Korean ja Venäjän kanssa Sastsuma-, Tsushima- sekä Matsumae-saarten kautta, Nagasakia oli alettu kuvata taiteessa ja kirjallisuudessa läntisen maailman eksoottisten ihmeiden kanssa paistattelevaksi kosmopoliittiseksi satamakaupungiksi.

Nykyajan haasteita

Kun Tokugava-shogunaatti oli Meiji-restauraatiossa syösty vallasta, Japani oli kertaheitolla luopunut maaherroista ja koko feodaalisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Maa oli alkanut uudistua ja teollistua vauhdilla, ja se oli avannut jälleen ovensa ulkomaankaupalle ja diplomatialle. Nagasakista oli tullut vapaasatama 1859 ja virallinen kaupunki 1889. Jopa kristinusko oli laillistettu, ja kaupunki ottanut uudelleen vanhan roolinsa roomalaiskatolisuuden keskuksena Japanissa.

Kaupungin kehittyessä ja muiden satamien, kuten Yokohaman ja Hakodaten, aloitettua ulkomaankaupan Dejima oli menettänyt merkityksensä. 1904 se oli jäänyt Nakashima-joen uoman siirron ja uuden satama-alueen rakentamisen alle. 1922 Dejima oli kuitenkin nimitetty kansalliseksi historialliseksi kohteeksi, ja 1951 mennessä oli valmistunut suunnitelma saaren entisöimiseksi.

50 vuoden aikana kaupunki oli saanut hankittua yksityisten omistaman alueen itselleen, ja rakennuksia oli ryhdytty rakentamaan uudelleen perinteisin menetelmin. 2017 mennessä osa kiviaidoista, 16 rakennusta ja pääportin silta olivat valmiita.

Rakennuksiin oli koottu mielenkiintoisia, Dejiman arkeologisissa kaivauksissa löytyneitä tai niiden mukaan valmistettuja esineitä, jotka valaisivat osaltaan tarinaa Japanin ja länsimaiden kaupasta sekä yhteistyöstä. Tavoitteena oli palauttaa viuhkan muotoinen saari jälleen saareksi 2050 mennessä. Silloin on tarkoitus juhlia entisöintisuunnitelmien valmistumisen 100-vuotisjuhlaa.

Viihtyisä satamakaupunki

Veden läheisyys tekee usein kaupungista viihtyisän. Nagasakilla oli kolme vesielementtiä: meri, joki ja muutama enempi kanavaa muistuttava joen tapainen. Dejiman laitaa reuranneessa kanavassa kulkeneen Nakashima-joen ylitti monta ihanaa siltaa, kuten Japanin vanhimpiin kuulunut kivisilta, Meganebashi, lempinimeltään ”rillisilta”. 1634 rakennetun arvostetun kulttuurikohteen yli sai nykyään kulkea vain kävellen.

Valtava tulva 1982 oli vienut mukanaan Nakashima-joen 10 kivisillasta 6. Meganebashikin oli vahingoittunut pahoin, mutta melkein kaikki alkuperäiset kivet olivat löytyneet ja silta oli saatu korjattua alkuperäiseen asuun. Moni muukin noista 10 kivisillasta, kuten Momotani, Ichiran ja Furumashi olivat tutustumisen arvoisia. Itkupajuja ja muista kauniita puita kasvavan kanavan laitaa oli muutenkin tunnelmallista käyskennellä.

Varsinainen joen ranta oli tylsä. Sen laidalla kulki monikaistainen tie, eikä siellä tehnyt mieli kävellä. Sen sijaan modernissa Dejima Warfissa sataman rannalla sekä viihtyisässä rantapuistossa kuljeskeli mielellään. Kirsikkapuut olivat kukassa, ja kaupunkilaiset nauttivat keväisestä lauantai-iltapäivästä. Joku lenkkeili rantaraitilla, jotkut pelailivat sulkapalloa, jotkut olivat piknikillä oikein isolla porukalla ja joku harjoitteli huilun soittoa vähän syrjemmällä. Japanissa meri oli harvoin otettu niin eläväksi osaksi kaupunkirakennetta.

Kulinaarisia haasteita

Monet japanilaiset ravintolat olivat todella pieniä. Ensimmäisenä iltana yritimme lupaavalta vaikuttavaan sushipaikkaan, toisena iltana haeskelimme liharavintolaa ja kolmantena pyrimme kanagrilliin. Ensimmäinen paikka, johon kurkistimme oli aina täyteen ahdettu. Ravintolat olivat varmaankini varattu reilusti etukäteen. Joihinkin huippusushipaikkoihin piti kuulemma tehdä varaus useita kuukausia etukäteen.

Ruokaa ilman ei Japanissa kuitenkaan jäänyt. Kun riittävän moneen pikkukuppilaan kurkisti, jossain tärppäsi. Yhdessä 9 tuolin pikkuravintolassa oli lopulta pari paikkaa vapaana. Se sattui olemaan sushipaikka. Tilasimme muutamat sushit kalajulisteen pohjalta sekä päivän sashimilautasen.

Tulipa sitten syötyä valasta. Se selvisi vasta, kun meille oudot palat olivat solahtaneet kurkusta alas. Olin luullut, että valas olisi ollut niin harvinaista ”herkkua”, ettei sitä helposti tulisi vastaan, mutta niinpä vain tuli. En, muuten, jäänyt sitä kaipaamaan. Se ei maistunut erityisen hyvältä.

Viimeisenä Nagasakin iltana kyllästyimme metsästämään ravintolaa. Sattui olemaan lauantai-ilta, ja vaikutti siltä, että paitsi kaikki nagasakilaiset myös kaikki heidän sukulaisensa ja tuttavansa olivat liikkeellä. Ravintolat olivat aivan turvoksissa. Painelimme Lawsonin ja Family-Martin kautta kämpille viettämään ”koti-iltaa”. Eväät olivat erinomaiset, ja seuraavana päivänä voisimme taas syödä ravintolassa – tosin uudessa kaupungissa.