Valtamerellä

Keulan edessä on vain merta ja taivasta. Niiden välissä kaareutuu ääretön horisontti. Joskus taivaanrannan autereessa häämöttää toinen laiva, pari kertaa jopa pieni purjevene, mutta useimmiten – ei mitään. Meri on tumman sininen. Allamme on vettä käsittämättömät neljästä viiteen kilometriä! ”Matalikkojen” kohdalla Navionixin kartta-appsi näyttää sataakahtakymmentä metriä. Aikamoinen vedenalainen vuoristo!

Raskaasti lastattu laiva keinuu verkkaisesti myrskyistään tunnetun Biskajanlahden loivissa mainingeissa. Käymme ulkoilemassa ja kierrämme ns. upper deckin, eli lastiruuman päällä olevan alimman kannen. Lenkkiä tulee vajaat kahdeksansataa metriä. Urheilusuoritukseen kuuluu myös rautaisten ulkoportaiden kapuamista alas ja ylös tornin kahdeksanteen kerrokseen. Keulaa lähestyessämme Oskari pohtii ääneen, mahtaisimmeko nähdä valaita reissun aikana. Minuutin kuluttua, heti ensimmäisellä omatoimisella ulkoilukierroksella havaitsemme merellä hengityssuihkuja ja näemme kiiltäviä, harmaita selkiä!

”Jäniksiä” laivalla

Hyttikerroksemme pienellä ”parvekkeella” muovisilla puutarhatuoleilla istuessa seurasimme konttien päällä hyppeleviä rastaita ja pienempiä lintuja. Mantereelle on satakunta kilometriä, joten laivoilla lienee mukava levähtää. Tosin ravintoa lienee niukalti tarjolla. Jonkun kärpäsen tai pikkukoppiaisen, jopa pari amiraaliperhosta olin nähnyt. Kapeasiipinen, nuorta lokkia muistuttava, ”mikä lie -liitäjä” kaarteili laivan ympärillä.

Aamiaisella laivan puolalainen kapteeni oli kertonut, että Euroopan pakoilaiskriisin aikana alukselta oli löydetty jokunen ihan aito jäniskin. Olivat yrittäneet salaa laivalla Brasiliaan, mutta sikäläiset viranomaiset eivät ota salamatkustajia vastaan. Heidät oli tuotava takaisin Eurooppalaisviranomaisten huostaan.

Kohti Kap Verdeä

Kolmantena yönämme havahduin hieman laajempaan keinuntaan. Kun aamulla tarkastelimme Navionixista sijaintiamme, näkyi että olimme yön aikana kiertäneet Iberian niemimaan luoteiskärjen. Siellä ranta matalenee jyrkästi ja esiintyy ristiaallokkoa. Aamuun mennessä aallokko oli asettunut, ja meren sävy oli muuttunut vaaleammaksi, voimakkaan ultramariinin siniseksi.

Illalla ihailin laskevan auringon valaisemaa lähes pläkää merta. Atlantti osasi olla hämmästyttävän tyyni meri. Yhtäkkiä laivan keulan editse uiskenteli delfiiniparvi – kaikessa rauhassa! Ne eivät pelänneet suurta laivaa vaan tiesivät tarkasti, miten se käyttäytyy.

Neljäntenä päivänä näimme maata. Madeiran tuliperäiset saaret nousivat esiin horisontista aamukansikierroksen aikana. Tunnin kuluttua pohjoisen Porto Santon saaren jylhät vuoret jäivät oikealle, styyrpuurin puolelle. Saariryhmän pääsaari jäi näköpiirin ulkopuolelle. Parin tunnin päästä ohitsemme lipui eteläisten autioiden, Las Islas Desertas -saarten, karut ja äkkijyrkät kalliot. Kapteeni oli ottanut loivan kaarroksen hieman lähemmäs kauniita saaria.

Seuraavan yön aikana ohitimme Marokon etelärajan edustan Kanariansaaret. Pimeällä ei saanut mennä ulos, ja ne jäivät valtavassa, teräksisessä kehdossa nukkuessamme paapuurin puolelle. Suurin osa liftanneista pikkulinnuista jäi ohittamillemme saarille.

Pläkäkelit loppuivat lopulta ja kuljimme mukavassa myötätuulessa lähes samaa, suunnilleen 200 asteen kurssia etelälounaaseen tasaisella 18–19 solmun nopeudella. Kuroimme aikataulua kiinni. Kuudennen päivän iltana udun keskeltä alkoi hahmottua Cape Verden keskeltä karu São Nicolaun vulkaaninen saari. Aurinko laski saaren jopa yli 1300 metriä korkeisiin huippuihin takertuneiden pilvien taakse. Sen rannat putoavat äkkijyrkästi syvyyksiin, ja laivan alla oli jo melkein kolme kilometriä vettä. Pian utu ja pimeys kietoivat vuoret viittansa alle, ja muutama valo syttyi saaren kaakkoiseen kainaloon. Se oli harvinainen merkki ihmisasutuksesta meritiemme varrella.

29 hengen purkki

Aluksellamme oli neljä hyttiä, joihin voi majoittaa matkustajia. Pari kerrosta alempana, yhden hengen hytissä asusti saksalainen Michael. Laivan ensimmäisellä konemestarilla oli vaimo mukanaan. Nuo kaksi olivat lisäksemme ainoat matkustajat. Michael oli eläkkeelle päästyään lähtenyt verestämään muistojaan saman reitin reissusta, jonka hän oli tehnyt saman varustamon, Hamburg Südin, rahtilaivalla nuorena konemiehenä. Istuimme Michaelin kanssa samassa ruokapöydässä ja juttelimme paljon kaikenlaista.

Pöydässämme istuivat myös ujo ja hiljainen puolalainen kolmas konemies sekä saksalainen toinen perämies, miehistön ainoa nainen. Hän oli harvoin paikallaan ruoka-aikoina, koska oli yleensä silloin vuorossa. Hän sanoikin iloisesti naureskellen, että toinen perämies on laivan haamu – hän on jossain, vaikkei näy.

Kun jututimme ensimmäistä perämiestä hänen kokemuksistaan eri tehtävistä, hän mainitsi toisen perämiehen pestinsä olleen uransa tylsin. Se homma ei juuri antanut älyllisiä haasteita vaan oli yksitoikkoista vuorojen hoitamista. Kaipa sellaiseenkin pitää laivalla harjaantua.

Ensimmäisen perämiehen kanssa viereisessä pöydässä istuivat aluksen kapteeni, ensimmäinen konemies vaimoineen, toinen konemies sekä ensimmäinen sähkömies. Kolmas perämies söi filippiiniläisten maanmiestensä ja muutaman muunmaalaisen kanssa miehistön messissä.

Elämä Cap San Marcolla pyöri ruoka-aikojen tahdissa. Aamiainen oli 7.30–8.30, lounas12.00–12.30 ja illallinen 17.30–18.00. Ruoka-aikoja piti noudattaa tarkasti, sillä aluksella oli vain yksi purseri, ja hänen tehtäviinsä kuului paljon muutakin kuin ruoan tarjoilu päällystön messiin. Mineraalivettä sekä herkkuja, kuten suklaata sekä yllättävän halpoja kaljaa, viiniä ja viinaksia, sai tilata täyttämällä tilauslapun ja jättämällä sen telineeseen B-kannella. Tilauksen voi noutaa jonkin ajan kuluttua A-kannen käytävältä. Tosin ne kulkivat usein mystisesti ”itsekseen” ovellemme asti. Laihtumaan matkalla tuskin pääsi.