Todellisen luomukarjan maa

Aamukymmeneltä Tseren Toursin kuski, vanhemman näköinen herra (vaikka myöhemmin kävi ilmi, että hän on meitä vain vajaat pari vuotta vanhempi!), ja nuori, söötti, englantia puhuva oppaamme tulivat hakemaan meitä hotellilta. Käytimme oppaan englanninkielen taitoa hyväksemme ja koukkasimme rautatieaseman kautta. Hänen avullaan saimme järjestettyä junaliput Mongolian ja Kiinan rajan lähellä sijaitsevalle päätepysäkille. Sieltä joutuisimme selviytymään eteenpäin itseksemme.

Oli hienoa jutella paikallisen kanssa matkan varrella ja pommitimmekin poikaraukkaa kysymyksillämme. Esimerkiksi kaupungin saasteisuudeta selvisi, että ilma on huonoimmillaan talvella, kun vuorten keskellä, montussa sijaitsevan kaupungin laidoilla asuvat lämmittävät kotejaan ja valmistavat ruokansa hiilellä. Mongolialaisten keskipalkka on noin 500 000 – 700 000 tögrögiä eli noin 240 – 340 euroa kuukaudessa. Maa saa varoja kullasta ja kivihiilestä. Se ei tuo lihaa, vaan tuottaa kaiken itse, ja liha on kallista. UB on noin 1300 m korkeudella merenpinnasta. Armeija on pakollinen kaikille miehille ja vapaaehtoinen naisille, töiden jälkeen ulan-batorilaiset viettävät aikaa lähinnä liikenneruuhkissa, kolmesta miljoonasta asukkaasta puolet asuu UB:ssa jne.

Kumma, mitä kummaa turistit nielevät.

Pysähdyimme ensin tien varrelle ihmettelmään kahlehdittuja petolintuja. Mongoliassa harrastetaan kotkametsästystä, joten lintujen koulutus ja käsittely lienee paikallinen perinne. Seipäiden päissä jurotti pari suurta korppikotkaa, valkopäinen kotka (olisipa Dick Forsman kertomassa, mikä oli mikäkin), pienempi arokotkaksi mainittu ja huuhkajaraukka. Karseeta! Ei – en halunnut pitää niitä kädessä, en silittää – en halunnut edes ottaa valokuvaa, jottei siitä syntyisi väärää käsitystä, että kannustaisimme moista toimintaa. Häivyimme paikalta ja kerroin nuorelle oppaallemme, ettemme halua nähdä moista eläinrääkkäystä.

Toiseksi pysähdyimme kallioluolalla, josta legenda kertoi, että kommunismin aikaan, kun munkkeja vainottiin, tuhat munkkia olisi piileskellyt luolassa. En ymmärrä, miten sinne olisi mahtunut edes sata saati tuhat munkkia (siis niitä luostarityyppejä… uppopaistettuja, sokeripintaisia olisi toki mahtunut hyvinkin tuhansittain). Tässä kohtaa oppaamme Dign alkoi ymmärtää, että tämä suomalaispariskunta haluaa kokea aitoja elämyksiä eikä turhaa turistivouhotusta. Ehkäpä siksi hän sanoi, että seuraavaksi on mahdollisuus tutustua suureen nähtävyyteen, kilpikonnakallioon, ja jatkoi, ettei ymmärrä sitä, että ihmiset matkustavat tänne jostain kaukaa nähdäkseen – kallion. No, kun kerran olimme kallion kohdalla, voimme yhtä hyvin pysähtyäkin. Siellä oli suloisia paikallislapsia sunnuntairetkellä. Kävimme vielä luostarissa, joka oli rakennettu todella kauniiseen paikkaan. Paikka olisi ollut vielä kauniimpi, jollei sen ympäristöön olisi pystytetty niin paljon rumia turistijurttakyliä.

Sen jälkeen alettiin päästä asiaan: Oskari oli kysynyt, voisiko täällä päästä kalaan, ja kuskimme oli innostunut aiheesta. Hän oli soittanut yöpymispaikkamme isännälle, joka lupautui oppaaksi joelle. Ajoimme erittäin huonokuntoista ”tietä”, valtavien monttujen ja virtaavien jokien yli ja saavuimme kuvankauniin joen rantaan. Oskari väkersi ottivälineet valmiiksi ja lähti kalaan. Me muut rupattelimme ja nautimme maisemista. Jostain syystä kuskimme halusi välttämättä lahjoittaa Oskarille hienon, venäläisvalmisteisen vieheen alkuperäispakkauksineen. Jokin yhteys lienee löytynyt!

Unohtumaton jurttayö

Kun kalaa ei yrityksestä huolimatta tullut – ei edes näkynyt  – jatkoimme matkaa kansallispuistossa asuvan paimentolaisperheen talvileiriin, isäntä etunenässä prätkällään, uskollinen koira perässä ja me hännänhuippuna. Terelj on erittäin kaunis kansallispuisto. Maasto on kumpuilevaa ja jylhän vuoristoista. Karjalaumoja laiduntaa vuorten rinteillä. Paras ruska oli jo ohi ja maisema lakastunut karun ruskeaksi. Paras aika vierailla puistossa lienee kevät tai alkukesä, kun on vehreää, jokien vedet korkeimmillaan ja varjopaikoissa varmaan vielä jäätä ja luntakin. Mutta auringon laskiessa vuorten taakse oli kaunista näin syksylläkin.

Isäntäväki toivotti meidät tervetulleeksi paikallisella juomalla, maitoteellä ja pienillä leipäsillä kotijuuston kera. Maitoteen on peloteltu olevan kamalaa. Meistä se oli ihan ok. Ei sen tekoa tarvitse itse ruveta harjoittelemaan, mutta viilenevässä illassa se maistui oikein hyvin. Otimme sitä lisää vielä moneen otteeseen. Ilta tummeni vauhdilla, asetuimme jurttaamme ja seurailimme nomadiperheen iltapuuhia. Tosin isoin heidän lapsistaan oli valmistunut hammaslääkäriksi ja asui jo poissa kotoa, ja kaksi nuorempaa olivat n. 70 km päässä koulussa.

Kysyin vielä ennen iltatoimia oppaaltamme, minne mennä ”vessaan”, kun sellaista ei tietenkään ollut. Sata metriä leiristä länteen oli lehtikuusimetsä, jota sai vapaasti käyttää. Vesi piti hakea kaukaa joelta, joten sitä kulutettiin lähinnä ruuanlaittoon ja silloin tällöin säästeliäästi käsien pesuun. Pesumahdollisuudet olivat siis vähäiset ja rajoittuivat osaltamme mukana tuomaamme litran vesipulloon.

Oli tähtikirkas yö. Täydellisessä pimeydessä linnunrata erottui komeasti. Jokunen tähdenlento ja satelliittikin näkyi. Petasimme makuupussit kahteen neljästä sängystä. Jäljelle jääeet kaksi saivat palvella kamojen säilytyksessä. Ledvalot syttyivät näppärästi, kun isäntä kävi sitaisemassa piuhat aurinkokennolla ladattavan akun napoihin. Puimme lämmintä ylle: aluspaidat, fleecehousut ja -takit, villasukat ja pipot. Tuli räiskyi kamiinassa ja jurtta tuntui oikein kodikkaalta – niin kauan kuin kamiinassa riitti tulta. Kamina oli peltilaatikko, ei varaavaa mallia. Jurtan katossa oli savupiipun aukko, josta näkyi tähtitaivas. Asumuksen helmojen alta luikersi tuulahduksia arolta. Yö oli kylmä kuin pakastekalan peräpäässä (Oskari puki ajatuksen hiukan roisemmiksi sanoiksi, mutta sisältö oli kutakuinkin tämä.). Tuli ikävä ihania untuvamakuupussejamme. Reissupuljulta saadut olivat lähinnä mallia kesä.

Virkaintoiset vahtikoirat murisivat ja haukkuvat pitkin yötä. Toiset koirat vastasivat jostain kaukaa. Hevoset hirnahtelivat. Seudulla on kuulemma susia. Ilma oli raikas. Uni tuli pätkittäin. Nenänpäätä palelsi ja vilu värisytteli. Muutimme nukkumaan yhteen n. 80 cm leveään sänkyyn. Se vähän auttoi. Tämä ei taaskaan ollut niitä parhaiten nukuttuja öitä, mutta ainakin ikimuistettavimpia.

Mongolialaista sydämellisyyttä

Aurinko alkoi vihdoin, viimein nousta ja lämmittää. Emäntämme kävi tuikkaamassa tulen kamiinaamme. Ihanaa palvelua… Me kun emme kehdanneet hakea lisää polttopuuta, josta näytti olevan pulaa. Perheen pitää sentään pärjätä polttopuilla ja kuivatulla lehmänläjillä koko talvi! Vielä pikkutirsat ja sitten ylös. Täällä mennään nukkumaan, kun tulee pimeä ja noustaan ylös, kun aamu valkenee.

Kuura koristi maastoa ja lätäköt olivat umpijäässä. Emäntä lypsi lehmät ja antoi vasikoiden imeä vain vähän. Joka toinen päivä lypsetään maitoa omaan tarpeeseen ja joka toinen päivä kuuluu vasikoille. Miehet keräsivät yön ja aamun aikana ilmaantuneet läjät kottikärryyn ja kärräsivät ne aumaan kuivumaan. Ne tulisivat energiakäyttöön vasta seuraavana talvena.

Dignin loihtiman aamiaisen jälkeen isäntä kysyi, haluaisimmeko ratsastaa. Tätä olimme osanneet odottaa. Vaikka ratsastuksesta on jäänyt hiukan ikäviäkin muistoja, koin velvollisuudekseni ottaa haasteen vastaan. Siten he saisivat tyylikkäästi tarpeellisia lisätuloja. Ratsastin siis Mongolialaisorilla ilman kypärää kuoppaisessa ja kivikkoisessa maastossa isännän kanssa vieden naudat samalla laitumelle. Olin ihan lehmityttö! Hepo osoittautui erittäin varmakinttuiseksi, emmekä menneet liian lujaa, lähinnä käyntiä ja ravipätkiä. Maisemat olivat uskomattoman upeita. Isäntä hyräili rauhoittavasti mitä lie mongolialaisviisua, joten kauhutarinat kaikkosivat mielestäni ja saatoin nauttia ratsastuksesta. Zhuu, ja vauhtia tuli lisää.

Isäntäväki innostui, kun näytimme porukalle pientä kotikuva-albumiamme. Sitten katsottiin läpi heidän albuminsa ja jaoimme yhteisiä kokemuksia lapsista pienenä ja vanhempana sekä isovanhemmista, sisaruksista ja lemmikeistä. Ihmiselo on pienistä eroista huolimatta kuitenkin varsin samanlaista kaikkialla. Valokuvasession jälkeen saimme kutsun lounaalle isäntäväen jurttaan ja meidät istutettiin kunniapaikalle isäntäväen pedin reunalle ovea vastapäätä. Taas juotiin maitoteetä, syötiin emännän valmistamaa kotiruokaa ja lopulta maisteltiin maidosta tehtyä kotitekoista viiniä. Mongolinkielinen juttu luisti ja sitä oli hauska kuunnella. Jäjellä oli enää lämpimät jäähyväiset ja paluu takaisin Ulan Batorin iltaruuhkaan ja Zaia´s Hostelliin. En vaihtaisi miljardin tähden jurttayötämme mihinkään.