Tunnelmasta toiseen ja kohti Tulimaata

Missä linkkari on? Se ei ole paikallaan Oskarin pikkurepun pikkutaskussa. Oliko se jäänyt Patagonia Hi Hostellin huoneen pöydälle, kun olimme osallistuneet koko porukan grilli-illalliselle? Oliko se varastettu huoneesta? Kunnollisilla Sveitsin armeijan linkkuveitsillä on kysyntää. Meiltä varastettiin yksi muinoin Thaimaan sisäisellä lennolla ruumaan menneestä kassista.

Kun tiepoliisi tuli tarkistamaan bussimatkustajien paperit, huomasin, etteivät passimme olleet massulaukussani! Olivatko nekin varastettu? Onneksi kopiot kelpasivat poliisille, mutta miten ihmeessä hankkisimme uudet passit lähes maailman lopussa, kaukaina eteläisessä Argentiinassa…

Vastoinkäymisiä

Andesmarin bussi Puerto Madrynistä Ushuaiaan oli täynnä. Ostimme liput Don Otton autoon Rio Gallegosiin. Se oli sopivasti matkan varrella. Don Otton bussi oli hyvin saman tasoinen kuin Andesmar. Muonitus oli jopa hieman parempaa. Ainoa puute oli, ettei illallisen kanssa tarjottu Andesmarin tapaan viinimukillista. Onnistuimme vihdoin saamaan liput alakertaan. Suosittelemme lämpimästi! Alhaalla on vessa, vähemmän matkustajia ja se huojuu ja hyppii huomattavasti hillitymmin kuin yläkerta.

Maisema jatkui tasaisen aavana ja kuivana, heinää ja matalaa pensasta puskevana arona. Karjan laidunnusta saati viljelyä ei näin kuivassa enää harjoitettu. Vähän ennen Comodoro Rivadaviaa tasangolle ilmestyi valtavia, pyöreäpiirteisiä monttuja, ja merenrantakaupunkiin laskeuduttiin, niin että korvat menivät lukkoon. Bussimatkaa eli tällä kertaa odotettavissa noin 17 tuntia.

Kun kehnosti nukutun yön jälkeen vedin verhot syrjään, maisema oli yhä lättänää ja entistäkin kuivemman näköistä. Puskatkin olivat kutistuneet matalan heinän korkuisiksi. avasimme bussin tavarasäilöstä kaivetut reppumme Río Gallegosin bussiasemalla. Passipussukat ja linkkari löytyivät  onneksi repustani, kuten olin arvellutkin. Olin automaattisesti laittanut ne lukkojen taakse, kun olimme poistuneet hostellihuoneesta. Toimesta ei vaan ollut mitään muistikuvaa. Pitäisikö vähän hiljentää tahtia?

Seuraavaksi menimme luukulle hankkimaan lippuja Ushuaian linjuriin. Sille päivälle oli enää vain yksi paikka vapaana, joten ostimme liput seuraavalle aamulle. Olisimme siis jumissa Río Gallegosissa yön yli. Aseman takana kysyin paikallisbussin kuskilta, mikä niistä menisi keskustaan. ”Mikä tahansa”, kuului vastaus. Aseman pihalla koiraäiti opetti vanhan hanskan avulla kolmelle pennulleen vetoleikkiä. Niillä oli hurjan hauskaa. Yksi ei oikein osannut päättää kumpi oli kiinnostavampi, leikki vai sittenkin emon nisä.

Satuimme istahtamaan linja-autoon, joka teki suuren kierroksen laitakaupungin kautta ennen keskustaan pääsyä. Sepä olikin mielenkiintoinen kierros – paljon mielenkiintoisempi kuin turistikierrokset, joissa esitellään pääkadut, merkkirakennukset, monumentit, kirkot ja aukiot. Näimme uusia asuinalueita, keskeneräisen kirkon, myytäviä tontteja, kummallisia monttuja ja paljon roskaa. Homma näytti toimivan niin, että ensin ihmiset ostavat tontit ja pystyttävät kodit, ja myöhemmin katsotaan, josko infrastruktuuriin, kuten jätehuoltoon ja teiden päällystykseen kannattaa sijoittaa.

Paha ruoka – parempi mieli!

Kävelimme pienehkön satamakaupungin rantaan. Río Gallegosin taivas oli harmaa ja raskas. Alkoi sataa. Tämä oli vastoinkäymisten päivä! Valikoimme harvoista avoimista ravintolan tapaisista Monaco-kahvilan, mutta kaupungin ilmaiskartan mainostama Gourmet-skene oli reippaasti liioiteltu. Tuntui siltä, ettei mistään saanut muuta kuin vaaleaa leipää, juustoa ja kinkkua.

Tilasimme ”kevätsalaatin” ja pitsan. Salaatti koostui kädenlämpöisestä riisistä, kovaksi keitetystä kananmunasta, purkkiherneistä ja suurista juusto- ja kinkkuklönteistä. Kastikkeeksi tuli, onneksi erikseen, kuppi majoneesia. Pitsassa oli paksu pullapohja, suuria makkaraviipaleita ja ylitsevuotavan reilusti juustoa. Muutimme Atrian kuuluisan mainoslauseen meille sopivammaksi, nälkäisenä kun kelpasi pahempikin.

Kovien rasvojen lisäksi tarjoiltiin runsaasti sokeripitoisia herkkuja, aamiaisesta alkaen. Emme löytäneet edes supermarketeista appelsiinimehua, johon ei olisi lisätty sokeria tai jotain keinotekoista makeutusainetta. Myöskään yhtään sokeroimatonta jogurttia ei ollut kauppojen valikoimissa. Hotelliaamiaisella oli joskus tyrkyllä  ”luonnonjogurttia” – eli vaniljan makuista sokeroitua litkua.

Rajatapauksia

Kun aamutuimaan kiipesimme bussiin, tällä kertaa TecniAustralin enempi paikallisbussia muistuttavaan autoon, mietimme miten mukavaa olikin ollut katkaista pitkä bussisiirtymä ja nukkua yö hyvin, mukavassa hotellissa. Seurasimme bussin ikkunasta guanacoja ja nanduja, Aurinko kömpi esiin pilvien takaa, ja maailma näytti taas valoisammalta.

Matkaa ei kestänyt kauaakaan, kun pysähdyimme rajalla – kahteen otteeseen. Saimme Argentiinasta lähtöleimat, ja kilometrin jälkeen saavuimme Chilen raja-asemalle. Sepä ei ollutkaan ihan läpihuutojuttu. Kaikki kantokamat piti ottaa mukaan passin tarkastukseen. Sieltä jatkoimme tulliin. Kaikki maataloustuotteet piti ilmoittaa viranomaisille, ja Oskari esitteli eväspussimme banaanit ja omenan maatalousministeriön edustajalle. Hän täytti tarvittavan kaavakkeen, ja eväämme takavarikoitiin raja-aseman ”hedelmäsalaattiin”. Kamat läpivalaistiin, ja jatkoimme seuravaan, kontista tehtyyn huoneeseen.

Odottelun jälkeen kaikki määrättiin seisomaan seinän viereen ja käsimatkatavarat piti asettaa jalkojen eteen. Sitten koiraa kehotettiin: ”¡Busca!”, ja se nuuski innolla meidät ja omaisuutemme. Muutama kaveri, joiden kasseista koira oli eniten kiinnostunut, otettiin vielä tarkempaan syyniin. Me muut odottelimme pihalla maisemia ihmetellen.

Pian Río Gallegosista lähdettyämme maisemaan oli ilmestynyt kukkuloita! Nämä raja-asemaa lähimmät näyttivät vanhoilta tulivuorilta. Niiden ympärillä oli laajalti rosoista kokkarekivikkoa. Odotimme vielä, kun koira tutki bussin tavarasäilöt. Me toivoimme kovasti, ettei se vainuiaisi hätämuoniamme tonnikala- ja palvipossutölkkiä tai Suomesta asti matkaa taittanutta Hot Amigo -meetvurstia…

Maasto alkoi muuttua taas kosteammaksi, Chilen puolella oli suuria lammaslaumoja ja nautakarjaa. Laidunmaiden läpi ajeltuamme saavuimme voimakkaasti virtaavan Magallhãesinsalmen rantaan. Odotellessa autolauttaa oli hyvin aikaa tilata syötävää ja katsella ympärilleen. Salmen vesi oli kirkasta ja kylmää. Siellä uiskenteli muutamia pingviinejä. Chilen itäisin majakka vartioi lauttaluiskan vieressä Punta Delgadan niemen laidalla salmen liikennettä.

Maailman ääriin – Hasta el Fin del Mundo

Patagonia-lautalta astuimme Tulimaan kamaralle. Kiipesimme bussin kyytiin ja jatkoimme matkaa aika tovin, kunnes tulimme Chilen raja-asemalle. Saimme leimat passeihin ja jatkoimme Argentiinaa kohti. Siellä saimme saapumisleimat passeihin, ja bussin tavarasäilön sinetöidyt lukot voitiin avata. Sitten matka jatkui erittäin huonokuntoisella, tietyön alla olevalla hiekkatiellä. Bussin telkkareista tuli väkivaltaviihdettä niin hiljaisella englanninkielellä, ettei leffaa juuri voinut seurata. Pikkuruisesta espanjankielisestä tekstistäkään ei juuri saanut selvää.

Río Granden -kylässä Tulimaan pääsaaren Isla Granden itärannalla vaihdoimme ajopeliä. Istuimme jokseenkin elämää nähneen paikallisbussin penkeille. Olimme tehneet matkaa kymmenen tuntia. Parin tunnin päästä pitäisi olla perillä.

Kun lähestyimme Tulimaan eteläosia, maisemat alkoivat toden teolla muuttua. Katselimme silmät ymmyrkäisinä, kuinka kukkulat kasvoivat korkeutta. Niitä peittivät etelänpyökkipusikot ja vanhat, kitukasvuiset etelänpyökkimetsiköt. En koskaan ole nähnyt missään niin mahtavia naavakasvustoja! Välillä näikyi suuria hopeanharmaiden runkojen hautuumaita. Kukkulat kasvoivat lopulta vuorten mittoihin. Niiden lailla oli lumilaikkuja ja juurilla värikkäitä turvesoita, kippuraisia pikkujokia ja kauniita, vuonomaisia järviä. Ihan kuin olisimme olleet Norjan Lapissa!

Kapea tie mutkitteli hiuksia nostattavissa korkeuksissa vuorten laitoja, ja laskeutui kiemurrellen Argentiinan (joidenkin mukaan maailman) eteläisimpään kaupunkiin Ushuaiaan, Beaglensalmen rannalle. Matkaan meni 14 tuntia, kaksi tuntia enemmän kuin oli arvioitu. Rajanylitykset, lauttamatka ja tietyö taisivat vaikeuttaa arviointia, ja turisteille kannatti aina arvioida hieman alakanttiin.

Salmen toisella rannalla oli Chilen Puerto Williams, mutta joidenkin mielestä parintuhannen asukkaan laivastotukikohta, piskuinen kylä ja sääasema eivät täytä kaupungin tunnusmerkkejä. Vaikutti siltä, että Argentiinan ja Chilen välillä väreili erimielisyyttä aiheesta.

Ushuaiassa on joka tapauksessa melkein 60 000 asukasta ja paljon enemmän palveluita. Paitsi että siellä on Argentiinan laivaston tukikohta, siellä on myös runsaasti majoitus-, ravintola, -matkailu ja muita kaupallisia palveluita. Siellä on myös Suomen kunniakonsulaatti! Olisimme siis voineet hakea sieltä apua passien uusimistapauksessa…