Tulivuoren huiputus

Vauvan askel kerrallaan – jalka toisen eteen, jaksaa siirtää, jaksaa siirtää – siksakkia rinnettä ylös, hitaasti mutta varmasti eteenpäin. Olen aivan puhki! Parikymppinen vuoristo-opas hoputtaa: ”Vamos! Vamos!” Tuulenpuuska iskee yllättäen, ja täytyy hakea tasapaino uudestaan – todella jyrkällä, jäisellä rinteellä. Ylämäen puoleisella kädellä voi nojata liian lyhyeen hakun varteen. Jäämurenia lähtee kiitämään alamäkeen – ja mäkeä riittää parisen kilometriä. Reidet huutaa. Kädetkin tuntuvat raskailta! Kaikkeen hulluun sitä ryhtyykin!

Osorno-tulivuorikuvat jäivät ottamatta, kun paksu sadeverho peitteli sen vällyjensä alle pariksi päiväksi. Palautimme Vuokra-Rellun Puerto Monttin bussiaseman parkkihalliin ja pitelimme sadetta aseman kahvilan wifin viihdyttämänä bussia odotellen. Tsekkasimme digiviestit ja selvittelimme jouluviikon ohjelmaa.

Saapuessamme Pucóniin satoi yhä – kaatamalla – ja kaikki taksit oli viety. Sadetakit niskaan ja menoksi! Pienessä kylässä ei onneksi ollut pitkä matka minnekään. Majataloja, hotelleja, hostelleja ja kämppiä oli paljon tarjolla. Talvikaudella kylässä asuu 20000 asukasta, mutta kesällä, tammi- ja helmikuussa pääluku nousee 150000! Tämä on Chilen ykkösmatkakohde, kertoi Eifelhouse-majatalomme mainio isäntä. Hän oli kotoisin Syyriasta, asunut Saksan Kölnissä vuosia jäätelökauppiaana ja muuttanut rakkauden perässä Chileen kolme vuotta sitten.

Vuori elää

Pucóniin tulomme tärkein syy oli se, että kylä sijaitsee sopivan, muutaman tunnin bussimatkan päässä Puerto Monttista Chilen aktiivisimpiin kuuluvan Villarrica-tulivuoren juurella. Koska kuvat Osorno-vuoresta jäivät saamatta, halusin varmistaa, että saisimme kuvan ainakin yhdestä Chilen 3000 tulivuoresta. Intouduimme aiheesta niin, että päätimme osallistua tulivuorivaellukselle. Onneksi retken kaikkia yksityiskohtia ei kerrottu etukäteen. Voi olla, että reissuun ilmoittautuminen olisi jäänyt tekemättä…

Olimme tikkana paikalla Turismo Florencian retkibyroossa kello 06.30. Ryhmällemme jaettiin tarvittavat varusteet: reppu, jossa oli kypärä, tuplahanskat, ”perssuojus”, kaasunaamari ja kenkiin kiinnitettävät jääpiikit. Lisäksi meille jaettiin takit, housut, vaelluskengät ja säärystimet. Siirsimme eväät ja vesipullot omista repuista vuokrareppuihin. Sitten vaan minibussiin ja kohti tulivuorta.

2847 metrin korkuinen Villarrica kuuluu Andien Mocha-Villarrican siirroksen kerrostulivuoriin Quetrupillánin sekä Argentiinan rajalla sijaitsevan Lanínin kanssa. Se on myös yksi koko maailman harvoista tulivuorista, joissa on ajoittain aktiivinen laavajärvi kraatterissaan. Villarrica saa purkautuessaan aikaan hehkuvia laavavirtoja ja pyroklastisia tuhkapilviä. Lisäksi runsaat sateet sekä sulava lumi ja jää aiheuttavat valtavia muta- ja maanvyöryjä, kuten vuosien 1964 ja 1971 purkauksissa.

Viimeksi vuori on purkautunut 2015 keväällä. Laavajärvestä tupruavat kaasut tekevät muutoin rauhallisesta laavasta räjähdysaltista. Maaliskuun 2015 räjähdyksessä kivenmurikat sinkoutuivat kolmen kilometrin korkeuteen, ja räjähdys herätti naapurivuoret. Yli 3000 ihmistä evakuoitiin. Villarrican vulkaanisten kaasujen päästöjä seurataan jatkuvasti, jotta vuoren aktiivisuutta opittaisiin ennustamaan yhä paremmin.

Ensimmäisinä matkaan

Pikkubussi sammui Villarrican kansallispuiston portille, missä oppaamme Felipe ilmoitti ryhmämme Conafin porukalle (La Corporación Nacional Forestal eli vähän niinkun meidän Metsähallitus). Bussi käynnistyi muutaman yrityksen jälkeen lopulta uudelleen ja jatkoimme matkaamme viimeisen tuolihissin juurelle. Olimme päivän ensimmäinen ryhmä, ja mikäli kaikille sopisi maksaa kymppitonni hissistä, saattaisimme päästä myös ensimmäisenä yrittämään huipulle. Onneksi kyse oli pesoista, ja koko porukka oli valmis sijoittamaan yritykseemme tuon noin 14 euroa.

Takamuksemme tupsahtivat tuoleihin, ja lähdimme matkaamaan ilmojen teitä karujen, tummien rinteiden ylle. Allamme tarpoi joukko hissivaihtoehdosta luopuneita ressukoita. Aurinko oli noussut vuoren takaa ja valaisi häikäisevän valkoisen jäätikön, jonka huipulta tuprahteli vaalean sinertäviä höyryjä pilvettömälle taivaalle. Parempaa keliä vuoren valloitukseen ei voisi toivoa.

Kun meidät oli riuhtaistu hissituoleista, joukkueemme paineli reippaasti ylös kivikkoisella rinteellä siksakkailevaa polkua. Eipä aikaakaan, kun takaamme rynni joukko vieläkin reippaampia kiipeilijöitä. He juoksivat apinan raivolla ylös louhikkoista rinnettä. Annoimme kohteliaasti tietä, ja huusimme Felipen johdolla: ”Vamos Mono!” Tämä ”apina” (mono=apina) oli oppaamme ystävä. Meidät ohittanut ryhmä koostuikin vuorioppaiksi pyrkivistä kokelaista. Heidän piti tosiaan juosta vartissa hissitasanteelta jäätikön reunalle.

Vulkaanista kiveä oli polulla monta kaliiperia karkeista hiekanjyvistä valtaviin, teräviin lohkareisiin. Osa murikoista oli kiinni alustassaan, mutta osa oli irtonaisia. Kummallisen muotoisista kappaleista oli hankala arvata, kumpaan kategoriaan mikäkin kuului. Pian ylempää kajahtikin opaskokelaiden huudot: Roca! Roca! Ja pari kivenmurikkaa pomppi pienempiä mukaansa temmaten alas rinnettä. Ei meillä turhanpäiten ollut kypärä päässä!

Vamos! Vamos! Jäätikölle!

Päästyämme jäätikön reunalle oli jäärautojen vuoro. Pikaisen tauon aikana piti kaivaa raudat repusta ja syödä ja juoda, mitä ehti. Oppaat eivät jättäneet rautojen kiinnittämistä amatöörien vastuulle, vaan kiersivät säätämässä raudat ja sitomassa niiden nyörit kinttuihimme. Kun homma oli hoidettu, annettiin nopeasti ohjeet jäärautojen ja hakkujen käytöstä ja jatkettiin kiipeämistä.

Osaa vuoren 40 neliökilometrin jäätiköstä peittää ohut tuhka. Tumma tuhka voimistaa auringonvalon imeytymistä ja jäätikön sulamista. Villarrica onkin menettänyt neljänneksen jäätiköstään 40 vuoden aikana. Toisaalta paksummat tuhkakerrostumat toimivat eristeenä ja hillitsevät jäätikön kutistumista. Vuoren huippu näytti olevan yhä toivottoman kaukana, joten kyllä jäätä meille oli ihan riittävästi.

Vajaan tunnin kuluttua olin jo rättiväsynyt ja hengitin vaivaalloisesti pitkiä henkäyksiä. Ohut ilma ei tuntunut oikein riittävän. Pian pidettiin reissun pisin tauko. Ehdin syödä majatalomme isännän väsäämästä eväsleivästä puolet, ja: ”Vamos! Vamos!”, taas tarpomaan… Oli pidettävä kiirettä, kun olosuhteet olivat suotuisat vuoren huiputukseen.

Meille ei ollut luvattu huipulle pääsyä. Siihen vaikuttivat niin monet tekijät, joista tärkeimpinä oma jaksamisemme ja olosuhteet. Olimme jo yli kahden ja puolentuhannen metrin korkeudessa, ja vuoristotaudin oireet olisivat mahdollisia. Muutamana edellisenä päivänä vuorelle sataneen lumen pitäisi pysyä alustassaan, kaasupilven pitäisi tuprutella meistä poispäin ym.

Conafin majalta pidettiin radiopuhelimella yhteyttä oppaaseemme vähän väliä. Sieltä tiedusteltiin etenemistämme ja kaasujen tilannetta. Lisäksi oppaat pitivät jaksamistamme silmällä. He seurasivat, että kuljimme riittävää vauhtia, miten käyttelimme hakkua, seurasimme edellä kulkevien jälkiä ja miten nopeasti voimamme palautuivat taukojen aikana. Vaikka vuoren huippu näytti yhä olevan uskomattoman kaukana, alkoi näyttää siltä, että porukkamme voisi yrittää huipulle yhtä aikaa.

Lähempänä huippua kaasupilvi päätti yhtäkkiä ruveta tuprahtelemaan väärään suuntaan – meihin päin. Myrkyllinen kaasu-cocktail korvensi kurkkua ja oli salvata hengen. Piti kaivaa kaasunaamarit päälle. Niiden avullakin kaasuja saisi hengittää vain vartin, ja vielä oli uuvuttavaa matkaa jäljellä. Jätimme reput odottamaan, ja jatkoimme kiipeämistä.

Huippuhomma!

Yhtäkkiä olimme saavuttamattomalta tuntuneella huipulla! Mahtava tunne! Felipe antoi meille luvan olla kraatterin reunalla vain minuutin ja ottaa kuvan. Mutta tuuli puhalsikin kaasupilven toiseen suuntaan, ja saimme nauttia huipputunnelmista tovin pidempään! Kun kaasu alkoi taas tuprahdella meihin päin, lähdimme heti paluumatkalle. Olimme vasta puolilmatkassa…

Kaiken kiipeämisen jälkeen oli ihanaa kulkea vaihteeksi alaspäin. Aivan eri lihakset joutuivat töihin. Vastaamme tuli ylös yrittäviä kiipeilyryhmiä. Mutta alaspa ei kuljettukaan kuin lyhyt pätkä reppujemme luo. Tungimme niihin kaasunaamarit ja jääraudat ja kaivoimme housut, ”perssuojat” ja liukurit(!) esiin. Kun opas selitti meille, kuinka liukurissa kuuluu istua ja miten jäähakkua tulee pitää käsissä ja käyttää jarruna jalkojen apuna, katselin epäuskoisena näkymättömiin katoavaa rinnettä. Tuostako meidän kuviteltiin laskevan alas?

”Vamos! Vamos!” Ensimmäinen jyrkkä rinne laskettiin pyllymäkeä ilman liukuria. Vauhtia oli silti hullun lailla! Vaikka kuinka jarrutteli hakun varrella ja tunki kantapäitä hankeen, ei vauhtia juuri saanut hidastettua. Lumi pöllysi naamaan ja kauluksesta sisään. Aurinkolasien läpi ei nähnyt mitään. Perässä viiletti Oskari vielä hurjempaa kyytiä.

Mäki loiveni lopulta sen verran, että vauhtimme hiipui. Oppaat intoutuivat kutsumaan leveästi hymyillen pystyyn kömpivää, valkopartaista Oskaria lumiukoksi ja joulupukiksi. Siirryimme muutaman metrin sivuun, missä istuimme liukureille. Ja taas mentiin hirmuista kyytiä! Seuraavalla tasanteella olin varma: tämä homma sopii minulle! Se oli paljon hauskempaa kuin jalan tarpominen. Mäkeä riitti vielä monta pätkää. Laskimme pilvien läpi kivikkopolulle saakka. Vielä kun olisivat keksineet hiekalla kulkevan kelkan!

Jatkoimme iloisesti tuolihissiasemalle, missä selvisi, että kymppitonnin lippumme oli vain one way.

Hissillä ei kuulemma saanut kulkea alaspäin, koska niissä ei ollut turvakaidetta. Hmmm… Miten kaiteettomuus ei haitannut ylöspäin liikkumista? Tai, mikseivät laittaneet tuoleihin edes jotain köyttä kaiteeksi? No, säännöt ovat sääntöjä ja viranomaiset ovat viranomaisia. Ei auttanut, kuin kävellä upottavaa, karkeahiekkaista polkua alas – onneksi vain alas. Ylös tuota pehmeähiekkaista väylää olisi ollut tosi inhottava tarpoa.

Bussissa oppaiden kiire jatkui. Olimme seurueen senioripari muiden ollessa tuskin kolmannella kymmenellään, mutta vieressäni istunut saksalaispoika mainitsi rinnettä alas porhaltavan bussin kyydissä olon tuntuvan lähinnä rakettimatkalta. Vauhti ei tuntunut turhan kovalta pelkästään vanhemman tädin mielestä.

Kiire olikin ollut ikävä sivujuonne muuten huippuhienolla reissulla. Ymmärrän kiireen päästä ylös hyvien olosuhteiden vallitessa ja ennen lumien pehmenemistä. Mutta en jaksanut ymmärtää hirmuista kiirettä alaspäin tullessa. Olisi ollut mukavaa nauttia maisemista ja tunnelmista vuorella hiukan pidempään. Saksalaispoika arveli, että oppaat olivat varmasti hiukan kyllästyneet roudaamaan turisteja vuorelle päivä toisensa perään. Mutta hei! Se on ammatinvalintakysymys – it comes with the territory!

Turismo Florencian varusteissakin olisi ollut parantamisen varaa. Oskarin takista hajosi vetoketju heti kättelyssä, ja lunta kasaantui syliin aikamoinen nietos. Hänen peffasuojansa solki oli rikki ja vaelluskenkänsä olivat tehneet jo turhan monta reissua. Minulta katkesi säärystimestä kengän alta kulkeva hihna, mutta säärystin pysyi kun pysyikin menossa mukana pikkukoukullaan. Sen sijaan housuni ja ”perssuojani” eivät pitäneet lunta loitolla. Omat housuni olivat takamuksesta likomärät alimpia kerroksia myöten, ja sula vesi norui iloisesti pohkeisiin asti. Se ei tuntunut mukavalta tuulisella vuorella. Sen sijaan minulle sattuneet vaelluskengät olivat uudenkarheat ja istuivat paremmin kuin omat!