Tunnelmasta kolmanteen

Avoimissa, kaarevissa ikkuna-aukoissa on valkoiset metallikiemurat. Parvekkeen metallikiemuraiset tuplaovetkin ovat auki. Laguna Negran yli pyyhkäisevät tuulahdukset vilvoittavat 1902 rakennetun Epoca-hotellin aamiaishuoneessa seisovaa kuumaa ja kosteaa ilmaa. Kaiuttimista soiva pehmeä bossa nova peittyy rantakadulta kantautuvien tuktuk-tyyppisten mototaksien pärinään. Laajan lagunan pinnalla pilkistelee ruovikoita, pusikoita ja puita. Niiden lomassa joku meloo yhdestä puusta koverrettua kanoottia, pitkähäntäveneet suhaavat kaupunginosasta toiseen ja jokilaivat suuntaavat Amazonille. Jokunen kalkkunakondori vilahtaa ohi liitäessään ikkuna- ja oviaukoista.

Huristimme bussilla parikymmentä tuntia Cuscosta Andien yli rannikolle Piscoon. Vuorilta saatoimme vielä ihailla läntisten Andien jäätiköiden peittämiä huippuja, mistä Amazon saa alkunsa. Tuon matkan jälkeen poikkesimme periaatteesta. Emme millään jaksaneet jatkaa Piscosta Liman kautta Tarapotoon vähintään 24 tuntia bussilla ja sen perään kolmea–neljää päivää jokia myöten Iquitosiin. Istuimme bussin kyydissä vain nelisen tuntia Limaan, mistä jatkoimme Star Perun siivin tunnin Tarapotoon ja toisen Iquitosiin. Jos Andien ylitys kippuraisilla vuoristoteillä on epämukavaa, niin on se lentäenkin ikävää. Turbulenssit hyppyyttivät pientä suihkukonetta inhottavasti.

Tunnelma on muuttunut muutaman päivän sisällä totaalisesti: vuoriston vilpoisesta Cuscosta lättänän, kuuman ja kuivan aavikon laidalle, Tyynenmeren rannalle Piscoon ja sitten Amazonin varrelle, kostean kuumaan, aasialaisfiiliksiseen Iquitokseen!

Perun Amazonaksen keskus

Yli neljänsadantuhannen asukkaan Iquitos sijaitsee Amazon-joen varressa suunnilleen 100 metrin korkeudella merenpinnasta. Matkaa Atlantille tulee 3400 kilometriä eli välille ei valtavia putouksia sovi. Se on maailman suurin kaupunki, jonne ei pääse teitä pitkin. Tieyhteys Limaan on 4–6 päivän jokilaivamatkan päässä. Amazon-jokea pitkin sen sijaan pääsee Iquitokseen saakka. Kaupungissa on jopa valtamerisatama! Amazonin vedenkorkeus vaihtelee vuoden mittaan yli 10 metriä ja on korkeimmillaan toukokuussa ja matalimmillaan lokakuussa.

Kaupunki on saanut alkunsa ennen 1700-luvun puoliväliä, mutta se alkoi kasvaa vasta 1800-luvun puolivälin jäkeen, kun siitä tuli Perun Loreton alueen pääkaupunki. Se eli kukoistuskauden 1900-luvun alussa kumin tuotannon myötä. Ajalta on jäljellä hienoja, eurooppalaistyylisiä rakennuksia, joista kuuluisin lienee Eiffelin Plaza de Armasin laidalle suunnittelema ”rautatalo”. Kumibuumi loppui, kun maailmalle alkoi tihkua tietoja alkuperäisväestön kaltoinkohtelusta, liki orjuuttamisesta. Lisäksi kumipuun taimia salakuljetettiin Kaakkois-Aasiaan, joka anasti Iquitoksen (ja Manauksen) paikan kumituotannon mekkana.

Nykyään Iquitos on alueensa kaupan, matkailun ja teollisuuden keskus. Aloista tärkeimpiin kuuluvat puu-, öljy-, kaasu- ja kalateollisuus sekä maanviljely. Turisteja kaupunkiin tuovat Amazon ja likeiset suojelualueet, kuten Pacaya-Samiria, Allahuayo-Mishana, Güeppi-Sekime ja Tamshiyacu-Tahuayo. Itse kaupungin kiinnostavimmat kohteet ovat tolpille rakennetut ja kelluvat asuinalueet sekä Belénin tori.

Amazonaksen eksotiikkaa

Kävelimme tavalliseen tapaamme Laguna Negran eli Itaya-joen suistojärven rantoja seuraillen pohjoiseen ja etelään. Rantabulevardin, Maleconin, edustalla asutaan tolpille rakennetuissa tai kelluvissa kodeissa. Kävelytiet muodostuvat puunkappaleista, jotka tarpeen mukaan kelluvat tai rötköttävät rantaliejun päällä. Turistioppaissa kirjoitetaan romanttisesti ruokokattoisista asumuksista, mutta aaltopelti on korvannut ruo´on 90 %:sti. Kirjopyykit roikkuvat terassien naruilla ja lapset rientävät kouluun kuin miltä tahansa asuinalueilta, vaikka eurooppalaisnäkökulmasta alue ei oikein tunnu täyttävän asumiseen kelvollisen alueen parametrejä. Kalkkunakondorit lentelevät kattojen yllä kuin meillä varikset.

Belénin markkina-alueen alkamisen havaitsi ensin törkeän roskaisesta kadusta. Mototaksit kävivät kääntymässä kadun kulmassa ja jättivät kaupoille tulleet asiakkaansa torin laitaan. Kojut reunustivat rantatietä ja rakennuksia sen laidoilla. Tarjolla oli hedelmiä ja vihanneksia, mausteita ja tupakkaa; käsin käärittyjä; kalaa ja lihaa; eksoottisiakin lajeja; kuppia ja kippoa; metallia ja muovia; kumisaappaita ja kännyköitä, kuin Nokialla ikään. Vessojakin oli tarjolla, korvausta vastaan, ja taas käytävä tolkulla kaikkea, mitä vain voi tarvita.

Kun kävelimme alas kohti vesirajan asuinalueita, kalastustarvikkeiden ja kattiloiden ohi, puodin pitäjä toppuutteli meitä jatkamasta. Eteenpäin ei kannattanut enää mennä. Siellä ei ollut turvallista. Käännyimme siis takaisin markkinahumun sekaan. Kojuja alettiin jo pikkuhiljaa korjailla pois. Jätteet kasattiin torin pääkujan varteen, ja kondorit nahistelivat kukkulan kuninkaina kalanperkeistä.

Seuraavana päivänä teimme matkajärjestelyjä. Kävimme mototaksikyydillä ostamassa liput jatkoetapille, hankin ohuen, pitkähihaisen paidan öttiäisten varalle, ja varasimme mukaan matkaevästä: vettä, hedelmiä, kaakaota ja keksejä.

Illasella mikään Maleconin ”gringoravintoloista” turistimenuineen ei innostanut. Siellä suositellussa, ja ainoassa, missä olimme käyneet ensimmäisenä iltana ei ollut osattu tehdä edes erityisen hyviä sandwichejä… Kävelimme Plaza de Armasin ohi vain havaitaksemme, että paikka, jossa olimme nauttineet erinomaisen lounaan, olikin iltasella kiinni, ja jatkoimme eteenpäin.

Hetken päästä istuimme paikallisten suosimassa bensiksen kuppila -tyylisessä ruokalassa. Valaistus oli kirkas. Pari televisiota paasasi, ja suurista, avoimista lasiovista tulvi kiireisen kadun mototaksiarmeijan pärinä. Grillikana-annokseni avokadosalaatteineen oli erinomainen, mutta Oskarin lihanpala jätti toivomisen varaa. Ravintolaa vastapäätä sattui iloksemme olemaan alkoholiliike. Kaipasimme pitkästä aikaa hermohoitoa, joten haimme kämpille pullon punaviiniä. Seuraavaa viiniannosta tuskin saisimme ihan lähipäivinä.