Tur til Senja

Ollaan tosi kaukana Everest-vuorelta, mutta olo on kuin maailman katolla! Satumaiset näkymät ovat salvata hengen. Pilvenhattaroiden varjot seikkailevat jyrkkäseinäisten vuorten rinteillä ja huippuja on huippujen perään. Hohtavanvalkeat lumilaikut kurkkivat karuilta kivikoilta ja lampien sinisilmät välkehtivät vehreän vihreillä ylängöillä. Purojen hopeanauhat valuvat tummia rinteitä syvänsinisiin vuonoihin. Maailman laidalla aava Atlantti yhtyy saumattomasti äärettömään taivaaseen. 

Matkalla pohjoiseen

Sade ropisi auton kattoon puolilta öin pimeällä levähdyspaikalla maantien ja Muonionjoen välissä. Käpertyessäni nukkuma-asentoa etäisesti muistuttavaan kippuraan takapenkin puolikkaalle ajattelin huokaisten, miten onnellinen olin: edessä viikko Pohjois-Norjassa ja matkaseurana rakasta perhettä. 

Aamulla olo ei ollut ihan niin onnellinen. Odotettua vilpoisemman auton ikkunat olivat yltä päältä märät, niska oli mutkasta jäykkänä ja kroppa ilmoitti, että moiset yösijat olivat tästedes toivelistan äärimmäisessä häntäpäässä. 983 km oli takana ja puolet siitä vielä jäljellä.

Segla läheltä ja kaukaa

Hiukka viime tingassa umpimähkään Lizalta varattu airbnb-kämppä ylitti kaikki odotukset. Pienen Husøyn kalastajakyläsaaren länsirannalta oli muikeat näkymät Øyfjordin yli Senjan tunnetuimmille huipuille ja niiden alla pilkistävään, sievään Fjordgårdin kylään. Pitkän ajomatkan päätteeksi tuntui ylelliseltä nauttia paitsi maisemista myös Finnsnäsistä mukaan kaapatuista tuoreista katkaravuista ja kylmästä valkoviinistä tuvan kakkoskerroksen aurinkoisella terassiparvekkeella.

Ylimmän kerroksen ihan oikeissa sängyissä nukutun yön jälkeen lähdimme porukalla valloittamaan  vastarannan tunnetuista huipuista suosituinta: Seglaa. Auto parkkeerattiin Fjordgårdveienin päähän kylän koulun urheilukentän laidalle. Samalla oli viimeinen mahdollisuus asioida harvinaisen hyvin hoidetuissa bajamajoissa.

Seglan reitti oli norjalaisstandardin mukaan punainen eli vaativa. Polku oli varsin selkeä, ja parin kilometrin taival kuulosti liki olemattomalta. Mutta kun koko matka oli pelkkää kapuamista ja viimeinen viidennes varsin jyrkkää, takalaidaltaan jopa äkkijyrkästi Mefjordin ylle kurottavaa, niin kyllä se vuoriin tottumattomissa kintuissa tuntui. Vihoviimeinen pätkä 639 metriin päätyvälle, kaltevista kivilohkareista muodostuvalle huipulle vaati kädetkin hommiin. 

Onneksi päivä oli pilvinen mutta kuiva – täydellinen hikiseen kiipeämiseen, toiseksi onneksi oli sunnuntai ja skandinaavien kesälomasesonki takana, ja kolmanneksi onneksi suuret matkailijamassat eivät vielä olleet löytäneet Senjalle. Seglan huipulle ei mahtuisi kovin moni yhtä aikaa evästelemään. Matkalla oli tullut vain muutama vaeltaja vastaan, ja huippupaikka vapautui juuri sopivasti. Kerrassaan upeat maisemat saattelivat avokado-tomaatti-basilikaleipiä omalle matkalleen. 

Kivihevosen seljässä

Maanantaiaamuna sumupilvet riippuivat matalalla vuorten rinteillä. Päivän päämäärä oli Hesten, mutta auto kannatti jättää hieman harhaanjohtavasti Segla-nimisen tien mutkaan. Painelimme alkumatkan vesakoituneen laskettelurinteen laitaa suoraan pilveen. Pian polku puikkelehti jo varvikkoisessa ja kivikkoisessa maastossa. Sumupilvi alkoi odotetusti osoittaa hajoamisen merkkejä, joten suuntasimme nuoret edellä suoraan Seglan ja Hestenin väliselle harjanteelle. Sieltä oli otettu kaikki parhaat kuvat Seglasta. 

Reitinvalinta osui täsmälleen oikeaan. Segla esitteli meille parhaat puolensa, kun sumupilvet kiipeilivät harjanteen yli kuin kabareetanssijan höyhenboa, ja vuoren kapea huippu näyttäytyi ilman rihmankiertämää. Toisaalta jouduimme könyämään Hestenille vähän niinkuin ”takaoven” kautta. Kivijärkäleiden vierellä oli 556 metrin pystysuora pudotus vuonoon, mutta seurueen hermot pitivät ja pääsimme kuin pääsimmekin huippumerkille – sillä kertaa ylhäisessä yksinäisyydessä. Ensimmäiset vastaantulijat tapasimme vasta 2,5 kilometrin paluumatkalla ”normireitillä”, joka oli määritelty siniseksi eli keskivaativaksi. 

Leppoisampaa reittiä takaisin tallustellessamme yritimme tutkailla Hestenin profiilia ja etsiä siitä pollen piirteitä. Seglasta löytyi purjeen hahmo hyvinkin helposti, mutta hevosta oli vaikeampi hahmottaa. Kun tosissaan turvautui mielikuvitukseen, hepan korvat saattoivat löytyä.

Paikallisten suosikki

659-metriselle Bardenille lähdimme tyttären kanssa kaksin, sillä miehet suuntasivat kauniille ylänköjärvelle taimenia narraamaan – ihan luvan kanssa. Järjestelyn ehdottomasti paras puoli oli se, ettemme olleet sidottuja autoon. Saimme kyydin tuttuun Seglan lähtöpisteeseen mutta noutopaikan voisimme valita myöhemmin. 

Punaiseksi ja vaativaksi arvioitu Barden oli paikallisten suosikki. Kostean, sammaleisen ja heinikkoisen tunturialangon yli vedetyt pitkospuut erkanivat Seglan reitistä suunnilleen puolen kilometrin pyykillä. Huipulle oli matkaa jäljellä kaksi ja puoli kilometriä. Seglalla näkyi jo muutamia vaeltajia, mutta Bardenille saimme kulkea vain puron solina ja pikkulintujen liverrys seuranamme. 

Tunturikoivikon jäätyä taakse alkoi armoton siksakkinousu. Pohjoiseen antava, varjoisa rinne oli sateisen yön jäljiltä märkä ja mutainen. Päästyämme pitkän ja hikisen liukastelun jälkeen laakealle huippuylängölle oli helppo ymmärtää, miksi Barden oli norjalaisten suosiossa. Meidän siihen asti korkeimmalla, avaralla huipulla oli mukavasti tilaa nauttia lohileivistä ja taukojuomista sekä mahtavista maisemista Me-, Øy- ja Ørn-vuonoille, lukuisille tunturilammille, puroille ja komeille naapurivuorille, kuten Keipenille ja Grytetippenille. Pari muuta huipulla ollutta pariskuntaakin lähtivät parahiksi paluumatkalle, kumpikin omiin suuntiinsa.

Päätimme jatkaa matkaamme kaarevaa jyrkännettä myötäilevää polkua kohti vajaan neljän kilometrin päässä, Ørnfjord-tunnelin eteläpäässä odottavaa pientä parkkipaikkaa. Sitä reittiä pitkin voi laskeutua nautiskellen ja häkellyttäviä maisemia ihastellen koko matkan ainakin Bardenin ja Davenin yhdistävän selänteen puoliväliin saakka. Siitä eteenpäin suunnilleen viimeiset puoli kilometriä, reitti seuraili sähkölinjoja, ja eräfiiliksistä leikkautui paras terä.

Arvioisin reitin Fjordgårdista Bardenin huipulle jyrkän ja liukkaan nousun vuoksi vaativaksi, mutta tunnelin suulta lähtevän reitin vain keskivaativaksi. Reiteillä vaihdelleet siniset ja punaiset merkitkin olivat näkemyksen kanssa linjassa.

Norjan rannikon toiseksi suurin

Huippuvuoria lukuun ottamatta Tromssan lääniin kuuluva Senjan saari on Norjan toiseksi suurin saari. Se on syntynyt Skandien eli Kölivuorten poimutuksen yhteydessä noin 400 miljoonaa vuotta sitten. Miljooniin vuosiin on mahtunut useita jääkausia, ja nykyisen jääkausiajan uskotaan alkaneen Norjan vuorilta 2,6 miljoonaa vuotta sitten. Sen aikanakin on ollut useita jäätiköitymis- ja sulamisvaiheita. Viimeisin jäätiköitymisvaihe alkoi runsaat sata tuhatta ja päättyi kymmenisen tuhatta vuotta sitten. 

Mereen virranneiden jäätiköiden jäljiltä Norjan ja Senjan rannoilla on lukuisia korkeiden jyrkänteiden ympäröimiä kiilamaisia lahtia eli vuonoja sekä useita teräviä 500–1000 metriin yltäviä eroosiovoimien kuluttamia tunturihuippuja. Lisäksi on lukuisia metsiä, järviä ja soita. Ei ihme, että Senjan luonnon sanotaankin olevan Norjan luonto pienoiskoossa. Vuorten ja vuonojen vuoksi mekin sinne lähdimme. Lisäksi poikia houkuttivat Senjalle Norjanmeren sekä tunturilampien kalat. 

Keskiviikkona muutimme runsaan parin sadan asukkaan Husøyasta ja Lenvikin kunnasta Torskenin kuntaan ja vielä pienempään Medbyn kylään. Matkaa taitoimme osaksi Senjan pohjoisrantaa myötäilevällä näköalareitillä, 862-tiellä eli Senja National Tourist Routella Stønnebotnin rannalta Me-, Ers-, Stein- ja Bergfjordenien perukoiden ympäri. Sieltä jatkoimme Pohjois-Norjan saarille tyypillisiä kapeita pikkuteitä vedenjakajaylänköjen läpi Veidmannsfjordin rannalle. Matkan varrelle osui muutama enempi tai vähempi kilometrin mittainen, juuri ja juuri auton levyinen tunneli.

Norjan mahtavimpiin kuuluvissa maisemissa

Mefjordia kiertäessä näimme Seglan, Hestenin ja Bardenin uudesta perspektiivistä. Tuttujen tunturien vuonon puoleiset rannat syöksyivät pystysuorina Me-vuonoon, kuin niistä olisi leikattu viipale jättiläisen kakkulapiolla! Ehkä oli hyvä, että olimme kavunneet niille ennen, kuin näimme ne tuolta kantilta. 

Poikkesimme näköalareitiltä katsastamaan Mefjordværin kylän sekä kalastus- ja yöpymispaikaksemmekin aikomamme Mefjordvær Bryggen. Se oli onneksi ollut buukattu täyteen. Tuossa erinomaisesti hakukoneoptimoidussa kalastuskeskuksessa kävi hirveä vilske ja vilinä, kun venäläiset kalamiehet valmistautuivat itsevarmoina päivän reissuun.

Ersfjordin vuorten suojaamassa pohjukassa oli näyttävä hiekkaranta. Muutamat nuoret retkeilijät purkivat telttojaan, jotkut kävivät vilpoisessa säässä uikkareissaan suihkussa ja jokunen asuntoauto oli asettunut tien varren parkkipaikalle. Kun näin elokuun lopun keskiviikkonakin biitsillä oli vipinää, saattoi veikata, että kesällä voi olla ruuhkaa. En ihmettele. Paikka vaikutti monine piknikpöytineen mitä sopivimmalta porukassa chillailuun, grillailuun ja telttailuun.

Seuraava National Tourist Routen nähtävyys, Tungeneset eli ”kieliniemi”, oli vain parin kilometrin päässä hiekkarannasta. Steinfjordenin Ersfjordenista erottava Tungeneset todellakin näytti kartalla valtaisassa kidassa törröttävältä kieleltä. Se oli tunnettu erityisesti vastarannan, siis kidan yläleuan, terävähuippuisesta Okshornan- eli ”häränsarvi”-niemen vuoririvistöstä. Sitä puolestaan kutsuttiin nimellä Djevelens tanngård eli ”paholaisen leuka”. Kieltämättä komeaa luonnon luomaa veistosta pääsee katsomaan myös pyörätuolilla tyylikästä puusiltaa pitkin. Jatkoimme toki jalkapatikassa vielä niemen merenpieksemille kallioille.

Toisen pitkän tunnelin jälkeen pääsimme Bergsbotnille, jonka perukan ylle oli viritetty turistien iloksi komea näköalatasanne. Se tuntui oikein suuren maailman meiningiltä ja jotenkin sopimattomalta Senjan juurevaan ja luonnonläheiseen tunnelmaan. Toki pysähdyimme siinäkin, kun kerran sellaisen rakentamiseksi vuoren rinteeseen oli nähty vaivaa.

Pikkuisen Medbyn toimiva kalastuskeskus

Veidmanns-vuonolle suunnilleen 50–60 savun Medbyn tienvarsikylään meidät toi miesten kalastusinto. Kylän 1890 rakennetun puukappelin ja pienen kirkkomaan edessä rannalla oli 2016 alkaen saksalaisen Detlef Jagodschinskin pyörittämä kuuden tuvan Senja Havfiskesenter. Lisäksi kalastuskeskuksella oli vuonon vastarannalla Veidmannenissa sekä niemen toisella puolella Sifjordin rannalla isommat 10 hengen tuvat. 

Erittäin asiallisia vajaan kuuden metrin mittaisia 75 hevosvoiman perämoottoreilla ja Garminin karttaplotteri-kaikuluotaimella varustettuja Kaasboll-alumiiniveneitä Havfiskesenterillä oli vuokrattavana useampia. Kaikki varaukset hoituivat vähän tankeasti saksalaisen DinTurin kautta. Paikan nettisivuissa olisi parannettavaa paitsi löydettävyydessä myös käytettävyydessä. 

Mökit olivat varsin siistit ja mukavat. Naapureina oli paikan vetäjän maanmiehiä sekä eteläistä veljeskansaamme. Tuvan edessä vetten ylle rakennetulla terassilla oli ihana syödä aamiaista auringonpaisteessa hauskoja eläintuttavuuksia seuraillen. Terassin alla ja kalojen perkuukatoksella hiiviskelivät ainakin saukko ja kärppä, laiturien ympärillä kalasteli tukkakoskelopariskunta ja lokkiparvi päivysti vuonolla perkuujätteitä odotellen.

Tetinden säilytti salaisuutensa

Poikien ensimmäisen merikalastuspäivän aamu valkeni sumuisena ja kosteana. He jäivät odottamaan veneen luovutusta, kun me tytöt lähdimme vaellukselle pilven verhoamalle Tetindenille. Polun alku löytyi tunnelin päästä seuraavan pikkiriikkisen kylän, Grunnfarnesbotnin ainoan pistotien perukalta. 

Ensimmäinen etappi vei kauniille ylänköjärvelle, jonka rannalla oli pari tupaa. Lampea ympäröivät vuoret olivat piilossa matalien pilvien takana. Kapeana tunturille nousevaa polkua reunustava märkä heinikko kasteli tunnollisesti vahatut nahkaiset mutta kalvottomat vaelluskenkämme perin pohjin. Heinikko jäi taakse, kun matala varvikko ja kosteudesta liukas kivikko alkoi. 

541-metriselle laelle nousu ei enää tuntunut jäsenissä samalla tavoin kuin viikon alussa. Komeat näkymät Inner Spanhelldalenia ympäröivälle harjanteelle, Kaurenin ja Spanhelltindenin huipuille sekä Torskefjordenin lahdille piti valitettavasti vain kuvitella. Mutustimme eväsleipiä kaiken peittävässä valkeudessa, joka rajasi näkymät muutamaan kymmeneen metriin. Edes vuoden 1952 Helsingin olympialaisiin kehitetty tölkkijuoma ei maistunut viileänkosteassa kelissä. Se nautittiin vasta palattuamme mökin terassille, jota sumupilvien rakosista pilkistellyt aurinko oli alkanut lämmittää. 

Tuoreesta seitistä valmistettua, suussasulavaa illallista vartoimme iltamyöhään. Kalamiehillä oli mennyt aikaa paitsi veneen ja saaliin odotteluun, myös runsaan seiteistä, turskista, keiloista ja makrillista koostuvan saaliin perkuuseen ja ruuan laittoon.

Myyttiset kivipaasit mahtivuoren huipulla

Senjan vuoriin ja vuonoihin liittyy paitsi tieteellisiä selvityksiä myös kiehtovia tarinoita. Niihin kuuluvat toki lukuisat kertomukset joka puolella Senjaa (ja Norjaa) piileskelevistä peikoista. 

Ånderdalenin kansallispuiston läntisen rajavuoren, Kvænanin, huipulla seisovista kivipilareista kerrottiin ainakin kolmea tarua. Yhden mukaan peikkojen venekunta yritti eräänä yönä vetää Senjan irti mantereesta soutamalla mutta touhutessaan ne unohtivat, etteivät kestä auringonvaloa. Kun nousevan auringon valo tavoitti peikot, ne kivettyivät veneineen vuoren huipuiksi. 

Toisen tarinan mukaan soutajat olivat muinaisia karjalaisia merirosvoja, kveenejä, kevyessä nahkaveneessään. He olivat aiheuttaneet alueella sekasortoa keskiajan varhaisina vuosina. Myös 1700- ja 1800-luvuilla Pohjois-Norjaan Ruijan Finnmarkiin muuttaneiden ja 1999 kansalliseksi vähemmistöksi hyväksyttyjen suomalaisten jälkeläisiä kutsutaan kveeneiksi, mutta näitä kveenejä ei kai pidä sekoittaa keskenään. Vuoren on jopa uskottu saaneen nimensä kveeneiltä.

Kolmannen kertomuksen mukaan vuorelle on kivettynyt rivi miehiään kalavesiltä odottaneita naisia. Eukkoja pidetään joka tapauksessa vuoren nimen uskottavimpana alkuperänä, sillä Kvænan saattaa juontua vanhasta norjankielen naista tarkoittavasta sanasta, kvennan. 

Senja-turneen viimeinen koitos

Me naiset joka tapauksessa uskoimme, että kyseessä olivat kivettyneet rouvat, ja päätimme lähteä heitä moikkaamaan. Kvænanin mitoista löytyi useampiakin arvioita 963 metristä aina 1009 metriin. Ainakin se on Senjan kolmanneksi korkein vuori joitakin metrejä korkeamman Breidtindenin ja jonkun tuntemattomaksi jääneen huipun jälkeen sekä yhdessä kiipeämistämme tuntureista korkein. Se oli myös ensimmäinen vaativimpaan eli mustaan eli ”asiantuntija-kategoriaan” merkitty. fjordnorway.com-sivuston mukaan nämä punaista teknisemmät reitit sopivat vain kokeneille vaeltajille ja vaativat kestävyyttä, suunnistustaitoja jne.

Suunnilleen vartin ajon päätteeksi jätimme auton Kvænbuktan rantaan pikkuruisen tienvarsilevennöksen reunaan. Noita M-kirjaimella merkittyjä levennöksiä oli Senjalla varsin tiuhassa ja ne toimivat myös vastaantulevan liikenteen ohituspaikkana (møteplass). Polku eukkojen luokse lähti tien toiselta laidalta. Olimme etukäteistutkimuksissa huomanneet, että Kvænanin huipulle pääsee myös suunnilleen 120 metrin korkeudelta Sifjordskaret-tunnelin päädyistä, ja pohdimme paluun mahdollistuutta sitä kautta. 

Rannalta lähtevä liki kolmen ja puolen kilometrin mittainen polku painoi alkuun uskomattoman rehevän, kostean ja sademetsämäisen koivikon lävitse, ja nousu alkoi heti. Koivikon harvennuttua alkoi toinen toistaan seuraavien kivikoiden vuoro. Suunnilleen 300 metristä alkoi koko loppumatkaa luonnehtinut armoton, eri kokoisten, välillä heiluvien tai irtonaisten kivenmurikoiden louhikko. Jostain kuului kellokasporon kalinaa, mutta eläintä emme yrityksistä huolimatta koskaan nähneet. Lieneekö kuitenkin ollut piilosta leikkinyt peikko?

Kun pääsimme 500 metrin yli aloimme etsiä sopivaa välimatkan krouvia ensimmäistä evästaukoa varten. Näkymät olivat varsin muikeat jo taukopaikaksi valitsemaltamme laakealta kiveltä. Niillä tienoin usein aika vaikeasti havaittavilla, luonnonvoimien kuluttamilla punertavilla maaliplänteillä tai muutaman kiven ”kummeleilla” merkitty reitti teki mutkan valtavan montun ympäri. Montun takarinteillä ja pohjalla oli suuria lumiplänttejä. 

Loppuhuipennus

Suunnilleen 600 metristä ylöspäin reitti nousi hyvin jyrkästi kohti huippuharjannetta. ”Neliveto” oli taas otettava käyttöön. Liki pystysuoraan toistensa päällä nojailevien järkäleiden keskellä reittimerkkejä oli entistä vaikeampi löytää. Seurattuani kulunutta valuvahiekkaista uraa harjanteelle parin eukon väliin pääsin kurkistamaan harjanteen yli. Sen takana vuoren seinämä putosi, jos mahdollista, etulaitaakin jyrkemmin katseen ulottumattomiin. Kirosanojen saattelema päätelmä oli: ainakin 100 meriä pitkää kivettyneiden rouvien harjannetta pitkin ei todellakaan olisi menemistä. Uhkarohkea yritys päättyisi todennäköisesti kuolemaan.

”Vieraskirja-laatikko” löytyi vasemmanpuoleisesta rinteestä kymmenisen metriä harjannetta korkeammalta, mutta käyntimerkintämme jäi tekemättä! Joku oli pudottanut viimeisenkin kynän johonkin lukemattomista kivenlohkareiden välisistä syvistä koloista. Kirjan viimeinen merkintä oli elokuun 16:lta. 

Korkein huippu oli vielä kymmenisen metriä vieraskirjaa ylempänä sijaitseva kivitasanne. Vähän sen alapuolella iPhonen kompassi näytti korkeudeksi jopa 980 metriä. Tiedä häntä, mutta näkymät ainakin olivat avarat. Lukuisista huipuista erotimme taas tutut Hestenin ja Seglan sekä sen korkeimman Breidtindenin. Paahdetuilla sesaminsiemenillä maustetut avokado-kylmäsavulohileivät söimme vähän alempana huipun suojassa ja huuhtelimme ne alas kotimaisella huippujuomalla. Vettä piti säästää vielä louhikkoiselle paluumatkalle.

Väsyneet mutta ylpeät ja onnelliset, kalamiehiään mereltä odottaneet naiset pääsivät hyvissä ajoin illaksi ”kotiin” tuoreen kalaruuan ääreen. Sillä kertaa meri oli suonut kalastajille kahdeksan punasimppua, mikä tunnetaan myös kauppanimellä puna-ahven. Sitten oli jäljellä enää parin päivän armoton autossa istuminen, joka seiteillä, turskilla, keiloilla ja punasimpuilla sujahti mukavasti pakkasessa.