Under Downunder

Ei voi olla totta! Vielä pitää kiivetä ”nelivedolla” käsin ja jaloin jyrkkää, lohkareista rinnettä ylöspäin! Olimme suosiolla jättäneet Cradle-vuoren huiputtamatta aikaa ja kinttuja säästääksemme, mutta Face Track osoittautui haastavammaksi kuin olimme otaksuneet. Kauas taakse olivat jääneet helppokulkuiset lankkupolut ja edessä näkyi vain jyrkkä rinne ja keloutuneiden juurien, kivilohkareiden sekä terävän, irtonaisen soran peittämä, tiuhan pöpelikön läpi mutkitteleva polun tapainen.

Kun polun vieressä oli varoitettu putoavista kivistä, mieleen oli tullut viime kesä. Ystävämme Nina oli ollut vierailemassa saarella, kun hän oli saanut puhelun tyttäreltään. Tämä oli joutunut sairaalaan vaellettuaan Korsikan haastavilla vuoristoreitellä. Kivenmurikka oli onneksi vain ”hipaissut” päätä, eikä siihen tarvittu kuin helikopterikyyti, sairaalareissu ja reippaasti tikkejä… Katselin epäilevästi painovoimaa uhmaavaa kivistä vuoren rinnettä.

Biovaara satamassa

Melbournessa oli mieletön rajuilma: ukkosti, salamoi ja satoi kaatamalla. Satoi ainakin tunnin. Matelimme sadevedestä lainehtivaa King’s Streetiä keskustan ruuhkassa kohti Station Pierin satamaa. Vesi tulvi jopa kadun varren kauppoihin sisälle saakka!

Saapuessamme satamaan Spirit of Tasmania oli juuri kiinnittymässä laituriin. Laiva muistutti erehdyttävästi kotoista, vanhaa ”Viikkaria”. Homma tuntui tutulta, mutta autojen lastaus ei ollut aivan yhtä jouhevaa.

Ensin jonotimme biotarkistukseen. Virkailija kurkisti konepellin alle ja takaluukkuun. Viimeiset sipulimme ja kuivuva inkiväärinjuuremme piti toimittaa biojätekeräykseen. Kirsikkatomaatit pistelimme salaa poskeen. Kasviksia, hedelmiä tai kalaa ei saanut viedä Tasmaniaan. Kissat, koirat ym. elukat olisi myös pitänyt ilmoittaa. Muun muassa liha, kana, maitotuotteet, hunaja ja pähkinät olivat ok. Pienet retkikeittimen kaasupullotkin hyväksyttiin, kun keittimessä olleeseen purkkiinkin löytyi korkki virkailijan varastosta.

Seuraavaksi ajoimme check-in-kiskalle ja jonottamaan – pitkään. Etenimme kuin täit tervassa syvien sadevesilampien läpi. Ruotsin laiva olisi saatu tyhjennettyä ja täytettyä jo moneen kertaan. Aussitehokkuuden taustalla ovat selvästi brittigeenit.

Tasmanian hengessä

Spirit of Tasmanian kahden hengen hytit olivat menneet, joten olimme varanneet istuimet homeen hajuisesta lepotuoli-loungesta. Ei sitä ihan luksusristeilyksi voinut kehua, mutta onnistui bassinsalmen ylitys niinkin. Lisäksi laivalla oli näppärä turistihubi. Siellä hoituivat paitsi sisäänpääsymaksut kaikkiin kansallispuistoihin kerralla myös Oskarin viikon kalastusluvat Tasmanian sisävesille.

Recliner Seat -osasto oli laivan perällä ja pitkästä ikkunarivistä oli näkymät hämärtyvälle merelle. Sehän oli parempi kuin sisähytti! Penkit sai säädettyä aika hyvin, ja jalat sai suoriksi, vaikka aika istuma-asennossa mentiinkin. Tulpat korvissa ja silmillä yö meni varsin siedettävästi.

Tasmania on Australian ainoa saariosavaltio. Se on myös kooltaan pienin, 68,401km², mikä vastaa vajaata viidennestä Suomen pinta-alasta, ja siellä on vähiten asukkaita, suunnilleen puoli miljoonaa. Saari sattuu suoraan 40. leveyspiiriä seuraavien pahamaineisten Etelämeren tuulten (Roaring Forties = ”ärjyvät nelikymppiset”) reitille.

1800-luvun alussa Tasmania tunnettiin nimellä Van Diemen’s Land. Sinne perustettiin silloin muutama siirtokunta, kuten Hobart Town. Nykyään tuo saaren pääkaupunki on nimeltään pelkkä Hobart. Ensimmäisten joukossa perustettiin myös Port Arthurin rangaistussiirtokunta. Tosin kaikki ensimmäiset siirtokunnat olivat periaatteessa jonkin sortin vankisiirtokuntia, sillä 40 % kaikista Australiaan lähetetyistä vangeista, 65000 henkiriepua, sijoitettiin juuri Tasmaniaan.

Asutus on keskittynyt saaren pohjois-, itä- ja etelärannikoille. Keskiosia käytetään lähinnä maatalouteen ja karjanhoitoon, ja ylängölle on padottu tekojärviä vesivoimaa varten. Länsi- ja lounaisrannikon vuoristoseutua hallitsevat suurten kansallispuistojen erämaa-alueet. Osavaltiosta melkein puolet on suojeltu kansallispuistoina tai muina suojelualueina.

Devonportista baanalle

Spirit of Tasmania saapui Devonportin uskomattoman kapeaan satamaan aamuvarhaisella. Vihannes- ja hedelmävarastojen täytön jälkeen suuntasimme saariosavaltion keskiylängön järvialueille. Oskari oli katsonut kartasta mukavalta vaikuttavan leirintäalueen Arthurs-järveltä, jonka päälle oli piirrustettu kalan kuva. Sinne päästäksemme oli kavuttava Great Western Tiers -rinteille. Monen tiukan mutkan jälkeen saavuimme huipulle, jolta oli muikeat näkymät sekä alas laiduntasangoille että ylös karuille vuorten seinämille.

 

Sitten saavuimme Artturin järvelle. Sen rannassa oli valtava vedenpumppaamo, jolta lähti mahtava teräsputki, kuin Nordstreamin kaasuputki ikään. Valtavia suurjännitejohtoja meni eri suuntiin. Leirintäalue oli täynnä pitkä- ja vielä pidempiaikaisen näköisesti asetettuja matkailuautoja ja -perävaunuja. Niiden ”pihat” oli rajattu punaisella muoviaidanteella jne. Leirintäalueella ei vallinnut ihan sellaista erämaafiilistä, jota olimme hakemassa, joten matka jatkui…

Yösija liki Tasmanian eteläkärjessä

Varasimme epämääräisten nettikarttojen parusteella paikan Fortescue Bayn Mill Creekin leirintäalueelta Tasman-niemellä sijaitsevasta samannimisestä kansallispuistosta. Suunnittelimme seuraavaksi aamuksi 3 tunnin maisemaristeilyä, mutta se oli ikäväksemme buukattu täyteen.

Päästyämme leirintäalueelle kävi ilmi, etten ollut osannut lukea leirintäalueen summittaista karttaa. ”Rantaan” rajoittuva paikkamme oli kuivan ojanuoman (lienee ollut se ”myllypuro”) laidalla pöpelikössä, eikä kuviteltuja/mainostettuja suihkuja ollut olemassakaan. Asiat eivät olleet menneet putkeen, mutta hyvän illallisen jälkeen mieliala kohentui taas kummasti – ja näimme pöpelikön sijasta kauniin vehreän eukalyptusrinteen.

Eukalyptuksia on yli 700 lajia, joten metsiköistä muodostuu helposti varsin monimuotoisia elinympäristöjä. Rantakävelyllä näimme jo päivän kolmannen nokkasiilin, ja kaiken kukkuraksi kämpperiauton ympärillä hyppi pieniä puolikesyjä kenguruita, täkäläisiä ”pademeloneja”. Yhden miltei maata pitkin raahaavasta pussista kurkki jo varsin kookas pienokainen.

Merenrannan lähellä viihtyi aggrekaattia pörisyttävä kaljaremmi. He olivat sen verran kaukana, ettei isojen poikien hauskanpito meitä juuri häirinnyt. Tällä leirintäalueella, kuten kaikkialla aiemminkin, metelöinti loppui sääntöjen mukaisesti viimeistään iltakymmeneltä. Emme ikinä törmänneet asiattomaan käytökseen millään leiripaikalla.

Huimaava aamukävely

Aurinko komensi meidät varhain Cape Huay -retkelle. Nousevan mollukan valo kipusi metsän ylle ja loi viivoitusta jännittävistä, pystysuorista diabaasipylväistä muodostuneeseen vastarantaan.

Nousimme portaita ylös, laskeuduimme vähän alas, ja taas ylös, ylös ja ylös. Kun pääsimme antarktisten tuulten pieksemän, matalapuskaisen niemen päälle, näkymät olivat käsittämättömän upeita. Järkyttävän korkeat kalliot putosivat suoraan alla vellovaan mereen. Lokit liitelivät alapuolellamme, ja napamantereen vesille muuttavat ryhävalaat suihkauttelivat hengityshöyryjään ilmoille niemen edustalla.

Reitin loppuun, mielettömälle, 360° näkymiä tarjoavalle niemelle oli rakennettu pikkuruinen tasanne. Juttelimme siellä parin muut aikaisin liikkeelle lähteneen patikoijan kanssa. Molemmat olivat tassieitä, eli Tasmanialaisia. Saimme heiltä erinomaisia vinkkejä jatkoreissua varten.

Paluumatkalla kohtasimme nokkasiilin tällä kertaa lähietäisyydeltä. Se ei vaikuttanut pelkäävän meitä ollenkaan. Se ei tainnut edes havaita meitä. Sen näkö on huono, ja se tuntui olevan kiinnostunut lähinnä muurahaisten hajuista. Seurasimme piikikkään, pitkäkuonoisen otuksen touhotusta tovin aikaa. Nokka oli kovassa käytössä. Sillä se tutki kivien alusia ja tonki syötävää varsin kovastakin hiekkamaasta.

Paluu tuntui, kuten yleensä, paljon lyhyemmältä kuin meno. Noin 9 km lenkkiin meni 4 tuntia! Tasaisella olisi riittänyt pari, mutta ylös, alas kipuamiseen kului paljon enemmän aikaa. Se oli hieno reissu! Suosittelemme lämpimästi, ja hikihän siinä tuli.

Australian mantereen alla

Tasmania kuuluu lauhkeaan ja viileään vyöhykkeeseen. Siellä on neljä selvää vuodenaikaa ihan kuin Suomessa. Keväällä syys- ja lokakuulla lumisade ei ole mitenkään tavatonta. Kesän lämpötilat joulukuulta helmikuulle sopivat keskimäärin päivän 21 ja yön 12 °C välille. Länsirannikko saa selvästi enemmän sateita kuin muut Tasmanian alueet, ja Tasmania yleensäkin saa enemmän sateita kuin mikään muu seutu Australiassa. Siellä pitää varautua nopeisiin säätilan vaihdoksiin.

Meillä oli kuuma. Vallitseva tuuli kävi koillisesta, mantereen itäisiltä, lämpimiltä seuduilta, ja mentiin selvästi keskikesän keskimaksimien yli lähelle 30 astetta. Kuulimme, että elettiin kuuminta yli viiden päivän putkea sitten vuoden 1890! Viimeiset lumet sulivat kovaa vauhtia korkeimmiltakin vuorenhuipuilta.

Outojen pussieläinten viimeisillä mailla

Bassinsalmi on erottanut Tasmanian Australian mantereesta tuhansien vuosien ajan. Heti, kun oli käynyt ilmi, että matkustaisimme Tasmaniaan, sisareni sekä appiukkoni olivat käyneet kuumina Tasmanian paholaisesta eli pussipirusta eli pussiahmasta. Tasmanian Devil -pussieläimet ovat maailman suurimpia pussipetoja Tasmanian tiikerin eli Thylacinen kuoltua sukupuuttoon.

Pussiahma on petoeläin, joka käyttää mielellään hyväkseen raatoja. Sen eturaajat ovat pidemmät kuin takajalat, eikä se yllä kaikkein siroimpien petojen listalle. Se on olemukseltaan ja elintavoiltaan vähän kuin hyeena. Se juoksee yllättävän lujaa, kiipeää puihin ja ui vesistöjen yli.

Pussiahmojen lukumäärä on pudonnut runsaassa 10 vuodessa kymmenesosaan aiemmasta. Kannan arvioidaan olevan enää vain noin 15000 yksilöä. Veikeiden piruparkojen suurimmaksi ongelmaksi on noussut 1996 havaittu inha kasvosyöpä, joka tarttunee syljen ja muiden eritteiden välityksellä. Sairastuneet pussipetorukat saavat naamaansa ja kaulaansa jättiläiskokoisia finnejä muistuttavia märkäpaiseita, jotka estävät niitä syömästä. Jolleivät pussiressut ehdi kuolla sairauden aiheuttamaan elinten pettämiseen, ne riutuvat nälkään.

Tasman-niemellä elää syövältä säästynyt populaatio, jota pyritään suojelemaan muun muassa tarhaamalla. Koska otuksia on todella hankala nähdä luonnossa, menimme Tasmanian Devil Conservation Parkiin eli Unzoohon eli ”epäeläintarhaan” katsomaan niitä.

Seurasimme päiväunilta heränneiden pussiahmasisarusten ruokintaa ja kuulimme kattavan esitelmän niiden elämästä viehättävällä ranskalaisaksentilla. Ranskalaisneito oli ollut Unzoossa töissä vasta kuukauden, mutta esitelmät menivät jo rutiinilla. Lisäksi tapasimme täpläpussinäätiä, monia eri kenguruita sekä saaren endeemisiä tasmanianrosellapapukaijoja. Ne olivat uskomattoman luottavaisia ja tulivat syömään auringonkukansiemeniä kädestä paitsi Unzoossa myös Port Arthurin leirintäalueella.

Jonkun tarinan loppu ja toisen uusi alku

Pienen Port Arthurin kylän laajassa nähtävyysluettelossa oli vuorossa vaikuttava Port Arthurin vankila. Se ei ole mikä tahansa vanha tyrmä. Unescon maailmanperintöluetteloon hyväksytty rangaistuslaitos levittäytyy 40 hehtaarin alalle, sisältää yli 30 historiallista rakennusta, monia raunioita, puulaivatelakan, puutarhoja ym. 39 AUDin (n. 28 €) sisäänpääsymaksuun kuului erinomainen opastus, pieni risteily vankilan lahdella, poikien vankilan, Point Puerin, sekä kuolleiden saaren, Isle of the Deadin hautausmaan edustalla, sekä vapaata aikaa rangaistussiirtolassa käyskentelyyn omin päin. Sisäänpääsymaksu oli voimassa kaksi perättäistä päivää.

1830 perustettu Port Arthur oli paljon enemmän kuin vankila. Se oli enimmillään 2000 asukkaan kyläyhteisö, jossa asui vankien lisäksi sotilaita ja vapaita uudisasukkaita. Vangit tekivät maatalouden, metsätalouden, kaivosalan ja monien muiden alojen töitä. Port Arthuriin tuljat eivät silloin maksaneet sisäänpääsymaksua, vaan sinne ”pääsivät” rikosten uusijat kaikista Australian rangaistussiirtoloista. Tarkoitus oli tehdä konnista kunnian miehiä. Port Arthurissa saattoi työskennellä jokunen naisvanki, mutta rangaistuslaitos oli tarkoitettu pelkästään miehille.

Kelmien ojennuskeinoja olivat: 1. kuri ja rangaistus, 2. uskonnollinen ja moraalinen ohjaus, 3. luokittelu ja eristäminen sekä 4. koulutus ja harjoittelu. Port Arthur pyrki olemaan uudenaikainen rangaistuslaitos, ja vankien olot olivat osin jopa paremmat kuin heitä vartioivilla sotilailla. Moni sortui matkalle, mutta moni myös lähti Port Arthurista parannuksen tehneenä ja taitavana ammattilaisena, esimerkiksi seppänä, suutarina tai laivanrakentajana. Heillä oli paremmat eväät elämään kuin monilla teollisen vallankumouksen kurimuksessa kamppailevaan emämaahan jääneillä.

Port Arthurin vankila lakkautettiin 1877, ja monet sen rakennuksista purettiin tai ne tuhoutuivat pahoissa metsäpaloissa. Nykyisin rangaistussiirtolan merkitys ymmärretään ja sen historiaa arvostetaan. Vankilasta on tullut myös tärkeä nähtävyys, jonka säilymiseen panostetaan ja jonka salaisuuksia tutkitaan yhä tarkemmin.

Lähelle on lyhyt matka

Siirryimme yöksi vankilan naapuriin, Port Arthur Holiday parkin sähköistetylle paikalle, meren ääreelle. Olimme aamun kävelyn jäljiltä pahasti suihkun tarpeessa, vaikka Oskari oli käynytkins pulahtamassa Eteläiseen jäämereen! Vesi oli kuulemma ollut viileää. Aamulla olisi taas aikanen herätys, kun lähtisimme katsomaan Tasmanian etelärantoja vaihteeksi ankkaperspektiivistä.

Olimme onnistuneet saamaan paikat tiistaiaamun Tasman Island risteilylle. Keltaiset rib-veneet veivät kaksi täyttä lastia porukkaa katsomaan Tasman-niemen ihmeellisiä rantoja. Lämmintä pukeutumista oli suomalaisnäkökulmasta teroitettu turhankin innokkaasti. Kaikille osallistujille jaettiin kuitenkin kirkkaanpunaiset, hupulliset, kokopitkät sade-/tuulikaavut, ja aamu oli lämmin.

Vene paineli vauhdilla paikasta toiseen ja killi paikoillaan niin, että kaikki ehtivät nähdä kohteet ja saada niistä kuvansa. Kävimme parissa meren kovertamassa luolassa ja teimme ”donitseja” pilarimaisten pikkusaarten ympäri.

Hienoimmat paikat olivat ehdottomasti Cape Pillar diabaasikallioineen, joka on korkein pystysuorana mereen putoava jyrkänne (vajaat 70 m) sekä Tasman-majakkasaari runsaan kilometrin päässä niemennokasta.

Bengtskärin kanssa samana vuonna 1906 rakennettu valurautarakenteinen majakka on eristyksissä Tasmanian kaakkoisrannikolla omalla 250 m korkuisten rantajyrkänteiden suojaamalla saarellaan. Majakkarakennus on vain 29-metrinen, mutta sen valo on 276 m korkeudella merenpinnasta! Miehittämättömäksi se on jäänyt vasta 1977, ja toimii nykyään aurinkoenergialla. Sen valo kantaa jopa 72 km päähän.

Saaren puut on hakattu polttopuuksi jo vuosia sitten, ja heinikkoisella saarella asuu valtava lyhytpyrstöliitäjäyhdyskunta. Komennuspaikka ei todellakaan ole ollut majakanvartijoiden suosiossa. Esimerkiksi kulkeminen saarelle oli todella haasteellista. Ihmiset ja tarvikkeet oli toimitettu majakkasaaren edustalle, pienelle saaripahaselle. Usein siihen oli tarvittu monta yritystä.

Tuolta pikkukiveltä tuotavat oli vinssattu ns. Flying Foxilla eli pienellä 30 m merenpinnan yllä vaijerien varassa killuvalla hissikopilla rantakallioihin särkyvien, mahtavien kuohujen yli. Saaren rannasta tuotavat vedettiin vinssin avulla jyrkkiä kiskoja pitkin saaren laelle, mistä ne roudattiin lopulta hevosten vetämällä kiskovirityksellä majakalle…

Siirtomaatilan tunnelmissa

Iltapäivästä lähdimme taas tielle. Pysähdyimme Barilla Bayn osterifarmilla nautimassa pulskat paikallisesti kasvatetut herkut. Jatkoimme Hobartin läpi luoteeseen etsien mennessämme mukavaa yöpymispaikkaa. Se löytyi silläkin kertaa maps.men ja yhä tarkemmaksi käyneiden arvausten avulla.

Vietimme puskayön ylhäisessä yksinäisyydessä Free Camp -nimisellä leiripaikalla, jota ei löytynyt edes laivalta ostamastamme Tasmanian kartasta, Kauniin, jyrkän kalliorinteen juurella, ohi juoksevan Tyenna-puron rannalla oli joskus ollut pikkuruinen maatila. Tilan vanhan kivijalan päällä oli tasainen paikka valmistaa ja syödä illallista sekä seurata hämärän laskeutumista laakson ylle.

Tuike oli syttynyt myös kalamiehen silmiin, kun pikkukoski oli soittanut hälle kutsusointujaan. Kala ei valitettavasti tarttunut tarjottuun vieheeseen, mutta kosken partaalla heitellyt Oskari näki kovasti odottamani vesinokkaeläimen! Vaikka nousin aamuhämärissä auringon valaistessa vasta kukkuloiden korkeimmat huiput, en onnistunut näkemään sitä.

Villiä ja viillettyä erämaata

Tasmanian länsiosia hallitsee kolmen perättäisen kansallispuiston jono. Suojeltu alue on yhteensä 12260 km2. Se on yli 4 kertaa suurempi kuin Suomen suurin kansallispuisto Lemmenjoki. Ajoimme Southwest National Parkin pohjoisosien läpi kulkevaa tietä vajaan parin tunnin matkan vaikuttavalle Gordon-padolle. Tie kulki hämyisissä aarniometsissä ja vähän Lappia muistuttavissa vuoristomaisemissa. Valitettavasti kauniissa erämaassa oli ikävä haava: suuret, ruosteisten metalliristikkopilarien varaan ripustetut voimajohdot viilsivät erämaan läpi ja pilasivat vahvan koskemattomuuden tunnun.

Gordonin padon rakentaminen oli aloitettu 1964 ja se oli valmistunut 10 vuodessa 1974. Puhtaan sähkön lisäksi kiistellyllä hankkeella lieveilmiöineen oli se hyvä puoli, että se muutti tapaa, jolla australialaiset suhtautuvat luontoonsa. Se oli tavallaan Australian vastine Suomen Kessille. Maahan perustettiin jopa maailman ensimmäinen ympäristöasioita ajava poliittinen puolue. Oli padolla sekin pieni positiivinen puoli, että pääsimme näppärästi päällystettyä tietä pitkin erämaan sydämeen. Sitä tuskin olisi rakennettu ihan vaan turistien iloksi.

Sukupuuttoon tapettu Thylacine

Aikanaan Australian luontoa huippupetona hallinnut Thylacine eli pussihukka eli Tasmanian tiikeri hävisi mantereen puolelta 2000–3000 vuotta sitten. Oletetaan, ettei se yksinäisenä saalistajana pärjännyt laumana operoiville dingoille. Sen sijaan pussihukka selvisi hyvin Tasmaniassa, minne dingot eivät koskaan päässeet leviämään.

Pussipedon lopullinen ahdinko alkoi Eurooppalaisten saavuttua. Lammastarhurit halusivat pedosta eroon, ja siitä maksettiin tapporahaa vielä 1900-luvun puolella. Viimeinen tunnettu pussihukkarukka kuoli Hobartin eläintarhassa 1930-luvulla – vajaat 90 vuotta sitten.

Vielä elää legenda, että Tasmanian syrjäisimmissä erämaissa asustaisi yhä jokunen ”raitaturkki”, mutta todisteita siitä ei ole löydetty. Sen sijaan on suunniteltu sen herättämästä henkiin kloonaamalla. Alle 100-vuotiasta, tuoretta dna:ta on olemassa, ja pussieläimen kloonaaminen saattaisi olla jopa muita nisäkkäitä helpompaa, sillä niiden kantoaika on selvästi lyhyempi.

Legenda tuntuu silti kiehtovammalta. Ei vaikuta täysin mahdottomalta, etteikö laajassa, läpitunkemattomassa erämaassa ja vaikeakulkuisessa vuoristossa voisi vielä elää jokunen kiiluvasilmäinen raitaturkki…

Oma puska – Oma rauha

Palasimme samaa tietä takaisin ja jatkoimme luoteeseen Franklin–Gordon Wild Rivers -kansallispuiston ja Cradle Mountain – Lake St Clair -kansallispuiston rajamailla. Kävimme tutustumassa Lake St Clairin opastuskeskukseen ja katsastamassa paikan leirintäalueen.

Jatkoimme kuitenkin yöksi vielä pari kilometriä Franklin–Gordonin puolelle tulvivan joen varteen. Vesi oli katkaissut jokea myötäilevän hiekkatien, mutta löysimme toisen reitin viihtyisälle leiripaikalle. Yöpymispaikat olivat sijoitettu hyvin harvakseen, ja siellä sai olla aivan omassa rauhassaan.

Kansallispuistomaksu piti olla maksettu, mutta muuten palveluita vailla oleva leiripaikka oli ilmainen ja ihana. Pistimme pari laakeaa kiveä renkaiden taakse, Oskari peruutti taitavasti niiden päälle, ja sänky oli vaaterissa hieman kaltevalla rannalla.

Tasmanian suosituin kansallispuisto – eikä syyttä

Kippuraiset vuoristotiet veivät kansallispuistoketjun läpi länsirannikolle saakka. Queenstownin kaivoskaupunkia lähestyttäessä vehreät rinteet muuttuvat yhtäkkiä kuiviksi ja aavikkomaisiksi. Kurvat tuntuivat entistäkin tiukemmilta ja rinteet jyrkemmiltä, kun ei ollut kasvillisuutta luomassa turvallisuuden tunnetta kapean tien laidalle. Aussit eivät paljon pientareista perusta.

Länsirannikon Strahanista lähdimme uudestaan kukkuloille ja kohti koko Australian top-kymppiin kuuluvaa Cradle Mountain -kansallispuistoa. Suosittuus ei mitenkään näkynyt teiden koossa, kunnossa tai liikenteen määrässä. Jokunen rekka tuli vastaan inhan kapeilla vuoristoreiteillä, ja jos pari autoa sattui perään, sitä saattoi jo kutsua ruuhkaksi.

Cradle-vuori on Tasmanian kuudenneksi korkein, runsaan puolentoista kilometrin korkuinen vuori saariosavaltion keskiylängöllä. Kaikkein korkein Ossa-vuori on sitä vajaat 100 m korkeampi. Alueella on runsaasti eri pituisia päivälenkkejä, minkä lisäksi se on 80 km pituisen Overland Trackin päätepiste toisen ollessa St Clair -järvellä. Vuoren huipulle ja takaisin voi hyvin kävellä päivässä, mutta reitti on rankka. Sen loppuosa on jyrkkää kiipeilyä kallioilla ja valtavilla kivenmurikoilla tyhjän päällä.

Saavuimme opastuskeskukselle sattumalta sopivasti juuri ennen sulkemista. Selvitimme reittejä saamiemme paikallisvinkkien ja kansallispuisto-oppaan avulla. Lisäksi saimme kansallispuistopassia vastaan liput bussiin, jolla pääsee tarvittaessa opastuskeskukselta sekä Ronny-puron että Dove-järven parkkipaikoille ja takaisin. Puistoon pääsee vain tietty määrä autoja kerralla, ja kun parkkipaikat ovat täynnä, on otettava bussikyyti. Bussit tosin lähtevät liikkeelle vasta 8.15. aamulla.

Painuimme yöksi likeiselle yksityisen Discovery Parksin hoitamalle kansallispuiston retkeilyalueelle, joka sai kunnian olla koko tähänastisen Australianturneemme kallein: 57 AUDia sähköttömästä paikasta (n. 40 €)!. Palvelut olivat hyvät, mutteivät niin hyvät, että hinta olisi ollut niillä perusteltu. Se johtui pelkästään puiston suosiosta.

Overland – Face – Lake Wilks  – Dove Lake

Heräsimme aamun vaaletessa ennen herätyskellon soittoa. Ajoimme automaattisesti nousevan puomin ohi puistoon, jossa ei ollut ruuhkasta tietoa vielä niin hävyttömään aikaan. Pysäköimme Ronny-puron parkkipaikalle ja lähdimme kävelemään Overland Trackiä auringon noustessa vuorten takaa kello 6.20. Utu haihtui alavilta nummilta, ja reitti oli helppokulkuista lankkupolkua.

Saimme uuden pinnan Australian eläimistä, kun pienen sian kokoinen vompatti mussutteli mehevän näköistä tupasheinää nummen rehevässä kosteikossa. Cradle-vuoresta emme vielä nähneet vilaustakaan, mutta nousimme vaivihkaa ylemmäs pienen purovarren hämärässä satumetsässä.

Saavuttuamme jyrkkälaitaisen Crater-järven rannalle rakennetulle, vanhalle suojalle lähdimme kiipeämään jyrkkää rinnettä ns. ”kraatterin” reunalle. Sieltä jatkoimme nousua Marionin näköalapaikallle, mistä vihdoin näimme tuon vanhan kullankaivuunvekotuksen mukaan nimetyn vuoren huiput. Harmaan diabaasimassiivin juurella kimmelsi Dove-järvi. Se, Crater-järvi sekä vielä ylempänä oleva Wilks-järvi ovat kaikki menneiden jäätiköiden kovertamia.

Olimme kulkeneet hyvin erilaisten kasvillisuusvyöhykkeiden läpi ja saapuneet lähinnä tundraa muistuttavalle ylänkötasangolle. Cradle-vuoren paljaan kalliorinteen alla nökötti pieni, kaksikerroksinen Kitchen Hut -niminen suoja/taukotupa. Lumilapio oli kiinnitetty toisen kerroksen seinään. Sen vieressä oli ovi, josta voisi puikahtaa sisälle, jos alempi ovi olisi sattunut peittymään lumikinosten alle.

Tarkastelimme huipulle vievää, haastavan näköistä reittiä. Tarvittaisiin vain 2,5 tuntia viimeisten 300 metrin nousuun ja paluuseen. Olimme päättäneet jatkaa matkaa Face Trackiä ja Lake Wilks Trackiä pitkin ja pysyimme päätöksessä. Emme osanneet odottaa niin haasteellisia polkuja. Overland Track oli ollut mukavaa patikoitavaa muutaman tiukemman kipuamisen ohella. Siistit kävelysillat loppuivat tyystin, ja edessä oli hidasta kömpimistä neljällä raajalla yhä ylemmäs ja lopulta mielettömän jyrkkä laskeutuminen alas Dove-järven rannalle.

Reiteillä ei todellakaan ollut minkäänlaista ruuhkaa. Edellämme oli pyyhältänyt mies, joka lienee käynyt huiputtamassa vuoren ja palasi samaa reittiä takaisin. Seuraavaksi näimme taivaanrannassa, kaukana takanamme pienen ryhmän, otaksuttavasti huipulle menijöitä. Wilks-järven jyrkkää reittiä kulkee ilmeisesti aniharva.

Porukkaa alkoi tulla vastaan vasta Dove-järveä kiertävällä polulla, muttei sielläkään ruuhkaksi asti. Suurin osa kansallispuistossa vierailijoista kävelee 10 metriä viimeiseltä parkkipaikalta Dove-järven rantaan. Reissu oli todella upea elämys ja kaiken vaivan arvoinen. Oppaan arvioiman neljän tunnin sijasta meiltä kului lenkkiin viisi tuntia brunssitaukoineen ja lukuisine kuvaussessioineen.

Tasmania on ihan oma maansa

Viimeiseksi yöksi painuimme taas aivan erilaiseen kansallispuistoon, Narawntapuun, saaren pohjoisrannalle, n. 40 min ajomatkan päähän Devonportin lauttasatamasta. Bakers Pointin leirialueella eleli runsaasti kenguruita. Pienet pademelonit viihtyivät tiiviisti leirien ympärillä sapuskamurusten toivossa. Kun aamukuudelta lähdimme satamaa kohti, kymmenittäin eri kokoisia pussikoipeliineja loikki tien yli ja sen laidoilla.

Kun lähdimme Melbournesta, satoi, ja kun lähdimme Tasmaniasta, satoi. Tasmaniassa viettämäämme kokonaiseen 6 päivään ei satanut kertaakaan, mutta olisi siellä viihtynyt pidempäänkin.