Tu(u)rilla Porto Alegreen

Eucaturin bussi lähtee iltakuudelta. Tämä on siisti yksilö, mutta ilmastoinnissa tuntuu olevan jotain hämärää. Linjurissa on turhankin vilpoista, ja apukuski käy säätelemässä kaikkien puhaltimia. Lisäksi yläpuolellamme on reikä, josta puhaltaa kylmää ilmaa suoraan jo valmiiksi jäykkiin niskoihimme ja hartioihin. Korjaamme tilanteen tunkemalla reikään pari muovipussia.

Kierrämme kolmisen tuntia Iguaçun suurta kansallispuistoa ja saavumme yhdeksän aikaan Cascavelin linja-autosolmuun. Kaupungin terminaalin kautta kulkee busseja joka puolelta Brasiliaa jatkuvana virtana. Jatkoyhteytemme lähtisi 22.20. On siis odoteltava ”assalla” puolisentoista tuntia.

Viiden tunnin kuluttua – kahden aikaan yöllä – pääsimme vihdoin jatkamaan matkaa. Bussin vaihteisto oli mennyt rikki ja, kun matkustajat oli lempattu Cascavelin asemalle, bussi oli viety korjaamolle hoitoon.

Yritin säätää istuintani huomatakseni, että se pysyy puoliköllivässä asennossa vain painostani. Unta ei silti tarvinnut kauaa odotella. Valitettavasti sitä ei kestänyt kovin pitkään. Tie muuttui mutkittelevaksi ja kehnokuntoiseksi. Tuli Laosin tiet mieleen, kun bussi heilui, tärisi ja pomppi siihen malliin, että nukkuminen oli lähinnä toiveajattelua. Lausuin mielessäni toivomuksen, ettei koskaan enää tarvitsisi kulkea Eukaturilla.

Porto Alegre – Iloinen satamakaupunki

Alkumatkan vehreät viidakot ja vehmaat viljelysmaat muuttuivat yhä kumpuilevampaan ja kuivempaan suuntaan. Valtavilla pelloilla kasvoi muun muassa vehnää, maissia ja kauraa. Metsiköissä oli enemmän havupuita, jotain pitkäneulasisista mäntyä ja hauskan muotoista, etäisesti kynttelikköä muistuttavaa araukariaa. Sitä kasvaa Etelä-Amerikan eteläosien lisäksi esimerkiksi Indonesiassa ja Australiassa. Sen ei uskota koskaan ylittäneen valtameriä vaan levittäytyneen jo satamiljoonaa (!) vuotta sitten, ennen kuin maa-alueet erkanivat toisistaan.

Kun kukkuloilta ruvettiin laskeutumaan meren rantaan, korvat menivät lukkoon. Kaupunkia lähestyessä ohitimme omin luvin jämälaudoista kyhättyjä hökkelitiloja, joiden pihoilta ei koskaan ollut siivottu roskia. Joku laiha hepoparka seisoi lieassa pihojen lähistöllä. Ylitimme Jacuí-joen mahtavaa siltaa pitkin ja saavuimme Porto Alegren bussiasemalle, Rodoviária-poalle.

Nyt kun valtameren ylityksestä on omaakin kokemusta, on helppo kuvitella, miten neljä–viisikin viikkoa merellä raataneet miehet ovat olleet innoissaan päästessään maihin. Palkkarahat lienevät haihtuneen nopeasti Porto Alegren iloisiin porttoihin ja iloliemiin. Itse unelmoimme raskaiden liharuokien, hampurilaisten, ranskisten ja pasteijoiden jälkeen sushista. Ja löytyihän sitä oikein saquen kera.

Kiersimme kaupungin vanhaa keskustaa seuraavan päivän. Se oli sunnuntai ja monet kaupat sekä, harmi kyllä, myös meitä kiinnostanut suuri kauppahalli olivat suljettu. Praça da Alfândegan puisto sen vieressä oli tietysti auki. Siellä oli käynnissä Etelä-Amerikan suurimmat kirjamessut. Ne on järjestetty Porto Alegressä jo vuodesta 1955 alkaen, ja sinne odotettiin paria miljoonaa vierailijaa. Messut keräsivät ympärilleen myös paljon käsityö- ja rihkamakauppiaita. Koruja, veistoksia, kännykän kuoria, hamosia, kaikenlaista tavaraa kaupiteltiin puiston laidoilla ja lähikatujen varsilla.

Tapahtumista kiinnostunutta porukkaa oli liikkeellä tuoleineen ja päivänvarjoineen, ja jonoa riitti koko suuren kauppahallin ympäri. Onneksi olimme sen verran ajoissa paikalla, että mahduimme vielä joukkoon ja onnistuimme näkemään myös afrotanssiryhmän esityksen. Ikävä kyllä, se ei ollut kovin vaikuttava. Oxum kavereineen pyöri pyörimistään ja valeli vettä lapsen päälle. Tuttuja liikkeitä, mutta aika laimeasti toteutettuna.

Kävimme samalla lenkillä bussiasemalla hankkimassa liput seuraavalle legille uuteen maahan. Myöhemmin etsiskelimme TripAdvisoryn pohjalta löytynyttä viihtyisän näköistä ruokapaikkaa, mutta se, kuten suurin osa ravintoloista oli suljettu. Vain kalja- ja ranskisbaarit tuntuivat olevan auki. Perheet grillailivat omia eväitään jalkakäytävillä, joten mekin suunnistimme kauppaan ja ostimme sapuskatarvikkeet TriTri-hotellin huoneeseemme, josta oli komeat näkymät koko kaupungin yli.

Etelä-Amerikan suurin maa pikakelauksella

Brasilia on pienempi kuin USA, mutta isompi kuin Australia, ja niiden tapaan valtava kulttuurien sulatusuuni. Alue oli ollut asuttu jopa 30 000 vuotta ennen portugalialisia maahanmuuttajia 1500-luvulla. Orjien pito oli jo tuolloin eurooppalaisten omima etuoikeus, jota Raamattu ja kristillinen maailmankuva edistivät. Afrikasta arvioidaan kuskattaneen Atlantin yli kymmenestä kolmeenkymmeneen miljoonaa orjaa. Niistä melkein puolet uskotaan rahdattaneen juuri Brasiliaan, kun esimerkiksi Yhdysvallat muodostaneisiin siirtokuntiin vietiin reippaasti vähemmän kuin joka kymmenes.

1900-luvun vaihteessa tuhansia suomalaisia lähti rapakon yli villiin länteen. Samaan aikaan yli kaksi miljoonaa eurooppalaista ja aasialaista muutti Brasiliaan paremman elämän toivossa. Nykyään yli puolet Brasilian väestöstä on eurooppalaisten jälkeläisiä ja loput ovat sekoittuneita eurooppalaisia, afrikkalaisia ja intiaaneja. Alkuperäiskansoihin kuuluu enää alle puoli prosenttia väestöstä.

Historiallisista syistä sulauidumme saumattomasti brasilialaiseen katukuvaan. Hämmennystä synnytti vasta työväenopistoespanja, jolla pystyi kyllä kommunikoimaan, mutta paljastui nopeasti muukalaiseksi. Ystävälliset ja iloiset brasilialaiset yrittivät parhaansa mukaan ymmärtää ja auttaa. Asiat hoituvat eikä matkan teko ollut hankalaa.

Samoista historiallisista syistä Brasiliassa on myös värikäs kulttuuri. Pehmeästi soiva portugalinkieli taipuu hienosti laulun sanoiksi, ja täkäläinen musiikki kuuluu maailman kauneimpiin. Melkein parikymmentä vuotta brassimusaa kuunnelleena ja maan monia, ihania tanssityylejä harrastaneena tunnen lukkarinrakkautta Brasiliaa kohtaan.

Tylsänpuoleisista Fortaleza-kokemuksista huolimatta toivoin ihastuvani Brasiliaan, ja tunnen melkein syyllisyyttä siitä, ettei niin käynyt. Brasilian luonto, jota on sentään jäljellä enemmän kuin monessa maassa, on käsittämättömän rikas ja valloittava. Jo pelkästään kaupunkien puut olivat mahtavia. Ne kukkivat upeasti ja niiden rungoilla rehotti rehevä päällyskavien runsaus. Mutta jokin jäi hiertämään. Yrityksistä huolimatta myöskään brasilialainen ruoka- ja juomakulttuuri eivät vieläkään meitä innostaneet. Mutta toivomme ehtivämme antaa Brasilialle vielä mahdollisuuden. Olemmehan nähneet valtavasta liittovaltiosta vasta pienen osan pohjoisrannikkoa ja maan eteläosaa.