東京 – Tokio

On siinä paikallisilla ihmettelemistä, kun ”turret” juhlistivat kevättä upouudella pressullaan – aidan väärällä puolella! Tokiolaiset kävelevät ohi hillityn hämmästyneinä ja kääntävät katseensa hienotunteisesti pois. Emme olleet huomanneet, että alkoholi oli Shinjuku Gyoen puistossa kielletty. Ehkä sikäläinen, meidän vappua muistuttava kevätjuhla, Hanami, on joskus lähtenyt jopa hillittyjen japanilaisten lapasesta… 

Tutkimme karttaa ja päätimme tarkistaa, josko upeista kirsikkapuistaan tunnetun puiston lähellä sijainnut vihreä pläntti sopisi Hanami-paikaksi – mutta ei. Puistikolta vaikuttanut alue oli valtavana rakennustyömaana. Siispä asetuimme Gyoen-puiston suljetun kaakkoisportin taakse eväitämme nauttimaan ja jalkojamme lepuuttamaan. Siitä olivat kyllä kirsikankukat kaukana!

Japani 2019 – osa II

Nukuimme pitkän ajopäivän jälkeen hiukan pidempään ja pyrimme lähtemään liikkeelle vasta ”nousevan auringon maan” pääkaupungin pahimman työmatkaruuhkan jälkeen. No metrot olivat vielä yhdeksän jälkeenkin niin täynnä, että asemavahdit tunkivat porukkaa sisään vaunujen ovista, ja fiilis oli lievästi sanottuna kuin niillä kuuluisilla sardiineilla purkissa.

Kiertelimme aikamme Harajukun nuorisomuodin ja urbaanin chicin kyllästämiä kujia ja käytettyjen vaatteiden liikkeitä. Sitten pistäydyimme huilimaan yhteen sen tunnelmallisista kuppiloista. 

Sieltä jatkoimme Yoyogi-puiston läpi Meiji-jingū-pyhäkölle. Yoyogi on yksi Tokion suurimmista puistoista, mutta siellä on vain muutamia kirsikkapuita. Tähtäimessämme oli ”kirsikoiden katselu” eli Hanami. Jatkoimme valtavien Torii-porttien läpi pohjoiseen kohti seuraavaa puistoa.

Alussa mainitun kirsikostaan kuuluisan Shinjuku Gyoen -puiston kirsikankukat, sakurat, jäivät kuitenkin sillä kertaa väliin, koska piknik-eväisiimme kuuluneita ”jumalten juomia” ei saanut tuohon nimenomaiseen puistoon viedä. Portilla tehtiin perinpohjainen kassien tarkistus. Evästauko pidettiin lopulta kauniiden puiden alla ilman sakuroita.

Huono tuurimme oli jatkua, kun pyrimme iltasella sushiravintoloihin Kodemmachon Apa-hotellimme naapurustossa. Täyttä oli tai paikat olivat sulkemassa. Niin meille väitettiin. Oletettavasti länkkärit vain eivät olleet tervetulleita. Sulkelmisaikeet kuulostivat vähän yhdeksän jälkeen perin oudoilta, kun netin mukaan sen aika oli vasta yhdentoista jälkeen. 

Onnemme kääntyi, kun meidät toivotettiin hymyillen tervetulleiksi Nihonbashi-Gunpachi-ravintolan sushitiskille. Länsimaisille tarjotaan yleensä ensin sitä helppoa, tavallista, tuttua ja tylsää ”English menua”. Niin täälläkin, mutta pyysimme taas ”kokin suositus -menua”. Sillä pääsi makumaailmoissa aivan uusiin svääreihin, ja sushi-mestarikin innostui silminnähden. 

Ruoka – muuta syytä Japanin-matkaan ei tarvita

Keitetty riisi on japanilaisen keittiön perusraaka-aine. Muuten raaka-aineita kypsennetään varsin vähän, ja ainesten laatuun sekä annosten asetteluun kiinnitetään paljon huomiota. Buddhalaisessa maassa ei ennen Meiji-uudistuskautta (1867 alkaen) juuri syöty lihaa. Siksi merenelävillä ja kasviksilla on yhä merkittävä rooli. Tosin nykyään lihaa menee jo yhtä paljon kuin kalaa. 

Valtaosa japanilaisista ravintoloista keskittyy jonkin tietyn tyyppiseen ruokaan, paitsi pubi- tai tavernaravintolat, izakayat, jotka tarjoavat kaikenlaista. Yleisiä pikaruokia ovat kiinalaisperäiset ramen-nuudelit, joiden paikallisia vastineita ovat soba ja udon. Sushin ja sashimin lisäksi tunnettuihin ruokiin kuuluu portugalilaista alkuperää oleva tempura. Liharuokia ovat esimerkiksi sukiyaki, gyudon ja grillikana, yakitori. Kuivatuista tonnikalalastuista ja kombu-merilevästä keitetty Dashi-liemi muodostaa pohjan monille ruokalajeille. Suolan korvaa soijakastike, ja myös tofu ja miso valmistetaan soijapavuista. Lisäksi liki joka ateriaan kuuluu erilaisia merileviä ja säilöttyjä kasviksia.

Ruokajuomina menee vasta 1800-luvun lopussa Japaniin saapunut, mutta hyvin omaksuttu olut, sekä vihreä tee. Japanin tunnetuin alkoholijuoma lienee sake. Tosin sana sake tarkoittaa mitä tahansa alkoholia kaljasta vodkaan. 

Länsimaissa sakena tunnettua juomaa kutsutaan Japanissa nimellä nihonshū, 日本酒 eli ”japanilainen alkoholijuoma”, jota on valmistettu ja juotu ainakin 300-luvulta alkaen. Viinin vahvuinen sake on tärkeä osa japanilaista ruuanlaittoa sekä joustava ruokajuoma, jota tarjoillaan sekä kylmänä että kuumana. Perinteisesti sakea on tarjoiltu kaikkien paitsi riisiruokien kanssa, mutta nykyään ainakin sushi poikkeaa perinteestä enempi säännönmukaisesti.

Yleensä ohrasta, bataatista tai riisistä tislaamalla valmistettu tömäkämpi viina on nimeltään Shochu. Se on vahvuudeltaan 25 – 35 % ja ainakin oman kokemuksen mukaan aivan kamalan makuista. Paikalliset äijät tykkäävät lipitellä sitä kanta-izikayansa hyllylle varatusta nimikkopullostaan todella runsaiden jäiden seasta.

Kaikkea kokkaajille ja keittiömestareille

Japanilaisesta keittiöstä kiinnostuneiden kannattaa herkkujen maistelun lisäksi poiketa Kappabashi-kadulle. Siellä käyvät myös japanilaiset keittiöammattilaiset. Kadun puodeista löytyy kaikkea japanilaisessa keittiössä tarvittavaa kupeista ja kipoista, keittoastioihin, grilleihin, suteihin, veitsiin, kokkivetimiin jne. Jääkaapin oven voi koristella aidon näköisillä sushimagneeteilla ja voipa keittiön pöydälle ostaa aasialaisten ravintoloiden ikkunoista tutun, erehdyttävän oikean näköisen malliannoksenkin. 

Ruokaentusiastin on hyvä varata Kappabashi-visiittiin useampi tunti. Kinttujen sietokyky ja nälkä saattavat tulla vastaan, mutta niistä pääsee pikkutauolla. Tokiota ihmetellessä päivän kävelymatkamme asettuivat tyypillisesti 12 ja 17 km:n välille.

Perjantain ohjelman aloitimme tutustumalla japanilaisen keittiön raaka-aineisiin tukkukaupassa. Perinteinen valtavan 1923 Tokion maanjäristyksen jälkeen 1935 avattu maailman suurin kalatori oli siirtynyt Tsukijin pieneksi käyneistä ja epäkäytännöllisistä katoksista reilusti suurempiin ja hygienisempiin tiloihin upouuteen Toyoshun tukkukauppakeskittymään. Toyoshun valtavissa halleissa myydään paitsi mereneläviä, myös hedelmiä ja kasviksia.

Toyoshu – Tsukijin valtava varjo

Saavuimme katsastamaan hulppeat tilat vasta aamuseitsemän jälkeen. Oli mielenkiintoisia nähdä uudet hallit, kun vanhalla tukkutorilla oli tullut käytyä useampaan otteeseen. Toiste ei tarvitse mennä. Sen minkä kauppiaat olivat työrauhassa ja käytännöllisissä tiloissaan saavuttaneet, vierailijat olivat elämyksessä menettäneet. 

Torikujille ei pääse enää vapaasti käyskentelemään, vaan niitä saa katsella kaukaa ”steriilien” ikkunoiden takaa tai ohjatussa turistiryhmässä. Mikäli tonnikalaruhojen huutokauppaa jostain syystä haluaa nähdä, sitä pääsee katsomaan hiukan lähempää lasiseinämän takaa etukäteisvarauksella. Silloin pitää herätä keskellä yötä.

Valtaosa vanhan Tsukijin ravintoloista oli siirtynyt uusien tilojen yläkertaan tukkukauppiaiden mukana, ja parhaisiin ravintoloihin oli pitkät jonot. Onnistuimme pääsemään yhteen suosituista yllättävän lyhyellä odottamisella, mutta niidenkään vuoksi en viitsi enää tuolle tekosaarelle matkustaa. (Vanhasta Tsukijista lisää artikkelissa: I ❤︎ Tokio)

Digitaalisen taiteen museoon

Herkullisten sushikulhojen jälkeen lähdimme tutustumaan Helsingin Amos Rexin pienemmissä puitteissakin esiteltyyn teamLab Borderless -näyttelyyn. Olimme hankkineet liput toista kuukautta aikaisemmin, mutta lipullistenkin jono ulottui valtavan Digital Art Tokyo -museohallin nurkan taakse. Se hupeni onneksi yllättävän joutuisasti, ja pääsimme sukeltamaan eri alojen osaajien ja taiteilijoiden luomaan jännittävään värien, kuvien ja äänien mielikuvitusmaailmaan, missä vierailija oli osa jatkuvasti muuttuvaa teosta.

Mielikuvituksellisia, uskomattoman hienosti loihdittuja kukkia, lintuja, perhosia, jänöjusseja, vesiputouksia ja sateita kulki hallista toiseen. Nurkan takaa löytyi aina uusi ja erilainen vaikuttava valoteos, joka muutti muotoaan katsojan mukana. Yhdessä salissa lumpeet nousivat maasta kattoon, toisessa köllittiin verkkopesässä ihmeellisen taivaan alla, kolmannessa valosade ympäröi kulkijan, neljännessä lamput loistivat loputtomana valomerenä jne. Elämys oli jokaiselle vierailijalle erilainen. Joku sali jäi vahingossa väliin ja joku toinen esiintyi täysin erilaisena eri aikaan. 

Ikävä puoli oli se, että vierailijoita oli liikaa. Joihinkin huoneisiin ei jaksanut jonottaa puolta tuntia. Pelottava taas oli ajatus, että onko tämä joskus ainoa ”luonto”, joka on jäljellä. Kauniisti putoilevia kukkia ja upeasti lentäviä siivekkäitä ihmetellessä ei voinut olla ajattelematta, kuinka selkärankaisten määrä on pudonnut vajaassa 4 vuosikymmenessä reilusti alle puoleen, ja vain 3 % maalla elävien selkärankaisten massasta koostuu muista kuin ihmisistä, karjasta tai kotieläimistä, tai että jo kolmannes Suomen linnuista on uhanalaisia ja että Euroopassa lentävien hyönteisten määrä on pienentynyt 30 vuodessa 80 prosentilla ja lintukannat 15 vuodessa kolmanneksella…

Vanhassa vara parempi ja komea kaupunkikuva

Suuntasimme lounastamaan vanhan Tsukijin tavallisille talliaisille ja vähittäisasiakkaille suunnatulle, niin sanotulle ulkotorille. Sen kapeilla ja ruuhkaisilla kujilla on yhä tallessa vanhan Tsukijin tunnelma. Ruokapuodeista voi ostaa pieniä annoksia kiskalta seuraavaalle kulkiessa. Tuoreita herkkuja, sushiannoksia, ostereita, merikorvia ja -siilejä napsiessa tuli huomaamattaan täyteen. Toivottavasti edes tuo osa Tsukijia säilyy sellaisenaan.

Illan suussa löysimme tiemme viimein myös sille ”oikealle” Mori Towerille, Toranomon Hillsille. Vaikka korkeat paikat eivät kuulu ollenkaan mieluisimpiin kohteisiini, täytyy myöntää, että näkymät baarin ikkunoista 52. kerroksesta olivat varsin vaikuttavat. Paikan japanilaistyyliset drinkitkin osuivat sopivasti makuhermoihin.

Vaikka Tokion kaupunkikuva on huomattavan moderni ja tiivis, siellä on useita suuria puistoalueita. Hanamin viettäjät olivat levittäneet puistoihin sinisiä pressujaan, ja ne näyttivät lähinnä pikseleiltä tornitalon korkeuksista tarkasteltuina. 

Kaupungin moderni arkkitehtuuri johtuu siitä, että Tokio tuhoutui 1900-luvulla kahdesti, ensin 1923 siinä mainitussa valtavassa maanjäristyksessä, sitten 1945 toisen maailmansodan mittavissa pommituksissa.

Jälleenrakennetun kaupungin asukasluku ylitti kymmenen miljoonan rajapyykin jo 1960-luvun alussa. Uuden teknologian ja voimakkaan talouskasvun seurauksena tokiolaisten elämä koki valtavia muutoksia. 80-luvulla kaupungin talous kasvoi edelleen kansainvälisemmän kaupan ja informaatioyhteiskunnan kehittymisen myötä. Lopulta Tokiosta kehittyi mieletön yli 30 mlljoonan asukkaan metropoli, joka tunnetaan muun muassa huipputeknologiasta, kulttuurista ja muodista.

Kirsikankukkia kuin viimeistä päivää

Viimeisen Tokio-päivämme ohjelmaan kuului tuliaisostoksia. Haalimme mukaamme matcha-teejauhetta, matcha-suklaata ja japanilaista viskiä.

Lounaan nautimme lempiravintolassamme, Nihonbashi-Gunpachissa, minkä jälkeen matkasimme metrolla tutustumaan harvinaisen kauniiseen Hie-pyhättöön. Tuo keväinen lauantai kirsikankukkien aikaan näytti olevan erittäin suosittu häidenviettopäivä. Morsiuspareja siunattiin perinteisillä shintolaismenoilla ainakin vartin välein. Jatkoimme pyhätöltä eteenpäin sen poikkeuksellisen näyttävän Torii-porttiportaikon kautta. Portit toimivat merkkinä siirtymisestä pyhästä maailmasta maallisen puolelle.

Seuraavaksi suuntasimme jälleen sinne alkoholittomaan Shinjuku Gyoen -puistoon. Sillä kertaa olimme jättäneet piknik-viinit kauppaan ja keskityimme kukkien katselun katseluun. Upeista sakuroistaan tunnetun puiston portille olikin jo kerääntynyt suunnilleen sadan metrin pituinen, parin kolmen hengen levyinen jono. Itse puisto oli niin suuri, että tunnelma siellä oli väkimäärästä huolimatta mukavan väljä. Kauneimpien kirsikkapuiden ympärille ja sievimmille silloille oli toki kerääntynyt runsaammin porukkaa hanamin eli ”kukkien katselun” viettoon. 

Viimeisen oikein erinomaisen kaiten- eli ”liukuhihnasushi”-illallisen jälkeen oli palattava hotellille pakkaamaan. Aamulla oli aikainen lähtö, eikä sen selvittely ollut aivan yksinkertaista. Aamulla hotellin respassa oli ilmennyt, että nettitietojen mukaan lentokenttäjunat kulkevat sunnuntaina vasta kymmenen jälkeen. Illalla respassa selvisi, etteivät he saaneet tilattua meille taksia. Ei olisi varmaa, että se onnistuisi aamullakaan.

Apa Hotel Kodemmacho-ekimae -majoitusliikkeen respan henkilökunta ei siis osannut auttaa lentokentälle aikovia vieraitaan. Suosittelen lämpimästi harkitsemaan jotain muuta majoitusliikettä. Apa Kodemmacho-ekimaen sängyt olivat reunalla istumisista linttaan kulahtaneet, tyynyt olivat kamalat ja huoneet tokiolaisenkin mittapuun mukaan pieniä.

Onneksi vastaanottoon sattui samaan aikaan paikallinen vieras, joka osasi kertoa, että paitsi metrot myös junat kulkevat aivan normaalisti suunnilleen aamukuudesta alkaen. Hän tarkisti kännykästään yhteydet ja aikataulut, ja antoi meille ohjeet, joiden mukaan pääsimme vaivatta Naritaan. On se kiinnostava ja kummallinen maa.