Valohoitoa Valenciassa

Rasvatyynen Välimeren loivat mainingit keinuttavat unettavasti katamaraania. Paapuurin puolella aukeaa suuri sininen, jonka horisonttilinja jakaa kahdeksi. Valo ja lämpö sulattavat pohjolan pimeyden kohmettaman sydämen. Iho tuoksuu auringolta ja maistuu suolalta.

 Rannalla ja rinteillä

Alicanten alueen alkuperäiset asukkaat, ibeerit, polveutuivat Benacantil-kukkulan aurinkoisille rinteille jo kivikaudella, suunnilleen 7000 vuotta sitten, asettuneista metsästäjä-keräilijöistä. Virallisesti kaupungin perustivat kreikkalaiset ja karthagolaiset runsaat 300 vuotta eaa. Myöhemmin sen valloittivat Hannibalin sotanorsujen johdattamat roomalaiset sekä ainakin germaanit, maurit ja espanjalaiset. 

1490 Aragonian, Kastilian ja Leónin, Sisilian, Napolin ja Navarran kuningas sekä Barcelonan kreivi Ferdinand II antoi Alicantelle kaupungin aseman. Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten hallussa ollut Alicante antautui viimeisenä kaupunkina kenraali Francon joukoille huhtikuussa 1939. Sitä ennen tuhannet olivat valinneet maanpaon satamasta lähteneille laivoilla.

Nykyään Alicante on Valencian itsehallintoalueen pääkaupunki, jonka metropolialueella elää yli 700 000 asukasta. Virallisina kielinä sekä espanjaa että katalaanin paikallista murretta, valenciaa.

Emme olleet tulleet tuolle viineistä, oliiviöljystä, vihanneksista ja hedelmistä tunnetulle seudulle valloittajina vaan viettämään syksyistä minilomaa. Turismi onkin yksi Alicanten tärkeimmistä elinkeinoista. Vauhdikkaimmillaan vilinä on kesäkuulta syyskuulle ja lokakuun lopulla oli jo varsin rauhallista.

Linnan kirjavat vaiheet

Lähdimme silti heti ensimmäiseksi huiputtamaan Alicanten ikonista, lähes 170-metristä Benacantil-kukkulaa valloittajien lailla. Harhailimme vanhan Santa Cruzin kaupunginosan läpi kohti kiinanmuurimaisesti jyrkkiä rinteitä luikertavia portaita vain havaitaksemme, että ruohikoituneet askelmat eivät olleet enää aikaan olleet käytössä. Mutta rinteillä risteili lukuisia tuoreempiakin kävelyreittejä, joilta avautui huikeita näkymiä kaupungin kattojen yli merelle. 

Eretan puiston kuivien pusikoiden, ruohikoiden ja agaavien reunustama kivetty raitti kiersi kukkulan lounaaseen antavan La Cara del Morona eli ”maurin naamana” tunnetun kalliomuodostelman. Sen takana saavuimme vihdoin ”Pyhän Barbaran linnan” porteille. Ei se kovin helpolta nakilta vaikuttanut, näin valloittajan näkökulmasta tarkasteltuna.

Komean linnoituksen historia ulottuu islaminuskoisten maurien hallinnon ajoille suunnilleen 700-luvun alkuun. Ensimmäiset linnasta kertovat arabiankieliset tekstit ovat peräisin 900-luvulta. Pyhän Barbaran juhlapäivänä, joulukuun 4. 1248, myöhemmin Alfonso X Viisaana sekä Kastilian ja Leónin kuninkaana tunnetuksi tulleen kuningas Ferdinand III:n pojan johtamat joukot valloittivat linnan, joka pian nimettiin tuon marttyyrineidon ja tykistön, pioneerien, panostajien, kaivostyöläisten ja muiden vastaavien, työssään äkilliselle ja väkivaltaiselle kuolemalle altistuvien piruparkojen suojelijan mukaan. 

Seuraavat linnanherrat, saapuivat Aragonian Jaakon johdolla 1296. Linnoitusta laajennettiin useaan otteeseen 1400-luvulla ja 1500-luvun jälkipuoliskolla. Se joutui puolustautumaan berberimerirosvojen ja turkkilaisten hyökkäyksiä vastaan ja sitä pommittivat niin ranskalaisjoukot kuin englantilaiset ja espanjalaisetkin. Oli siinä Barbara-raukalla puuhaa! 

1700-luvulla linnoitusta modernisoitiin Espanjan perimyssodan innoittamana, ja suuri osa sen keskiaikaisista rakenteista, kuten muurit, tornit ja vallihaudat jäivät uudistusten alle.1800-luvulta alkaen linnoituksen puolustuksellinen arvo alkoi kuitenkin hiipua ja sitä käytettiin toisinaan enää vankilana. Lopulta tarpeeton linna jäi tyhjilleen aina vuoteen 1961, jolloin se julistettiin historiallis-taiteelliseksi monumentiksi ja matkailun yleistyessä avattiin yleisölle.

Benacantil-kukkulalla linnoineen on varsin mielenkiintoinen historia mutta, mikä tärkeintä, se on yhä lähes synonyymi Alicanten kaupungille. Sen jylhät piirteet hallitsevat kaupunkia päivisin auringonvalon vaihtelevissa sävyissä ja öisin varsin näyttävästi valaistuna. 

Vaikutteita Välimeren rannalta 

Verkkaisten aamupuuhien jälkeen suuntasimme askeleemme palmujen reunustamalle, aaltojen muotoon kivetylle rannan kävelykadulle, La Explanada de Españalle. Olimme päättäneet omistaa päivän pääosin auringonpalvonnalle kaupungin rannalla. Sen ohessa löimme korttia, nautimme hieronnasta, lueskelimme, uiskentelimme tai kahlailimme rantavedessä ja tassuttelimme lämpimällä hiekalla. Meni se päivä niinkin!

Illan hämärtyessä lähdimme etsimään ravintolaa, mikä osoittautui hankalammaksi kuin olimme kuvitelleet. Varsinaiset illallispaikat avautuivat vasta puoli yhdeksän–yhdeksän aikaan, ja avoinna oli vain hampurilaisbaareja, muita pikaruokaketjuja ja tapas-paikkoja. Kuulostaako terveelliseltä Välimeren ruokavaliolta? 

Aamiaisemme tarjoiltiin El Barrion vanhan kaupungin kämppäämme vastapäätä olevassa pikkukahvilassa. Vaihtoehtoihin kuuluivat esimerkiksi makeat paakkelssit, rasvaiset kinkkujuustokääröt ja valkoiset patongit kaffen tai teen kera (teen, jonka kolmiopussista irtoaa tutkitusti mikromuoveja). Tyypillinen lounas ja illallinen pitivät sisällään iberiankinkkua, uppopaistettuja mustekaloja, öljyssä tiristettyjä katkarapuja, tuhteja juustoja, rasvaisessa liemessä turvotettua riisiä sekä valkoista leipää ja sen päälle aiolia. Se siitä terveellisestä ruokavaliosta! Suolaakin tuli siihen malliin, että pekkapuskille nousisi pala kurkkuun. Toki oli mahdollista saada lisukkeeksi myös salaattia, perunaa tai vähän paistettuja vihanneksiakin – ihan niinkuin Koto-Suomessa.

Periespanjalainen ilta

Sinä iltana valintamme osui lopulta tapas-paikkaan Lucerosin aukion laidalla ja toiseen San Fransisco -kävelykadun varrella. Viimeksi mainittu, nimeltään Chico Calla, osoittautui erinomaiseksi. Sen meille olikin vinkannut Alicantessa opintoihin liittyvää työharjoittelua suorittava tyttäremme ystävä. Ruoka ja viini olivat paikallisia ja aivan älyttömän hyviä. Esimerkiksi tonnikalatartar oli paras ikinä ja keveästi savustettu mustekalan lonkero täydellinen – 10 pistettä ja lämpimät suosittelut!

Sieltä kiiruhdimme takaisin Lucerosin aukiolle ja pienestä Tablao Flamenco Lucerosista varaamilleni paikoille seuraamaan 21.30 alkavaa esitystä. Pian taiteilijat marssivat istumaan palleilleen pienelle puiselle korokkeelle (tablaolle). Kitaristi ja kolme taputtajaa sekä johtava laulaja aloittivat. Kaksi muuta taputtajaa osallistui lauluun tarkoin harkituissa kohdissa. Jalat iskivät rytmiä, joka eli kaikkien kehoissa. 

Vaikka flamenco tunnetaankin nimenomaan espanjalaisena musiikkina ja tanssina, siihen ovat jättäneet leimansa paitsi maurien, juutalaisten ja andalusian romanien perinteet myös Latinalaisen Amerikan salsa ja rumba ja jopa jazz ja rock. Lucerosin lavalla oli kuitenkin alkamassa hieman perinteisempi esitys.

Seuraavan kappaleen aikana miestanssija nousi tanssimaan taputtaen ja koputellen jaloillaan tarkkoja iskuja. Kohta oli naisen vuoro. Esitys eteni heidän tanssiessa vuorotellen tai yhtä aikaa. Pienen tauon jälkeen vauhti vain kiihtyi, kun tanssijat ilmensivät musiikkia kumpikin omalla tyylillään. Loppuhuipennukseksi painettiin ”lisää puita uuniin”, ja molemmat pistivät parastaan.¡Agua! ¡Olé! ¡Vamos! Hieno kokemus!

Tasainen, tunnelmallinen Tabarca

Aurinko alkoi jo tosissaan lämmittää, kun jonotimme satamarannassa Kontiki-laivayhtiön kioskille. 20 euron menopaluuliput taskuissa painalsimme katamaraanin yläkannelle ja ihana matka tyvenellä Välimerellä alkoi. Merellä oli liikkeellä myös sunnuntaipurjehtijoita ja vapaa-ajan kalastajia, muttei läheskään ruuhkaksi asti.

Tabarcan, Nueva Tabarcan tai Isla Planan karu saari sijatsee noin 15 kilometrin tai tunnin venematkan päässä Alicantesta Santa Polan kylän edustalla. Silti saari kuuluu vielä paitsi Alicanten maakuntaan myös kaupunkiin. Nykyisin meren- ja linnustonsuojelualueena tunnettu määränpäämme on Espanjan pienin, noin 50 ihmisen pysyvästi asuttama, vajaat pari kilometriä pitkä ja enimmillään 300 metriä leveä, littana saaripahanen.

Tärkein elinkeino on turismi ja sinne tehdäänkin veneretkiä Alicanten lisäksi myös ainakin Santa Polasta ja Torreviejasta. Erityisesti kesäisin, kun venekuntia tuodaan tiuhemmin, saarella voi olla aikamoinen vilinä. Tähän aikaan kuvailisin saarta enempi rauhaisaksi. Löysimme jopa ikioman pikku kivirannan pienestä poukamasta, johon tosin eksyi silloin tällöin joku meloja, suppailija, snorklailija tai uimari – ja valitettavasti myös muutama inha meduusa.

Kristallinkirkkaiden, puhtaiden vesien ja värisyttävän karujen, upeiden rantojen lisäksi saarella on mielenkiintoinen menneisyys osana Genovan tasavaltaa 1741 saakka ja sen jälkeen Tunisian sekä 1760 lähtien Espanjan alaisuudessa. ”Pääsaarella” on viehättävä armeijan insinöörin 1700-luvulla suunnittelema, rantamuurin ympäröimä kylä. 

1850 kasarmilta vapautuneisiin rakennuksiin asettui lähinnä kalastuksesta elantonsa raapivaa porukkaa, ja 1900-alussa saarella oli jo tuhatkunta asukasta. Vaikka saaren asukasmäärä kymmenkertaistuu kesän turistikauden aikana, nykyään ei päästä noihin ”ihmisten” parhaan kukoistuksen määriin. Kylässä on vähän suomenlinnamainen fiilis, vaikkakin selvästi pienemmissä mittasuhteissa.

Kukoistava ”Kakkossaari”

Kapean kannaksen jälkeen on ”toinen” komea saari, joka paria, hassua rakennusta, majakkaa ja Torre de San Josén eli ”pyhän joosepin tornia” sekä pientä kalmistoa lukuunottamatta on lähinnä luonnon valtaama. Tabarca on sekä Espanjan ensimmäinen merensuojelualue että EU:n linnustonsuojelualue, jossa on todella monimuotoinen eläimistö ja kasvillisuus niin pinnan yllä kuin allakin. 

Ekosysteemiä pitää yllä Välimerelle kotoperäinen, jopa monituhatvuotinen Posidonia-meriheinä (Vanhimpien arvioidaan olevan yli 200 000 vuoden ikäisiä!). Se muodostaa Tabarcalla Espanjan suurimmat merenalaiset niityt, jotka tuottavat happea, tarjoavat suojaa ja ravintoa monille eliöille sekä sitovat paitsi rantojen myös merenpohjan hiekkaa ja vähentävät eroosiota. Niistä kertyy rannoille muhkeita kasoja sekä hauskoja pehmeitä ”stressipalloja”. Roskia sen sijaan näkyi ällistyttävän vähän.

Tabarca oli upea kirsikka Alicante-kakussamme! Valitettavasti aika oli kortilla, emmekä ennättäneet jäämään saarelle yöksi. Paluumatkalle mantereelle piti lähteä jo viideltä ja seuraavana iltana olisimme jo kotona. Nämä muistot saavat kantaa koko pimenevän vuoden loppuun asti.