Ubudin Bali Bellyt

Vesi putoaa jyrkänteen reunalta puhtaanvalkeana kuin morsiushuntu. Ympäröivä kasvillisuus on rehevää ja runsasta, ja kosteasta rinteestä löytyvät kaikkki vihreän sävyt. Paikka on juuri sellainen, jollaiseksi paratiisi kuvaillaan. Vain käärme puuttuu. (Näimme sen edellisenä päivänä, mutta sille oli käynyt huonosti.)

Balin apinoita ihmettelemässä

Ensimmäisenä Ubudin ensikertalaisten, Emilian ja Callen, tutustumislistalla oli kaupungin suosituin nähtävyys, Monkey Forest. Aamupäivällä varjoisassa suojelumetsässä ei vielä ollut kovin kuuma, ja apinoilla oli vauhti päällä. Alueella eli noin 600(!) jaavanmakakia selvästi luonnossa esiintyviä suuremmissa laumoissa. Ne pysyivät alueella suuremmitta kahakoitta, koska niitä ruokittiin muun muassa bataateilla ja hedelmillä kolmesti päivässä.

Monkey Forestia varten oli rakennettu uusi, komea lippupaviljonki laajoine paikoitusalueineen ja sisäänpääsytunneleineen sitten viime visiitin. Ne olivat avattu vain 4 kuukautta aikaisemmin. Apinat saivat kulkea vapaasti metsään ja sieltä pois, mutta ihmisten liikkumista oli pyritty hallitsemaan aidanteilla. Tosin projekti vaikutti olevan vielä hiukan kesken.

Upean metsän hindutemppelit olivat peräisin 1300-luvulta saakka, mutta pyhän metsä ei ollut pelkästään turistinähtävyys, kaupungille tarpeellinen tulon lähde tai edes tärkeä hengellinen paikka. Se oli paitsi apinoiden myös kasvillisuuden suojelualue. Lisäksi tutkijat eri puolilta maailmaa seurasivat siellä apinoiden käyttäytymistä ja vuorovaikutusta sekä toistensa että ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

Käsityökujien aarreaitoissa

Ubud on saanut nimensä balilaisesta sanasta ubad, joka tarkoittaa lääkettä. Kylä on ollut tärkeä lääkekasvien lähde. Nykyisin se tunnetaan käsitöistä, taiteesta, kulttuurista ja turismista. Kylässä on noin 30.000 asukasta, mutta on kovin vaikea erottaa, mistä Ubud alkaa ja mihin se loppuu, sillä sitä ympäröi 13 yhteen kasvanutta kylää.

Kuljeskelimme Ubudin käsityökujia aina Ubud Marketille saakka. Emilia oli iskenyt silmänsä punottuun Full Moon -laukkuun. Piti vain löytää se siistein yksilö oikeaan hintaan. Hänen mukaansa lähtivät lopulta pyöreän laukun lisäksi suorakaiteen muotoinen ja kolmas sievästi nahalla somistettu yksilö. Se oli loistava tuliainen! Itse keskityin ihailemaan ihania käsitöitä, sillä reppuun ei mahtuisi mitään uutta. Kun meillä joskus taas on koti, täytynee matkustaa Balille uudestaan…

Ulkoilmaelämää sateesta huolimatta

Ubud sijoittuu 200 m merenpintaa korkeammille kukkuloille ja siellä voi nauttia rannikkoa viileämmästä ilmastosta. Tammikuussa sadekausi oli pahimmillaan (tai parhaimmillaan) ja kosteus tavallistakin vahvemmin läsnä. Mikä kastui, ei kuivunut millään. Joka päivä satoi, ja iltaisin taivasta valaisivat komeat salamat. Sammakot kurnuttivat onnesta vanhalla riisipellolla majapaikkamme takana. Joku niistä hyppäsi molskahtaen uima-altaaseenkin ja ui tyylipuhdasta sammakkoa altaan poikki.

Ubudin maasto on kumpuilevaa ja syvien, jokien kaivamien rotkojen halkomaa. Kaksi joista, Tukad Yeh Wos Kiwa sekä Tukad Yeh Wos Tengen, yhtyvät Campuhanissa. Niiden välinen harjanne tunnetaan parin kilometrin mittaisesta, laatoin päällystetystä kävelyreitistään. Pilvinen päivä oli mitä sopivin Campuhan Ridgen valloittamiseen, kun korventava aurinko ei päässyt nostamaan lämpötilaa vallan sietämättömäksi.

Käveltyämme reitin edestakaisin siirryimme Emilian ja Callen Honeymoon-villaan. Chillailimme heidän yksityisaltaallaan, kunnes nälkä ajoi meidät keskustaan. Illallisen jälkeen nuori pari palasi buduaariinsa, ja me otimme kyydin Denpasarin lentokentälle. Saimme pian koko perheen koolle, sillä myös toinen tyttäremme, Ida, liittyi seuraamme puolilta öin.

Vesiputoukset parhaimmillaan

Emilia oli valikoinut Ubudin ympäristön lukuisista vesiputouksista pari meille uutta ja muutenkin vähemmän tunnettua, sopivan, suunnilleen puolen tunnin ajomatkan päässä Ubudin keskustasta.

Kanto Lampo -vesiputous löytyy Beng-kylästä, noin 12 km Ubudista itään. Viuhkamaisesti porrasmaisten kivien yli loikkiva putous liittyi jokeen eriskummallisesti sen sivusta. Putous olikin syntynyt vasta 2015, kun maanvyörymä oli rikkonut läheisen kastelukanavan. Kuivalla kaudella putous saattaa kuivua kokonaan. Reippaassa sadekaudessa olikin se hyvä puoli, että vesiputoukset antoivat parastaan.

Suloiset nuoret neitokaisemme kahlasivat rohkeasti vyötärölle ulottuvassa joessa poseeraamaan putoukselle ja Calle paineli kuvaajana perässä. Itse seurasin tilannetta kuivan maan puolelta.

Seuraavaksi ohjelmassa oli Ubudista 15 km päässä Apuan-kylässä sijaitseva Tibumana-putous. Kanto Lampolta oli navigaattorin mukaan matkaa sinne vaivaiset 5 km. Ubudprofessionaldrivers.comin kuskimme otti pari epävirallista oikoreittiaä, ja yhtäkkiä gps näyttikin matkaksi 20 km! Toisaalta vesiputousten etsimisessä parasta olikin juuri matkan teko kookospalmujen ja banaanipuiden reunustamia pikkuteitä pitkin riisipeltojen, pikkuruisten kylien ja kuvankauniiden maalaismaisemien läpi.

Vesiputoukselle oli mukava, suunnilleen 10 minuutin kävely. Käännyttyämme polun T-risteyksestä vasemmalle tulimme pienehkölle köynnösten peittämää kalliota pitkin lirisevälle viidakkoputoukselle. Siitä piti jatkaa vielä puusiltojen yli ja eteenpäin, kunnes tulimme varsinaiselle nähtävyydelle. Yksinkertainen ja tyylikäs Tibumana-putous tippuu toistakymmentä metriä vapaapudotusta alas Bangunlemah-jokeen.

Paikka huokui rauhaa ja luonnonkauneutta, jonka valitettavasti rikkoivat muoviroskat putouksen takana. Polun varret ja paikka tuntuivat muuten olevan varsin siistit ja siivotut. Seurasimme polkua T-risteyksestä vielä toiseenkin suuntaan. Siellä joki kuohusi kauniina koskena kallioiden yli pienen temppelin vieritse, ja lyhyt lisälenkki oli ehdottomasti kävelyn arvoinen.

Lisää valikoituja nähtävyyksiä Ubudin seudulla

Hollantilaiset arkeologit löysivät arviolta jopa jo 800-luvulla rakennetun, elefanttiluolanakin tunnetun Goa Gajah pyhätön 1923, mutta allas ja suihkulähteet luolan edustalla löydettiin vasta 1954. Luolan suuaukon reliefeissä kiemurtelee uhkaavia pahoja henkiä. Alueella on sekä hindulaisuuteen että buddhalaisuuteen viittaavaa kuvitusta, mutta tarkemmat tiedot temppelin alkuperästä ovat jääneet historian hämärään. Unescon Maailmanperintöluetteloon Goa Gajah on lisätty 1995.

Hyppäsimme autosta elefanttiluolan parkkipaikalla saatuamme hyvät neuvot siitä, minne pitää maksaa pääsymaksut, mistä menemme sisään ja ettei meidän todellakaan tarvitse ostaa sarongeja temppeliä varten, vaikka lukuisat kaupustelijat niin väittivätkin. Ne olisivat varmasti olleet kauniimpia kuin ne, jotka saimme lainaksi temppelin sisäänkäynniltä aivan kuten edellisellä kerralla vajaat pari vuotta aiemmin. Goa Gajah’ssa oli mukava käyskennellä toistamiseenkin ja tutkia veistoksia, sammaleisia stupan jäännöksiä sekä viehättäviä, kivettyjä polkuja.

Vaikka olimme jo nähneet kauniita riisiterasseja matkan varrella, päätimme piipahtaa vielä niillä kaikkein tunnetuimmilla, Tegallalangin terassiviljelmillä. Voi pojat! Paikka oli muuttunut parissa vuodessa entistäkin suositummaksi. Uutta oli myös pieni, virallinen  ”sisäänpääsymaksu” yleiselle tielle, josta viljelmiä voi katsella. Pelloille oli tehty lisää laattapolkuja ja ne olivat paremmassa kunnossa kuin edellisellä visiitillä. Ikävämpää oli, että polkujen varrella pyydettiin ”lahjoituksia” polkujen ja siltojen käytöstä. Nuo ns. lahjoitukset olivat kuitenkin pakollisia ”tietulleja”, jotka vaihtelivat pärstäkertoimen mukaan.

Maanomistajat saivat osan lipputuloista, mutta se ei tuntunut riittävän. Ärsyttävintä oli jatkuva rahan pyytely. Riisiviljelmiä varten pitäisi vaihtaa ja varata paljon pikkuseteleitä. Kehittäisivät mieluummin isommat porrastetut pääsymaksut, vaikkapa niin, että halvemmalla lipulla pääsisi tielle, matkamuistomyymälöihin sekä kahviloihin, ja kalliimmalla voisi kulkea myös peltoreitin ilman ”tietulleja”. Silloin vierailijat voisivat maksaa käyntinsä kerralla ja tietäisivät, mitä minkäkin maksun vastineeksi saa. Visiitistä jäisi parempi mieli kaikille osapuolille, ja koko homman tulevaisuus näyttäisi valoisammalta.

Tyttöjen ja poikien päivä

Pojat heräsivät reippaina kukonlaulun aikaan ja lähtivät kalaan. Wayan Bunchan oli järjestänyt kaverin noutamaan heidät Nusa Duan rantaan. Wayan oli ammatiltaan kalaopas ja kokenut kalaveneen kippari, mutta nykyään hän oli iso pomo, jonka alaiset, kippari, kokki ja apupoika, hoitivat kalareissut. Pojat kapusivat veneeseen napsijoiden, jättipiikkimakrillien ja viilakalojen kuvat mielessään, ja kalareissu Nusa Lembongan- ja Nusa Penida saarten ympäri alkoi. Odotettavissa oli 8 tuntia syvän meren jigailua ja popperointia tai tarkemmin sanoen nirhailua pinnan tuntumasta.

Tytöt heräsivät inhimillisempään aikaan ja kokoontuivat Emilian ja Callen majapaikkaan, The Udayaan yhdeksäksi. Aamu aloitettiin yksityisellä joogatunnilla The Udayan rauhallisessa, avoseinäisessä joogasalissa, vehreän kukkulan laella. Hikisen tunnin lopuksi rentouduimme tuokion ja kuuntelimme, miten laulukaskaat sirittivät, sammakot kurnuttivat ja kukot kiekuivat. Jossain haukkui koira ja kaukaa saattoi erottaa rakentamisen ääniä.

Joogan ja pienen välipalan jälkeen siirryimme rinteen alimpaan kerrokseen The Udayan Kaveri Spahan. Nimi kuulosti hauskalta suomalaiskorvaan. Olimme varanneet ihanat hemmotteluhoidot koko naiskolmikolle. Valitsimme neljästä erituoksuisesta öljystä saman, sitruunaruohoöljyn perinteistä balilaista hierontaa varten. Vartalokuorinnaksi ja -naamioksi varten tyttäret valitsivat inkiväärin ja äiti mansikan. Vaikean valinnan jälkeen matkasimme pariksi tunniksi nirvanaan, kun hommansa osaavat hierojat tekivät työtään. Viimeisenä odottivat kukka- ja porekylvyt kauniin, rehevän luonnon ääressä. Siihen asti kaikki meni hienosti.

Gili Bellystä Bali Bellyyn

Emilia oli saanut jo Gilillä ärhäkän masupöpön, mutta häämatka oli pelastettu viiden päivän antibioottikuurilla. Päästyämme Emilian ja Callen kämpille Ida alkoi voida todella huonosti. Oma vatsanikaan ei ollut ihan normaali. Pöntön seireenit kutsuivat hiukan turhan tiheään. Olimme edellisenä iltana nauttineet mm. eskolaaria sushina ja sashimina, joten veikkasimme saaneemme ns. eskolaaridieetin.

Poikien reissulla oli noussut todella rankka keli. Vene oli loikkinut villisti tuulten ja merivirtojen nostamilla mahtavilla valtameren aalloilla Nusa Penidan etelärannan edustalla, ja pojat olivat kastuneet suolapärskeistä läpikotaisin. Kalat olivat jääneet mereen, kun veneessä pysyminen oli noussut pääasiaksi. Calle, joka ei kärsi merisairaudesta, oli myös alkanut voida pahoin, ja Oskarikin sai osansa vatsaoireista. Lähdimme Emilian kanssa kaksin Balin reissun viimeiselle ”yhteiselle” illalliselle muiden jäädessä potemaan Bali Bellyä kämpille.

Vielä kerran – Monkey Forest

Emilia ja Calle lähtivät varhain aamulla muutamaksi päiväksi Singaporeen ennen paluutaan Suomeen. Me muut vietimme vielä päivän ja yön Ubudissa. Oli Idan vuoro päästä kokemaan Monkey Forestin mahtava metsä, kauniit, sammalen peittämät temppelit ja veikeät apinat.

Jaavanmakakin elinalue on kaikista kädellisistä kolmanneksi laajin heti ihmisen ja reesusmakakin jälkeen. Se on elänyt pitkään rinnakkain ihmisen kanssa ja sitä on pidetty paitsi maataloustuholaisena ja temppelien pyhänä eläimenä myös lääketieteen koe-eläimenä. Jokaisella jaavanmakakin alalajilla on omat uhkatekijänsä, joista on aivan liian vähän tietoa, mutta Ubudin apinat lienevät niitä parhaiten tutkittuja ja tunnettuja.

Ida koski vain hitusen pussukkalaukkuaan, ja se oli makakille riittävä ärsyke. Apina hyppäsi tytön hartioille, otti nutturasta kiinni kaksin käsin ja kokeili, miltä se maistui. Vielä piti hamuta laukkua hampaiden väliin ja testata, maistuisiko se paremmalta. Taisi käydä selväksi, ettei Idalla ollut mitään syötäväksi kelpaavaa mukana, kun otus hyppäsi takaisin temppelikatoksen kaiteelle. Oli se söpö, muttei Ida kaivannut sen kanssa ihan niin läheistä tuttavuutta.