Uusi vuosi alkoi Bolivian ylängöllä

Maasturin valokeilat leikkaavat pikimustaan yöhön kapean kaistaleen. Kaukana sysipimeässä horisontissa salamoi. Neliveto kulkee reipasta vauhtia, ja meno on tasaista kuin uudella asfaltilla. Tunnelma autossa on odottava. Kuusi kesken makeimpien unien herännyttä matkustajaa ja kuski karistavat viimeisiä unihiekanmuruja silmistään.

Musta verho väistyy hitaasti ja antaa tilaa siniselle hetkelle. Näkymä on kuin olisi Koto-Suomessa! Aivan kuin ajaisi jäälakeudella, jonka päällä olisi muutama sentti lunta! Sinisestä kaukaisuudesta alkaa erottua saaria. Mutta niillä ei ole lunta – ja niissä kasvaa mäntyjen sijaan kaktuksia!

Olimme valinneet Uyuni-reissumme järjestäjäksi bolivialaisen White&Green International Travelin San Pedro de Atacaman vaivaalloisilta retkimarkkinoilta. Myyjä oli ollut rauhallinen, jopa hidas – aivan erilainen kuin chileläismyyjät. Hinnoissakaan ei ollut merkittäviä eroja, ja tuumimme, että bolivialaiset tarvinnevat rahaamme enemmän kuin chileläiset. White&Greenin myyjä noukki meidät hostellilta kuskin ja neljän matkakumppanimme kera aamulla puoli kahdeksalta.

Kansainvälisessä porukassa rajan yli

Reissujengimme ei olisi voinut olla parempi. Olimme nestoreina parikymppisten porukassa. Ranskalainen Alexis oli suorittamassa työharjoittelua Uruguayssa ja puhui ranskan ohella erinomaista espanjaa, muttei juurikaan englantia. Hänen siskonsa, Agathe, opiskeli Yhdysvalloissa, Vermontissa ja oli pyrähtänyt lomalla veljensä seuraksi Etelä-Amerikkaan. Hän ei osannut espanjaa, mutta englanninkieli taipui sujuvasti. Brasilialainen Vanessa opiskeli valtameritieteitä Rio de Janeiron liepeillä ja hänen veljensä, Rafael, oli historian opisiskelija. He osasivat portugalin ohella espanjaa ja englantia. Yhtä yhteistä kieltä ei porukallamme ollut, mutta juttu luisti silti.

Ajoimme parin korttelin päähän San Pedron rajaviranomaisten toimistoon, missä saimme lähtöleimat passeihin. White&Greenin myyjä kiikutti mukaamme aamiaisainekset ja vinkkasi hyvästinsä. Minibussin kuski painoi kaasua ja kiihdytti erinomaista tietä ylös, kohti Hito Cajon -raja-asemaa 4480 metrin korkeudessa.

Raja-asema oli simppeli parakki keskellä ei mitään. Vessa löytyi hieman etäämmältä kaivauksesta, kaivauskasa teki näkösuojan virkaa, ja kivet pitivät vessapaperitollot paikoillaan. Jonotettuamme tovin saimme Bolivian tuloleimat passeihin. Sen jälkeen minibussin kuski asetteli auton tuulen suojaksi ja kattoi aamiaisen retkipöydälle bussin taakse. Hyvä aamiainen olikin: teetä, kahvia tai kaakaota, avokadomössöä leipien päälle, jogurttia ja banaania. Kaikkea emme edes jaksaneet syödä.

Aamiaisen aikana bolivialainen kuskimme, Fredí, pakkasi kamamme tiukasti pressujen sisään Lexus-maasturin katolle. Mukaan piti ohjeiden mukaan ottaa: uimapuku, aurinkosuojaa, aurinkolasit, vettä, kamera, bolivianoja kansallispuistomaksuihin, vessapaperia, passit ja maahantulokaavakkeet sekä kunnolliset kengät, lämpimiä vaatteita ja makuupussi… Koko porukallamme oli tarkoitus jatkaa matkaa Boliviassa, joten mukanamme oli koko omaisuus – eikä siihen kuulunut makuupussia. Myyjän mukaan näin kesällä pärjäisi ilmankin. Tarkoitus oli yöpyä laaksojen hostelleissa eikä ylängöllä retkisuojassa.

Korkean paikan matka

Eri yritykset tarjoavat hyvin samansisältöisiä retkiä. Toisen päivän ohjelmassa on kuitenkin eroja. Tärkein niistä on ensimmäinen yöpymispaikka. Olimme totutelleet korkeaan ilmanalaan yöpymällä kolme yötä San Pedrossa, kahden ja puolentuhannen metrin korkeudessa. Jotkut puljut tarjosivat yöpymistä hostellissa tai retkeilysuojassa noin neljäntuhannen metrin korkeudessa. Toiset tarjosivat yöpymistä laaksojen kylissä, suunnilleen San Pedron korkeudessa. Se oli ollut tärkeä valintakriteeri päätyessämme White&Greeniin.

Yöpymispaikan myötä myös toisen matkapäivän reitti on hiukan erilainen. Tosin en näe suurta eroa siinä, kuljemmeko puun näköisen kivipaaden vain jalkapallon maailmanmestaruuskisapokaalin muotoisen kivipaaden kautta… White&Green kertoi keskittyvänsä enemmän paikalliskulttuurin esiin tuomiseen, kun taas chileläisfirmoilla tuntui olevan hieman toisiaan toistavat luontokohteet etusijalla.

Ensimmäinen ja kolmas päivä oli kaikilla retkien jäjestäjillä täsmälleen saman sisältöinen. Ajoimme Eduardo Abaroa Andean Fauna National Reserveen ja pysähdyimme Licancaburin tulivuoren juureen Laguna Blancalle ja Laguna Verdelle eli valkoiselle ja vihreälle järvelle noin 4350 metrin korkeudessa. Näissäkin ylänköjärvissä oli booraksia ja arsenikkia. Itse tulivuoren kraatterissakin, melkein kuudessatuhannessa metrissä on kuulemma vihreä järvi. Se kuuluu maailman korkeimmalla sijatseviin järviin. Hämmästyttävää kyllä, sieltäkin on löydetty elämää. Onneksi ei tarvinnut kiivetä sinne.

Eduardo Abaroa on Bolivian ykkösankari, joka työskenteli hopeakaivoksessa insinöörinä. Hän taisteli huomattavalla alivoimalla Tyynenmerensodassa (1879–1883) Chileä ja Perua vastaan. Puolustaessaan saarrettuna tärkeää Calaman keidaskaupunkia hän haavoittui ja chileläiset pyysivät häntä antautumaan. Hänen vastauksensa on jäänyt elämään bolivialaisten muistiin: ”¿Rendirme yo? ¡Que se rinda su abuela, carajo!”, eli suunnilleen: Minäkö antautuisin? Sun mummos, v…ttu, antautuu!

Kuumia lähteitä ja kummia maisemia

Ylänköjärviltä jatkoimme Salvador Dalín kiviaavikolle. Dalí ei tiettävästi ole koskaan vieraillut seudulla, mutta paikka on saanut nykyisen nimensä Dalín maalauksissaan käyttämistä väreistä ja muodoista. Samankaltaisuus oli ilmiselvä.

Poquesin kuumat lähteet sijaitsivat suunnilleen ylänköjärvien korkeudella. Niissä suositeltiin kylpemistä vain puolisen tuntia, ja oppaamme kehotti viipymään lähteessä vain parikymmentä minuuttia. Vesi tuntui ihanalta! Se oli kuulemma kovin terveellistä, vaikkei ravitsevaa, ja altaista aukeava maisema oli uskomaton. Meille riitti vartti kylvyssä. Aurinko paahtoi, ja vesi oli turhankin kuumaa. Korkeassa ilmanalassa alkoi pian väsyttää, eikä happi tuntunut oikein riittävän.

Lounaan jälkeen jatkettiin Sol de Mañana -geysireille. Oppaamme huikkasi, ettei saa mennä liian lähelle lähteitä. Mutta mikä on liian lähelle? Vierailijat keikkuivat aivan kuumavesilähteiden laidoilla. Homma ei olisi tullut kuuloonkaan vaikkapa Jenkeissä. Paikka oli mahtava! Lähdealueen värimaailma oli älyttömän hieno. Lähteiden suhinan ja pihinän kuuli aivain vierestä, maa tuntui lämpimältä, ja mutalähteiden pisarat roiskuivat iholle asti. Rikkihöyryt ”paikkasivat” vahvoilla haisuillaan vuoriston ohutta ilmaa.

Ensimmäisen päivän viimeinen kohde oli Laguna Colorada eli värikäs järvi, jossa asusteli kolmen sortin flamingoja. Järven punainen sävy syntyy järvellä viihtyvästä levästä. Väri tulee tosin kunnolla esiin vain auringonpaisteessa, eikä sellaista nyt ollut luvassa. Kävellessämme järven rantaa alkoi tihuttaa. Vuorten yllä jyrähti ukkonen niin, että mietin jo, oliko joku tulivuorista purkautumassa. Pilvinen sää sopi loistavasti vaikuttavaan ympäristöön. En kaivannut laisinkaan tylsän sinistä taivasta.

Vuosi vaihtuu Höyhensaarilla

Saavuimme illaksi Villa Marin piskuiseen kylään ja asetuimme yöksi simppeliin maalaishostelliin. Huoneet olivat siistit, ja jaoimme pihan perän kolme vessaa suunnilleen parinkymmenen majoittujan kesken. Suihku olisi maksanut 10 bolivianoa eli noin puolitoista euroa, mutta vilpoisen päivän jäljiltä emme kokeneet sijoitusta tarpeelliseksi.

Oli Uudenvuoden aatto, ja unelmoimme matkaseurueemme kesken herkkuruuista, samppanjasta ja juustokakusta. Simppeli ”juhla-ateriamme” koostui mauttomista vihannessopasta ja vegespagetista. Kurkistelimme hiukan kateellisina viereisiin pöytiin. Siellä oli punaviiniä ja grillattua kanaa… chileläisfirmojen tarjoomuksia. Tosin brassisisarukset eivät kasvissyöjinä kaivanneet kanaa, mutta he olisivat toivoneet spagetin päälle parmesanjuustoa makua antamaan.

Jaoimme chileläisen yllätyskuoharimme kuuteen pekkaan ja painuimme pehkuihin. Koto-Suomessa sekä Alexisin ja Agathen Ranskassa vuosi oli jo vaihtunut. Rankan reissupäivän päätteeksi ei tuntunut olevan tarvetta eikä voimia enää täkäläisen vuoden vaihteen odottamiseen. Ulkonakin oli täysin hiljaista. Uudenvuoden aattoa ei taideta Bolivian maalaiskylissä juuri juhlia.

Keitaita autiomaan keskellä

Uudenvuoden aamun 2017 päänsärky ei johtunut juhlajuomista. Ikävän pääkivun syypää oli korkea ilmanala. Vaikka yö oli vietetty alle kolmessatuhannessa, parin edellisen päivän neljän–viidentuhannen metrin korkeudet olivat jättäneet jälkensä. Niska oli jumissa ja takaraivossa touhusi jomo.

Villa Marissa, kuten myös muissa lähikylissä, vuoden ensimmäistä päivää juhlittin Pachamaman merkeissä. Maaemolle uhrattiin laaman verta ja kaljaa pirskoteltiin perään. Laama grillattiin koko kyläyhteisölle, ja kalja virtasi. Sitä rahdattiin koritolkulla juhlayleisön tarpeisiin.

Villa Marissa ei tykätty siitä, että heitä kuvataan. Sama jatkui seuraavassa kylässä, Alotassa, jonka keskusaukiolla kävimme katsomassa ja kuuntelemassa kylän bändin soittoa. Seuraavissa kylissä, San Augustinissa, jossa joukkomme maisteli kaktuksella, kokalehdillä ja kinoalla maustettuja artesaanioluita, ja Colchekassa porukka suorastaan jonotti kuvaan kanssamme. Iltapäivään mennessä kulutetuilla olusilla lieni osansa asiassa.

Ihmeelliset kallioalueet olivat päivän teema. Kadonneiden italialaisten kalliopuutarhassa eli Italianos Perdidosissa kuljeskelimme käsittämättömien, kerrassaan ihmeellisten kivimuodostelmien lomassa. Paikka oli saanut nimensä italialaisilta retkeilijöiltä, jotka olivat asettuneet sinne yöpymään. Heidän polkupyöränsä oli ajan mittään löydetty, mutta itse retkeilijöitä ei koskaan.

Kadonneilta italialaisilta ajoimme eteenpäin ymmärtämättä ollenkaan, mitä ympäröivien, rosoisten kallioiden taakse kätkeytyi. Fredí parkkeerasi tien laitaan ja näytti reitin kallioiden päälle. Sieltä avautui hämmentävä näkymä teräväpiirteisten, punertavien kalliojyrkänteiden keskellä loistaville räikeän vihreille laitumille. Kimaltavien jokipahasten keskellä laidunsi lauma monenkirjavia laamoja.

Kuljimme pehmeän laamamättäikön läpi karulle kallion laelle, jolta aukesi satumainen näkymä Laguna Negralle, mustalle järvelle, jolla asusti ainakin sarvinokikanoja, andienlokkeja ja andienhansuja. Maisema oli kummallinen ja hämmentävä. Sopivat adjektiivit ovat loppuneet jo aikoja sitten, mutta fiilis oli kuin Liisalla Ihmemaassa.

Junanraatoja ja villejä juhlia

Seuraavaksi pysähdyimme vanhalla malminkuljetusta varten aikoinaan perustetulla juna-asemalla. Malmia oli viety junilla Chilen satamiin saakka. Näytti siltä, että raiteita yhä käytettäisiin, ainakin harvakseltaan, mutta Julacan kylä näytti muuten lähestulkoon kuolleelta, ja suuri osa rakennuksista hylätyiltä. Jossain kai vielä asustettiin, ja muutama ihminen näytti touhuavan jotakin. Kunnallisvaalimainoskin oli maalattu talon seinään. Olipa omituinen, joskin kuvauksellinen paikka.

Colchekan kylässä oli uuden vuoden juhlat parhaassa vauhdissa, kun ajoimme paikalle. Olutta oli ollut riittävästi, ja juhlaparaati lähestyi kylän jalkapallokenttää, jonka kohdalle olimme parkkeeranneet. Lipunkantaja teki tyylikkäitä pyörähdyksiä kulkueen nokassa. Mummeli hänen kannoillaan tuuppasi maasturimme kylkeen ja heitti reilut kouralliset onnea tuovaa paperisilppua auton sisään. Hyppäsimme ulos hämmästelemään juhlatraditioita.

Meitä halattiin, otettiin kuvia, ja Agathe repäistiin tanssimaan siltä seisomalta. Vähältä piti, ettei joutunut vihille saman tien. Porukka alkoi olla sen verran kovassa vauhdissa, että katsoimme parhaaksi haihtua paikalta. Meitä odotti yö Puerto Chivikassa, yhdessä Uyunin seudun useista suolahotelleista.

Suolahotellista hullujen kuvien suolatasangolle

Maksoimme lämpimästä suihkusta pyydetyt 10 bolivianoa, nautimme illallisemme – ja White&Greenin tarjoaman punaviinimme – hyvässä seurassa ja kaaduimme sänkyyn. Aamulla piti herätä 4.30. Putosin melkein sängystä herätyksen soidessa. Keräillessämme kamppeita Oskari löysi reppuni alta pienen skorpionin. Järkytyksestään toivuttuaan se päätti esittää kuollutta, eikä se liikauttanut evääkään ennen lähtöämme.

Fredín kipparoima neliveto-Lexuksemme suuntasi pimeyden vallitessa Uyunin valtavalle suolatasangolle kolmen ja puolentuhannen metrin korkeudessa. Aamujumppana ”juoksimme” Isla Incahuasin korallisaaren(!) laelle odottamaan auringon nousua. Sininen hetki hiipui pois, ja aurinko kipusi pilviverhon takana salaa horisontista. Aavalle suolatasangolle ja sitä kaukana ympäröiville tulivuorille oli hienot näkymät, ja karun saaren kaktuspuutarha oli hämmentävän kaunis.

Uyuni on yli 10000 neliökilometrin laajuisena maailman suurin suolatasanko. Poikkeuksellisen lättänän suolakuoren paksuus vaihtelee muutaman metrin sisällä. Suola-aavikko sisältää suuria määriä natriumin, kaliumin, litiumin ja mangnesiumin suoloja, mutta erityisen paljon juuri litiumia, jopa 50–70 % koko maailman varannoista. Monet kansainväliset yritykset ovat halunneet kaivaa Uyunin litiumia, mutta Bolivian hallitus on päättänyt, että kaivoksen tulisi hyödyttää enemmän oman maan kansalaisia. Siksi kaivostoimintaa hoidetaan lähinnä Colchanin osuuskunnan kautta.

Saaren rannassa nautitun aamiaisen jälkeen ajaa huristelimme vauhdilla tasaisen suola-aavan keskelle. Siellä pääasia tuntui olevan ”fotografías locos” eli hullut kuvat. Fredí oli nähnyt jo kaikki versiot ja ohjasi meitä hullujen kuvien saloihin. Toteutimme muun muassa kuvan retkiporukastamme kokispullon päällä ja teimme tanssivideon, jossa marssimme kaakaopurkista ulos ja takaisin purkkiin… Outo ympäristö toimi studiomme kulissina.

Tammi–helmikuun runsaampien sateiden aikaan suolatasanko muuttuu matalan veden peittämäksi maailman suurimmaksi peiliksi, josta taivas toistuu täydellisenä. Aasialaisturistit ovat kuulemma aivan hulluna Uyuniin juuri silloin. Tuhansien järvien maasta tulleille suolatasanko sellaisenaan, enemmän jäätä muistuttavana, oli ehdottomasti kiinnostavampi kokemus.

Paluu ”sivistyksen” pariin

Suola-aavan keskelle, Bolivian Dakariin, oli rakennettu seudun ensimmäinen suolahotelli. Nykyään se toimi pienenä museona. Sen pihalle oli pystytetty tankoja, jotka olivat täynnä lippuja eri puolilta maailmaa. Pienen Suomen lisäksi myös esimerkiksi Yhdysvaltojen lippu puuttui. Ranskasta sen sijaan tankoihin oli viritetty valtion lipun lisäksi myös Bretagnen ja Korsikan liput. Meilläkään ei ollut maamme lippua matkassa, joten vinkiksi seuraavalle Uyuniin tulijalle: Ottakaa Suomen lippu mukaan!

Pariisi–Dakarin tyyliin tännekin Dakariin päättyy rallikisa. Ainakin moottopyörien, mönkijöiden, ralliautojen ja kuormureiden sarjoissa ajetaan parhaillaan 38. kertaa Argentiinan Buenos Airesista Bolivian Uyuniin. Kuskimme ei pitänyt rallikilpailusta ollenkaan. Sen mukana tulee kuulemma valtavasti roskaa, teitä suljetaan ym.

Saavuimme suolaerämaan ”rantaan” Colchanin kylän kohdalla. Sillä välin, kun Fredí valmisteli lounaamme, kiertelimme myyntitiskejä, joilla oli tarjolla paikallisia käsitöitä laaman- ja alpakanvillaneuleista puutöihin, suolapatsaisiin ja silkkaan rihkamaan.

Kolmen päivän kierroksemme lopuksi saavuimme melko rähjäiseen Uynunin kylään, jonka suurin nähtävyys oli junien (ja sen liepeillä aika monen muunkin romun ja roinan) hautausmaa. Junat olivat kuljettaneet tuolla Julacan kanssa samaisella rataosuudella hopeanitraattia Tyynenmeren rantaan asti suunnilleen koko 1900-luvun. Kiertelimme tovin veturivanhusten ja vaunujen rankojen ympärillä iltapäivän väsyttävässä helteessä.

Uyunin kaupunki ei herättänyt minkäänlaisia ihastuksen fiiliksiä. Siellä jätettiin roskapussit risteysten keskelle. Jolleivät lukuisat katukoirat poikkeuksellisesti ehehtineen repiä niitä pitkin, poikin, ne ilmeisesti noudetaan … jonnekin. Muutenkin autiomaakylä vaikutti likaiselta ja sotkuiselta, ja vuoden alun juhlista päihtyneitä kansalaisia huojui yhä kaduilla. Yksikään porukastamme ei halunnut jäädä sinne, joten painelimme ”bussiasemalle” etsimään ensimmäistä bussia Potosíin ja/tai Sucreen. Ei mennyt kauaa, kun jo kuulimme myyntikailotuksen: ”Potosí, Potosíiii!”, ja ostimme liput eteenpäin.