Tulesta syntynyt

Mikään ei valmista Galapagokseen. Vaikka on kuullut juttuja ihmeellisistä maisemista ja oudon luottavaisista eläimistä, sitä ei käsitä, ennen kuin on kokenut sen itse. Ensimmäisen päivän iltana rantauduimme Pohjois-Seymourin saarelle. Heti sinne kiivettyään tajuaa, että ympärillä mylvii lukemattomia merileijonia. Niitä on kuin koiria muualla Etelä-Amerikassa. Sitten havaitsee, että kellertäviä laavaleguaaneja ryömii joka puolella. Fregattilinnut pesivät porukalla polun laidalla, ja niiden vieressä sinijalkasuulaukot esittelevät hupaisia, kirkkaan sinisiä räpylöitään mielitietyilleen. Edes eläintarhassa ei ole niin paljon, saati niin tyytyväisiä eläimiä. Jokainen saari on kuin oma ”Jurassic Parkinsa”.

Quiton valot tuikkivat jalokivien lailla, kun taksi vei meidät nukkuvan kaupungin läpi Mariscal Sucren kansainväliselle kentälle. Edessä oli lento Guayagilin kautta Galapagokselle, mutta ennen kuin edes pääsee Galapagoksen koneeseen, pitää ostaa 20 USD:n Ingala-kortti (Inmigracion Galápagos -paperi, jolla Ecuadorin hallitus seuraa ihmisten liikkumista Galapagokselle ja sieltä pois). Saarille saavuttaessa täytyy maksaa 100 dollarin kansallispuistomaksu. Lento oli ikävän heittoisa. Välipalatarjoilukin peruttiin päiväntasaajan nousevien ilmavirtauksien aiheuttamien turbulenssien vuoksi.

Syyniin muttei karanteeniin

Käsimatkatavarat ”puhdistetaan” jo koneessa suihkuttamalla ”myrkytöntä” aerosolia ylälokeroihin. Se kuulemma neutraloi mahdolliset epätoivotut organismit. Ihmettelin, mikä ”myrkytön” aine sen tekee. Lisäksi koneelta terminaalirakennukseen kuljetaan desinfioivan liemen kautta, jotta kengissäkään ei kulkisi saarelle outoja aineiksia.

Baltran lentokentällä jonotetaan. Ensin tsekataan, että Ingala-maksut on hoidettu, ja maksetaan tuo mainittu kansallispuistotaksa. Sen jälkeen käydään käsimatkatavarat läpi. Sillä välin koirat nuuskivat ruumasta tulleet matkapakaasit, ja viranomaiset valikoivat joitakin kapsäkkejä tarkempaan syyniin.

Mitään ruokaa, kasvi- tai eläinperäisiä tuotteita, puuveistoksia tms. ei saisi tuoda saarille. Retkitavarusteet, kuten teltat, makuupussit ja kengät pitää ilmoittaa viranomaisille. Lisäksi on kerrottava, onko oleillut eläinten lähettyvillä, eläintarhassa tms. vimeisten 72 tunnin aikana. Pohdin, pitäisikö villasukat, untuvatakit ja puuvillaiset T-paidat ilmoittaa…

Prosessi oli hidas ja tuntui pikkuisen huvittavalta. Ymmärrän, ettei saarille haluta vieraslajeja jo tulleiden kissojen, koirien, vuohien, aasien ym. lisäksi, mutta kaavake oli kovin yleisluontoinen ja ympäripyöreä. Ilmoittamiimme retkikenkiin ei reagoitu millään lailla. Oli vaikea uskoa, että käytetyillä metodeilla saataisiin kaikkien organismien, koneessa matkaavien banaanikärpästen ja bakteerien maahan tulo estettyä. Koko proseduuri vaikutti suurelta näytökseltä, jolla täytetään jotkut kansalliset ja kansainväliset velvoitteet tämän Unescon mukaan jo vaarantuneen maailmanperintökohteen suojelemiseksi.

Evoluutioteorian koti

Galapagoksen saariryhmä muodostuu Nazcan tektonisella laatalla sijaitsevista meren alaisten tulivuorten huipuista. Ne ovat nousseet Tyynenmeren pinnan ylle Päiväntasaajan molemmin puolin, tuhannen kilometrin päähän Etelä-Amerikan mantereesta. Vanhimmat saarista ovat kolmesta viiteen ja nuorimmat vasta puolesta yhteen miljoonan vuoden ikäisiä. Suurin saarista, nuoriin saariin kuuluva Isabela, muodostuu kuudesta tulivuoren huipusta. Muut saaret ovat kukin oma tulivuorensa.

Eristyneet saaret ovat saaneet nimensä siellä eläneistä jättiläiskilpikonnista, mutta sinne on syntynyt muitakin eriskummallisia, erikoistuneita eläinlajeja, joita tutkimalla Charles Darwin kehitteli evoluutioteorian kaikkien lajien synnystä. Avainlaji oli darwininsirkku. Yhdestä saarille harhautuneesta sirkkulajista oli hänen teoriansa mukaisesti kehittynyt 13 eri elinympäristöön erikoistunutta lajia.

Paitsi luonnonvalinta myös Galapagoksen historia on ollut enempi karua kuin kaunista. Vahvimpien eloonjääminen ei kuvasta pelkästään hämmästyttävien eläinlajien kehittymistä vaan myös saarten asutushistoriaa. Siihen kuuluu espanjalaisen Panaman neljännen piispan Fray Thomás de Berlangan Perun retki, harhautuminen kurssilta ja ihmeellinen pelastuminen saarten ”typerien eläinten” (eivät osanneet edes paeta) ja makean veden avulla 1535, kuten myös englantilaiset merirosvot, jättiläiskilpikonnien ja turkishylkeiden ryöstömetsästys, villi valaanpyynti sekä rangaistussiirtolan muuttamisyritys työteliäiden ihmisten utopiaksi. 1900-luvun alussa perustettu sokeriplantaasi vei sekä José Valdizánin että plantaasia rautaisin ottein johtaneen Manuel Julián Coboksen vararikkoon ja paitsi heidät myös monet plantaasien työntekijät ennenaikaiseen hautaan.

Galapagos sijaitsee kolmen merivirran yhtymäkohdassa. Päiväntasaajanvirta kuljettaa lämmintä vettä päiväntasaajaa pitkin lännestä itään. Se kohtaa Galapagoksella koillisesta saapuvan, lämpimän Panamanvirran ja kaakosta puskevan, viileän Humboltinvirran. Toinen virtauksista voimistuu aina vuodenaikojen mukaan. Panamanvirta on vahvimmillaan joulukuulta toukokuulle. Silloin sää on kuuma ja kostea. Humboltinvirta painaa päälle kesäkuulta marraskuulle, jolloin Galapagoksella nautitaan vilvoittavista tuulista.

El Niño -ilmiö sekoittaa normaalia vuoden kiertoa joulun tienoilla 3–7 vuoden välein, tosin ilmastonmuutoksen seurauksena entistä epäsäännöllisemmin. Jeesuslasta tarkoittava El Niño aiheuttaa Galapagoksella ravinteiden vähenemistä. Ne eläimet, jotka voivat, pakenevat muualle, ja ne, jotka eivät voi, kuolevat tai jättävät ainakin lisääntymisen väliin.

Baltran pohjoiskärjen taa

Ensimmäiseksi Millennium II -moottorikatamaraanimme ankkuroi Pohjois-Seymourin saaren kupeeseen, ja pääsimme snorklaamaan saaren rantaan. Kaikki kymmenen matkustajaa olivat innokkaita snorklailijoita. Kelluskelimme rantaa seuraillen virtausten vietävänä. Meren pohja oli varsin karu, pelkkää laavakiveä ja kalliota vähäisine, kiveä muistuttavine koralleineen.

Vastaan uiskenteli muutama mukavan kokoinen sinisten välskärikalojen parvi sekä suuria, upean värisiä papukaijakaloja. Millennium II:lla jo muutaman yön purjehtinut porukka kertoi, että veneen ympärillä oli edellispäivänä uinut vasara- ja tiikerihaita, mutta ne eivät kuulemma tule lähelle rantaa. Mekin olimme bonganneet aurinkokannelta suuren hain veneen vierellä, mutta eläimen laji oli jäänyt arvailujen varaan. Snorklaillessa näimme pari suunnilleen puolitoistametristä valkoevähaita.

Illansuussa lähdimme Pohjoisen Seymour-saaren kamaralle. Sen erikoisuuksia olivat sinijalkasuula- ja fregattilintukoloniat, joita pääsi näkemään hyvin läheltä. Hassut sinijalkasuulat saavat oppaan mukaan kinttujensa syaanin värin syömästään salema-kalasta. Fregattilinnut eli kaapparit taas on nimetty nopeiden fregattilaivojen ja niillä kulkeneiden merirosvojen mukaan. Ne nimittäin ryöstävät ruokansa muilta. Fregatteja oli saarella kahta lajia: great- ja magnificent eli kuningas- ja keisarifregattilintuja. Lisäksi saarella vilisi näyttäviä laavaleguaaneja, ja rannoilla loikoili merileijonia. Ne vetelivät hirsiä räkä poskella.

Viihtyisä kortteeri soi loman matkustamiselta

Millennium II -laivalle tulivat kanssamme svetsiläinen Lukas ja kanadalainen Hunter. Loput kuusi, kanadalaispariskunta, sveitsiläistyttö, yhdysvaltojen Mainesta kotoisin oleva nainen sekä eteläkorealainen ja Taivanissa asuva, kanadalainen nainen olivat olleet paatilla jo viisi yötä. He jäivät maihin oltuaan kanssamme pari yötä. Heidän tilalleen tuli kahdeksan vanhempaa sveitsiläistä ja yhdysvaltalainen neljän hengen perhe. Matkustajamäärä nousi kymmenestä veneen maksimiin, kuuteentoista.

Elämä laivalla rullasi ruoka-aikojen ja niiden välillä toteutettujen saarikierrosten, snorklausretkien sekä siirtymäpurjehdusten mukaan. Aamiainen oli kello seitsemältä, lounas puoliltapäivin ja illallinen taas seitsemältä. Ateriat olivat runsaita ja maukkaita. Kaikki muu kuului risteilyn hintaan  paitsi limut ja alkoholit. Viini jäi matalahkon hinta–laatukriteeririmamme alle, joten sinnittelimme risteilyn ilman juhlajuomia.

Hyttimme oli ylemmällä kannella komentosillan takana. Se oli suhteellisen tilava ja mukava, vaikka tilavampiakin oli. Meillä oli oma kylppäri ja ilmastointi, ja hytistä oli ihanat näkymät merelle sekä makuuhuoneen että kylppärin suurista ikkunoista. Millennium ei todellakaan ollut mikään luksuspursi, mutta meille tuo kaikki edusti suurta luksusta.

Galápagoksen kuvatuin maisema

Yöllä oli maininkia. Paatti rullasi puolelta toiselle, ja moottorin tasaisen hyrinän sekaan tunki hyttirakenteiden nitinää ja narinaa. Tähdet vaappuivat ikkunassa ylös, alas. Aamun alkaessa valjeta saavuimme pienen Bartolomen saaren rantaan, ja nouseva aurinko silasi vastapäisen Santiagon saaren kilpitulivuoren muovaaman maiseman lämpimällä kajollaan.

Pinokkioksi kutsuttu kumijollakuski, aluksemme perämies, heitti meidät rantaan, ja kapusimme aamujumpaksi Bartolomen 375 porrasta ”parasiittikeilan” huipulle. Matkan varrella oppaamme, Andres, kertoi Galapagoksen tulivuorista, laavan saloista, ”roiskekeiloista”, pyroklastisista virtauksista sekä laavaputkista ja -tunneleista. Sveitsiläistyttö nosti kivenmurikan kahdella sormella, mutta Oskari ei saanut sormillaan saman kokoista kiveään hievahtamaan. Laavakiviä on erilaisia.

Vuorenpoikasen huipulla kävi vilvoittava tuulenvire, kun katselimme Galapagoksen kuvatuinta maisemaa. Ei tuo Bartolomen länsiniemi karu Santiago-saari taustanaan hassummalta näyttänytkään. Otimme muutaman kuvan, ja portaat alas rantaan menivät hujauksessa. Pian olimme taas takaisin ”emoaluksella”.

Seuraavaksi lähdimme tutustumaan maisemaan lähempää. Snorklasimme Pinnacleksi kutsutun terävän kallion ympäri ja kivien välistä pieneen lahdelmaan. Sen perukalla, kallion juuren kapealla rantahyllyllä seisoi pari suloista galapagoksen pingviiniä. Kävimme varovaisesti vuorotellen katsomassa pariskuntaa. Linnut eivät tuntuneet häiriintyvän visiitistämme, kun meistä näkyi vain pään puolikkaat veden pinnalla. Seuraavan pikkulahdelman perukassa, suuren kiven alla lepäili taas valkoevähai. Kävimme taas vuoron perään todistamassa sen unia.

Kuumaa laavaa

Kannella komeissa kulisseissa nautitun lounaan jälkeen matkasimme kumijollalla eli dinghyllä eli täkäläisittäin pangalla Santiagon tuoreimmalle laavakentälle. Se on muodostunut vasta Darwinin vierailun jälkeen, viimeisten 180 vuoden aikana. Laava oli siirtänyt Santiagon rantaviivaa puolitoista kilometriä kohti Bartolomen saarta. Kaksi kolmesta Darwinin aikaisesta pikkusaaresta oli liittynyt osaksi Santiagoa, ja vain yksi oli yhä meren saartama.

Musta laava oli kerännyt auringon lämmön ja se hohkasi kuumaa. Laavakamaralla olisi voinut paistaa ne kuuluisat kananmunat. Laava oli jähmettynyt hauskoiksi narukiemuroiksi, lehmänläjiksi ja makkaroiksi. Jossain se oli jäähtynyt niin nopeasti, että oli syntynyt suuria halkeamia. Halkeamien värikkäistä seinistä voi lukea laavan aineksia: punainen oli rautaa, vihertävä tai sinertävä kuparia ja keltainen rikkiä. Kentän alla kulki onttoja putkia ja tunneleita, joita pitkin laava oli joskus virrannut. Johonkin niistä mahtui sisään. Siellä oli kuuma kuin saunassa, kertoi Oskari. Laavakentällä ei ollut juuri muuta elämää kuin jokunen ”laavakaktus” ja ”laavalisko” (nimet ovat villejä suomennoksia). Nuo pikkuiset liskot juoksivat niin vilkkaasti, että arvelin maan polttelevan niidenkin varpaiden alla.

Kuuman kävelyn päätteeksi sukelsimme täydellisen lämpöiseen veteen Santiagon pikkubiitsiltä. Sillä kertaa näimme piikikkäitä pallokaloja, pilkullisia, teräväsiipisiä kotkarauskuja ja piikkirauskuja. Alkuun karuilta vaikuttaneilla rannoilla asusti mielenkiintoisia otuksia.

Snorklausretken jälkeen huuhtelin suolat pois vilpoisessa suihkussa avoimesta kylppärin ikkunasta ulos tähyillen. Komea fregattilintu liiteli laivan vieressä. Sen valtavan siipivälin tajuaa konkreettisesti sitä parin metrin päästä katsellessa. Ulompana avomerellä mantarausku hyppäsi kuperkeikkoja heitellen korkealle ilmaan… Reissuelämä antoi maistaa parastaan.

Matkaseuran vaihto

Heräsimme aamulla puoli kuusi, ja olimme Bachas-saarella jo auringon noustessa. Kuuden matkakumppanimme viimeisen retken teema oli flamingot, Yhdysvaltain Toisen maailmansodan aikaisen tukikohdan vanhojen proomujen hautuumaa sekä niistä nimensä saanut (barges) pikkuinen saari. Samalla reissulla näimme munimassa käyneiden merikilpikonnien ”telaketjujälkiä”, pari merileguaania, toisen puussa ja toisen uimasillaan, pari eri kahlaajaa sekä paljon kirkkaanpunaisia taskurapuja, joita Galapagoksen laavarannat ovat täynnä.

Osa seurueestamme kiirehti vielä uimaan pieneen, viehättävään lahdelmaan. Joku ehti bongata jopa mustaevähain. Sen jälkeen ohjelmassa oli yhteinen aamiainen, minkä jälkeen lähtijät ja kahden viikon vuoron tehnyt oppaamme, Andres, suuntasivat maihin. Jäimme mukavien nuorten miesten ja miehistön kanssa laivalle odottelemaan täydennystä.

Muutamia neuvoja Galapagoksen risteilyn valintaan: Jos mahdollista, ota vähintään viikon risteily. Pyydä kirjallinen vahvistus laivan lisäksi hytistä numeroineen päivineen. Pyydä reitistä pysähdyksineen ja yöpymispaikkoineen selkeä kartta ja aikataulu – ja kysy, vaihtuuko matkustajat tai opas risteilyn aikana. Siitä ei nimittäin kerrota mitään missään. Lisäksi ennen ja jälkeen risteilyn on mukava viettää jokunen päivä myös asutuilla pääsaarilla. Nettihinnat ovat reilusti korkeammat kuin paikan päältä Quitossa, Guyayagilissä tai Galapagoksella tarjottavat hinnat, mutta aikataulun pitää silloin olla joustava, ja joustovaraa on hyvä olla ainakin viikosta pariin.

Meillä sattui valitettavasti olemaan hyvin kapea aikaikkuna risteilyn toteuttamiseen. Voitteko kuvitella, että Oskarin työt haittasivat reissuelämää?! Emme löytäneet aikatauluumme sopivaa viikon mittaista reissua, joten oli tyydyttävä viiden päivän risteilyyn ja lisäpäiviin saarilla. Täytenä yllätyksenä tuli se, että osa porukasta vaihtui matkan aikana. Siinä oli se huono puoli että, kun tulo- ja lähtöpäivä menivät pitkälti matkustamiseen, myös keskimmäisestä päivästä olennainen osa haaskaantui uuden porukan odotteluun. Jäljelle jäi vain kaksi täyttä retkipäivää. Paatti ei myöskään ehtinyt kovin kauas lentokenttäsaarista.

Hyttisota & Survival of the fittest

Yllä mainittujen ikävien yllätysten lisäksi (ilmeisesti saksalaisomisteinen) varustamo Catul S. A. / Hansamaritime S. A. keksi vielä lisäjupakan. Miehistö ilmoitti, että meidän pitäisi vaihtaa hyttiä. Luulimme, että hyvinvaihtotoive johtui siitä, että hyttiimme haluaisivat kaksi yksin reissaavaa ihmistä, ja meidän pitäisi vaihtaa hyttiin, jossa on parisänky, mikä olisi ollut ymmärrettävää. Mutta, kun kävimme katsomassa uutta hyttiä, havaitsimme, että sielläkin oli erilliset sängyt. Hytti oli vain ikävämmässä paikassa meluisien ruokalan, baarin ja ankkuripelin vieressä… Vastasimme, ettemme halua vaihtaa hyttiä kesken matkan.

Päätimme kerrankin pitää puolemme. Kaikki kamppeemme olivat ympäri hyttiä ja olimme vaihtaneet kortteeria viimeisten kuukausien aikana aivan riittävän usein. Lisäksi meille oli kerrottu jo risteilyä ostaessamme, että hyttimme olisi kakkoskannella, mikä oli yksi paatin valintakriteereistämme. Pyysimme edes yhtä hyvää syytä, miksi meidän pitäisi vaihtaa hyttiä. Sellaiseksi ei riittänyt se, että uudet matkustajat olivat ostaneet kahdeksan päivän reissun ja me vain viiden. Selitin kapteenille, että sitä suuremmalla syyllä meidän pitäisi voida pitää hyttimme kaikki neljä yötä. Uudet tulokkaathan saisivat pitää sen vielä viisi yötä laivalta lähdettyämme.

Varustamo ehdotti, että voisimme vääntää kättä matkan myyneen välittäjän kanssa, mutta siihenkään emme suostuneet. Varustamohan oli valtuuttanut agentuurin välittämään heidän risteilyjään, joten tapelkoot keskenään. He olivat myös valmiita lahjomaan meidät viinipullolla. Pyysimme saada keskustella suoraan varustamon pomon kanssa, mutta puhelinaudienssia ei myönnetty. Galapagoksella turistiristeilyjä tekevistä aluksista reilu 60 % on suoraan tai välillisesti ulkomaisessa omistuksessa, ja Millenniuminkin omistajista oli todella vaikea löytää tietoja.

Pitkän väännön jälkeen saimme pitää hyttimme, ja viinipullo meni uusille tulijoille. Emme keksineet koko episodille muuta syytä, kuin että varustamo tuumasi pompottavansa mieluummin suomalaisia kuin sveitsiläisiä. Koko jutusta jäi vähän karvas maku.

Floppipäivän ilta

Heti, kun uusi porukka oli saatu kyytiin, lähdimme purjehtimaan komealta kalskahtavaa Dragon Hilliä eli lohikäärmekukkulaa kohti. Saavuimme sinne reippaasti myöhässä, ja uudella oppaallaamme, Angelilla, tuntui olevan kiire, että ehtisimme kiertää lenkin ennen auringon laskua. Minusta aikataulu oli mitä sopivin. Valot paranivat paranemistaan.

Dragon Hill oli saanut nimensä liskoa muistuttavasta muodostaan, mutta siellä myös asusti komeita, kellertäviä laavaleguaaneja. Niiden pesäkoloja oli maastossa tuhkatiuhaan. Santa Cruzin saari poikkesi aiemmin vierailemistamme täysin. Se oli näin sadekaudella vehreä. Puut pukkasivat lehteä, kuin Suomen keväässä. Joku kaktuskin jo kukki. Polut olivat kosteasta, punaisesta mudasta niljakkaat, ja mutaa kumuloitui kengänpohjiin komeat kerrokset. Öttiäisiäkin oli riittävästi. Näimme polun varrella myös kuuluisia darwininsirkkuja, galapagoksenmatkijoita ja taas muutaman flamingon, mutta vierailukohde kalpeni selvästi edellisten paikkojen rinnalla.

Uusi aamu – uudet kujeet

Miehistö oli selvästi aktiivisempi kuin edellisten matkustajien aikana. Kapteenikin puki pelastusliivejä ”pikkuprinsessoille”, ja myös ruokaa oli enemmän kuin aikaisemmin. Olimme purjehtineet illan ja aamuyön aikana Etelä-Plaza saarille, ja nautimme maittavan aamiaisen taas takakannella maisemista nauttien.

Plaza-saaret ovat merenalaisesta tulivuorenpurkauksesta syntynyt kahden laakean ja jyrkkärantaisen kalliosaaren muodostama pari. Etelä-Plazan rannalla asusti galapakoksenmerileijonia. Urokset örisivät äänekkäästi, naaraat neuvoivat muutaman päivän ikäisiä imeväisiä, ja nuorukaiset ilakoivat ja treenailivat jo muutenkin loistavia uiskentelu- ja sukeltelutaitojaan. Ne nauttivat selvästi rantakivien välissä olevien altaiden kuohuista ja aaltojen vahvoista virtauksista ja näyttivät diivailevan pienemmille kyvyillään.

Nämä saaret olivat kuivia ja kivikkoisia. Niillä kasvoi punertavaa sesuvium-mehikasvia sekä komeita, puumaisia kaktuksia. Kivien välissä vilisti laavaleguaaneja ja -liskoja. Länsirannan jyrkänteillä asusti liitäjiä, yölokkeja sekä jokunen naamiosuula. Rauhattomat liitäjät lensivät jatkuvasti. Niin ne hämäävät petoja, kuten pöllöjä. Lintujyrkänteen alla tyrskyt löivät komeasti kallion kivikkoiselle juurelle.

Snorklailua leijonahylkeiden seurassa

Santa Fen saarelle oli runsaan parin tunnin matka. Iltapäivän kuumimmat tunnit vietettiin leijonahylkeiden kanssa snorklaillen. Ne ottivat meidät vastaan örisevällä määinnällään. Pulikoimme rantavedessä parin metrin päässä vesirajan kivillä köllivistä viiksiniekoista. Hyljemamma imetti tyytyväisenä pienokaistaan auringossa, ja suuri uros ui vähän väliä välistämme niitä moikkaamaan. Oli hienoa saada sukellella noiden upeiden vesieläinten seurassa. Ne puhaltelivat kuplia veden alle, liukuivat sulavasti mereen ja sujahtelivat uteliaina ohitsemme ja alitsemme aivan kosketusetäisyydeltä. Niitä puiston kahden metrin etäisyysminimi ei koskenut. Uinnin jälkeen ne loikkasivat käsittämättömän näppärästi takaisin rantakivelle.

Kauempana rannasta bongasimme keihäsrauskuja pöllyyttelemässä hiekkaa päälleen pohjalla makaillen. Sitten äkkäsimme rauhallisesti eteenpäin kauhovan, uhanalaisen liemikilpikonnan. Se ui ensin pohjan lähellä, nousi sieltä hissukseen pintaan haukkaamaan happea ja sukelsi taas pohjan tuntumaan. Seurailimme sen meditatiivista menoa tovin ja jatkoimme vielä morjenstamaan leijonahylkeitä. Vallitseva Panaman merivirta oli lämmittänyt veden täydelliseksi, eikä meillä ollut mitään kiirettä pois Galapagoksen pehmeistä vesistä.

Myöhemmin iltapäivällä menimme vielä kävelylle Santa Felle. Merileijonat olivat vallanneet biitsin, jolle rantauduimme, ja ölinä on sen mukainen. Otukset köllivät rannalla yltä, päältä hiekassa. Niitä ei näyttänyt nenään, silmiin ja pikkuruisiin korviin tunkeva muru haittaavan ollenkaan. Lähelle kaveria piti vaan päästä. Kuonoja tungettiin yhteen ja sopivaa kylkeä, niskaa tai massua käytettiin mielelellään tyyntynä. Leijonahylkeet ovat selvästi leikkisiä ja läheisyyttä kaipaavia otuksia – aivan kuin koirat.

Tuossa todella kivikkoisessa saaressa kasvoi vantteria, kaarnarunkoisia kaktuksia. Yhdessä niistä touhusi galapagoksenmatkijapariskunta. Sillä oli pesänrakennuspuuhat meneillään. Jäkälätukko toisensa perään katosi hiirenkorvaa punkevaan tiheikköön, mutta saaren todellinen vetonaula oli sen ”oma” maaleguaanilaji. Noita ihania eläimiä ryömi kaktusten juurilla ja kivien lomassa etsimässä sateiden jäljiltä orastavaa tuoretta vihreää. Kun eläimillä ei ollut vihollisia, ei turistilaumakaan tuntunut häiritsevän. Ne marssivat mielellään keskellä polkua pakottaen meidät hyppimään reitiltään sivuun.

Mukavan päivän ja ikimuistoisen Galapagoksenristeilyn päätti merinäköalasuihku ja täysikuu Tyynenmeren yllä. Ihailimme sitä laivan kannella jälleen yhden maittavan illallisen päätteeksi. Seuraavana päivänä jäisimme San Cristobalin saarelle. Tutustuisimme paitsi sen luontoon myös ”oikeaan” saarelaiselämään turismin keskellä – ja joutuisimme taas käyttämään omia aivojamme yöpymispesän etsimiseen ja ruoan hankintaan.