Uudelle tielle

Kevyt tuuli pyyhkäisee lammen yli vilpoisena, mutta kevätauringossa on jo voimaa. Istumme mukavilla persalusilla edesmenneistä suomännynrangoista rantasuolle kootuilla ”istumapitkoksilla”. Nautimme maistuvista eväistä ja vastarannan komeista kalliomaisemista omassa rauhassa, vaikka olemme koronapandemian myötä Suomen suosituimpien joukkoon ponnahtaneessa Nuuksion kansallispuistossa. Kurkiauran lentää kailottaen yli, eikä tunnu siltä, että olemme vain vajaan 40 km:n päässä Helsingin keskustasta.

Talvi jota ei tullut

Kaupungin väriloistoonsa kietonut upea ruska hiipui pois syysmyrskyjen riivittyä lehdet mennessään. Graafiset, paljaat puut heiluivat navakassa tuulessa, kun korkealla vellovat aallot nuolivat Merisataman rantaraittia. Marraskuun puolivälistä alkaen Uunisaaren silta loi rantojen kulkijoille uudet ulottuvuudet ja pääsyn jalan aivan avomeren äärelle. Odottamattomien käänteiden jälkeen vietimme joulua omassa kodissa, oman takkatulen loimussa ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen.

Lunta vain ei tullut. Vaakasuora sade jaksoi piiskata länsiseinustan ikkunaa. Parhaatkin pyry-yritykset sulivat pois vuorokaudessa. Olin jo etukäteen ehtinyt iloita ajatuksesta, että joku muu tekisi lumityöt, mutta ei. Pisimpään pysyivät Huvilakadulle Salattujen elämien kuvauksia varten Jäähallilta rahdatut puuterit, eivätkä nekään kovin pitkään. 

Helmikuun alussa saimme sentään nauttia valkeasta maasta, kun vietimme siskontytön polttareita Nuuksion metsissä. Eipä ollut kansallispuistossa ruuhkaa – suositulla Haukankierroksella tuli lauantaina vastaan vain jokunen kiertäjä. Polttarisaunasta pääsi jopa avantoon, mutta seuraavana päivänä ei jäille ollut enää menemistä. Pienet ja kotoisat häät toivat suurta iloa olemattoman talven keskelle.

Koronakevät

Mustan talven mittaan kiersimme ahkerasti näyttelyitä. Museokorttia vilauteltiin esimerkiksi Didrichsenin, Kaupungin-, Kansallis- ja Design-museoissa. Valokuvataiteen museon upea Vivian Maierin Omakuva ja sen varjo ehti ilahduttaa viimeisenä, kunnes koronavirus sulki Suomen. Pian jokainen löysi omat varjonsa maahan julistetusta poikkeustilasta. Tunnelmat vaihtuivat järkytyksestä kieltämiseen ja vihaan, masennukseen ja nolouteen. Noloilta omat murheet tuntuivat, kun monelta meni työ, toimeentulo tai henki.

Uusimaa eristettiin historiallisesti muusta maasta kolmeksi viikoksi keskellä kauneinta kevättä. Tuntui pähkähullulta, kun mökille meno vähän maakuntarajan yli kiellettiin. Sosiaaliset kontaktit olivat olleet olemattomia jo pari viikkoa, kaupassakäynnit olisi voinut hoitaa Uudellamaalla, ja saareen olisi päässyt tapaamatta ristinsielua. Ei menty kuuntelemaan allien ja haahkojen soidinta. Pysyttiin kiltisti kotinurkissa, kun Marin tapitti telkkarissa ja sanoi: ”Nyt ei ole aika lähteä mökille”. 

Hulluinta oli monissa medioissa vellonut älytön vihapuhe. Yksi haukkui hesalaiset, toinen kaikki uusmaalaiset, kolmas landepaukut ja jyväjemmarit… Joku paheksui ulkoilemaan rohjenneita ikäihmisiä, liian läheltä ohittavia lähimmäisiä, kaksin kaupassa kävijöitä jne. Paheksuja oli muita parempi. Kokonaisuutena koronapaheksunta kasvoi aivan tarpeettoman suuriin mittoihin.

Silloin oli Nuuksiossa ruuhkaa, tosin vain suosituimmilla reiteillä ja tulistelupaikoilla. Omia reittejä kulkien löytyi yhä metsän hiljaisuus ja rauha. On Uudellamaalla toki muitakin luontokohteita yllinkyllin, onhan meillä ”maat mainioimmat ja vetreämmät veet!”, ”maa ja meri aulihimmin antaa” ja ”Suomen pää ja sydän, into hehkuvin ja lempi suloisin”, kuten Kaarlo Terhi on tuon sanoiksi pukenut. Harmi, että ”Sibbe” on kehitellyt Uusmaalaisten lauluun niin hankalat rytmit.

Uusi alku

Ulkomaanmatkoihin iski ensin ilmastokriisi ja lentohäpeä – ja pian perään koronakriisi. Rantala kumppaneineenkin ovat olleet ajan hermolla, vetäneet hulluja seikkailujaan Suomessa ja löytäneet eksotiikkaa omastakin maasta. Tulevana kesänä tuskin nähdäänkään kiinalaisryhmiä Suomi-neidon helmoissa, vaan puskissa rymistää ihka-aitoja suomalaisia. 

Olen haltioitunut lähiluonnosta ja suomalaisesta metsästä ja merestä jo vuosikymmenien ja monen monta kertaa. Oma kupla on ollut riittävän suuri – eikä se ole kutistumaan päin. Suomi tuntuu taatusti eksoottiselta, jos on kiertänyt maailmaa yli oman tarpeen. Toivon silti vielä aikaa, jolloin voi unelmoida vastuullisesta ulkomaanmatkasta raskasta häpeää tuntematta.

Tiellä-blogi porskuttaa viidettä vuotta. Kolme ensimmäistä syntyivät osin maailmalla osin pienellä saarella Saaristomerellä. Menneen talvettoman talven aikana sivuston ylläpito on alkanut tuntua turhan kalliilta harrastukselta. Siksi olen ryhtynyt aikamoiseen projektiin kokoamaan ainakin noiden kolmen reissun, Aasian-, Amerikan- ja Australasian-matkojen, elämyksiä kirjan muotoon. Valmistuttuaan ne voisi ostaa tarvepainettuna eli tilauksen mukaan painettuna tai vaihtoehtoisesti edullisena sähköisenä kirjana. Toivoni kokemuksista ja vinkeistä apua ja iloa mahdollisimman monelle myös uudessa muodossa.