Titicacan aalloilla

Punavalkoisen Trans Copacabana -linjurin lastaus oli ohjelmanumero sinänsä. Matkatavarat laskettiin vanhan ajan vinssityyliin, köydellä ja koukulla toimiston parvekkeelta bussilaiturille. Yritimme seurata pimenevässä illassa, että reppumme tulevat varmasti samaan bussiin, jolla meidän oli tarkoitus matkustaa.

Etelä-Amerikan suurkaupungeista oli varoitettu, mutta moni niistä, esimerkiksi Buenos Aires, oli osoittautunut ihan mukavaksi käyntikohteeksi. La Pazista oli varoitettu erityisen paljon. Paikallinen herra oli kertonut bussissa Uyunista Potosíin, että La Pazissa on paljon huijaripoliiseja, joilla on univormut, merkit, sun muut, ja he ”putsaavat” niin paikallisia kuin matkailijoitakin. Lisäksi siellä on huijaritakseja, jotka kuskaavat ”pokat” ryöstettäväksi. Myös odotellessani Oskaria kadun varrella Sucressa mummeli pysähtyi juttelemaan ja varoitti vakavana La Pazin vaaroista.

Monessa Etelä-Amerikan valtiossa oli varoitettu matkustamasta busseilla yöaikaan, mutta käytännössä muita vaihtoehtoja ei ollut. Bussit Sucresta Bolivian ja Perun rajalle, Titicaca-järvelle, menivät La Pazin kautta – ja ainoastaan yöllä. Siispä kuittasimme taas sekä siirtymän että yöpymisen kerralla.

Yöbussissa Bolivian läpi

Trans Copacabana oli Etelä-Amerikan mittapuun mukaan varsin siisti ja tilava semi-cama-bussi. Vaikka sitä myytiinkin täys-camana, sen istuimet eivät menneet lähellekään makuuasentoa. Turvavöitä ei ollut ollut ainoassakaan Boliviassa käyttämässämme kulkuvälineessä – ei myöskään tässä. Bussissa oli myös televisio, joka ei toiminut, ja siinä oli vessa, jota ei saanut käyttää.

Bussi huojui ja tärisi jo totuttuun tapaan Keski-Bolivian mutkaisilla vuoristoteillä. Kaikenlaisen viihdykkeen puuttuessa ryhdyin yrittämään nukkumista jo varhain. Laput silmille, tulpat korviin ja lepäämään. Kurkistelin milloin tähtitaivasta, milloin hämäriä ylänkönäkymiä ja yritin taas nukkua.

Välillä bussi pysähtyi, ja bussin harvat turistit pomppasivat seuraamaan, mitä matkatavarasäilöjen luona tapahtui. Netissä kehotetaan pitämään matkatavaroita tarkasti silmällä, mikä on käytännössä täysin mahdotonta. Täyteen bussiin ängettiin lisää kyytiläisiä. Epämääräinen määrä heitä matkusti ajohytissä. Nuori pariskunta istui portailla, vanhempi herra lepäili pitkällään käytävällä Oskarin vieressä ja todistettavasti ainakin yksi mies matkusti patjoineen matkatavarasäilössä. Matkalipputulot menivät epäilemättä lyhentämättömänä henkilökunnan taskuihin.

Tuntui siltä, ettei nukkumisesta tullut mitään kaiken tohinan keskellä, mutta Oskari kertoi aamulla, että bussi oli seissyt kymmenen minuutin vessatauon ajan. Olin siitä täysin tiedoton, joten ilmeisesti joku tunti matkasta oli sujahtanut onnellisesti höyhensaarilla.

Luotaantyöntävä La Paz

Auringon noustua raotin silmälappuja ja havaitsin, että olimme saapuneet La Pazin laitamille. Kaukana kaupungin taustalla näkyi komeita, lumihuippuisia vuoria. Ohitimme pienehkön kaatopaikan, epämääräisiä teollisuus- ja varikkoalueita, hämäriä hökkelialueita ja lentokentän. Olimme La Paz Altossa. Sieltä laskeuduimme aamuruuhkassa kippuraista tietä laaksoon ja kohti keskustaa. Vuorten rinteet olivat rakennettu silmänkantamattomiin täyteen tyypillisiä eteläamerikkalaisia punatiilitaloja. Näkymä oli oikeastaan kaunis – kaukaa katsottuna.

Lähempänä erottui kaikki roska, pöly, ryönä ja roju. Roskapussit tuodaan kaistojen väliin korokkeelle tai muuten vain sopivan kadun laitaan tai risteykseen. Kulkukoirat repivät pussit pitkin, ja viidestä kahdeksaan roskakuskia haravoi ja lapioi roskat työläästi jäteautoon. Ihmekös se, että tien laidat vähän joka puolella näyttivät olevan ”virallisia roskapisteitä”. Toimivan jätehuollon järjestäminen olisi oivallinen kehitysyhteistyöprojekti Boliviassa. Tosin myös esimerkiksi koulutuksessa, sairaanhoidossa ja lasten, erityisesti tyttöjen, asemassa olisi työsarkaa.

Olimme tutkineet etukäteen, miten pääsisimme La Pazista eteenpäin mahdollisimman jouhevasti. Internetistä oli ilmennyt, että Titicaca-järvelle menee pikkubusseja tunnin välein, mutta ainoastaan hautausmaan liepeiltä – ja tuo El Cementerion alue oli erityisen tunnettu vaarallisuudestaan. Nettitieto osoittautui onneksi aivan vääräksi, sillä bussiasemalta lähti ainakin aamupäivällä vähän väliä busseja Titicacalle.

Pikainen visiittimme La Pazin bussiasemalla ei jättänyt minkäänlaista kaipuuta kaupunkiin. Saimme viimeiset paikat Titicacan bussiin, joka lähti kiipeämään samaista kippuratietä takaisin ylängölle. Se oli ilmeisesti ainoa bussilla ajettavissa oleva reitti kaupunkiin ja pois.

Matka jatkui monien tietyömaiden vaivaamaa, mutaista ja mutkittelevaa reittiä luoteeseen. Esikaupunkialueiden aitoihin oli maalattu tekstejä: Vecino en alerta (Naapurit tarkkana), Auto sospechoso sera quemado (Epäilyttävä auto poltetaan), Extranjero sera linchado (Muukalainen lynkataan), Delinquente sera quemado vivo (Pahantekijä poltetaan elävältä) jne. Teksteistä ei syntynyt vakuuttavaa kuvaa oikeusvaltiosta.

Se ”alkuperäinen” Copacabana

Muutaman tunnin päästä näimme ensivilauksen Titicaca-järvestä. Tuo vajaan neljäntonnin korkeudella Andien altiplanolla sijaitseva, Etelä-Amerikan suurin järvi on melkein kaksi kertaa Saimaan kokoinen. Se saa vetensä Andeilta joista ja jäätiköiltä. Sen sijaan laskujokia on vain yksi. Vesi poistuu 90%:sti haihtumalla. Saastuminen onkin lähes suljetulla Titicacalla paheneva ongelma. Järven valuma-alueen kaupungit kasvavat, eikä jätevesien puhdistus pysy väestönkasvun perässä. Lisäksi ilmastonmuutos ja jäätiköiden kutistuminen on aiheuttanut järven pinnan laskua ja siten vesimassan pienenemistä 2000-luvulla.

Tiquina-salmen ylityksen kaltaista proseduuria emme olleet ennen kokeneet. Matkustajat hyppäsivät pois bussista, joka ajettiin puulautalle. Pieni peräprutku tuuppasi lauttaa valtavine lasteineen kohti vastarantaa. Me matkustajat ostimme n. 30 sentin liput veneisiin, jotka kuskasivat meidät salmen yli. Saavuimme niemimaalle San Pedro de Tiquinaan hyvissä ajoin vastaanottamaan kulkupelimme.

Kiertelimme vielä tunnin verran Titicaca-järven rantavuorten rinteitä, kunnes laskeuduimme vuorten ympäröimään Copacabanaan. Runsaan 6000 asukkaan kylä on noussut Titicacalle antavan Cerro Calvario -vuoren kannakselle. Siellä on valtava kirkko ja rantaa molemmin puolin Cerro Calvariota.

Kävelimme hämmentyneinä kylän turistirantaan, jossa pyöri ilmatäytteisiä muovilieriöitä, joutsenen ja Aku Ankan mallisia polkuveneitä, kanootteja, vesiskoottereita ja ihmisiä lähisaarille kuskaavia paatteja. Varmaan kymmenen kyläkoiran lauma selvitteli välejään rantaraitilla turistien ja myyntikojujen keskellä.

Copacabana on lähinnä nuorten reppureissaajien suosiossa. Hostellit, ravintolat, pikkupuodit ja matkanjärjestäjien kiskat reunustivat pääkatua, kun taas rantaraitin laidalla oli lukuisia kioskeja, joista sai erinomaista ruokaa edullisesti. Copacabanan erikoisuus oli Titicacan taimen, jota on istutettu järveen 1930-luvulla ja joka aiheuttaa vieraslajina ongelmia järven lukuisille endeemisille lajeille. Testasimme kiskat numero 17 ja 20. Taimen oli tuoretta ja herkullista, ja lapazlainen 710 ml:n pilsneri kuulemma ”ihan hyvää kaljaa”. Tosin kioskin nro 20 al Diablo -kastiketta kannattaa varoa. Siitä tulee vuorokauden ripuli.

Isla del Solin risteily

Inkojen uskomusten mukaan auringon jumala syntyi karulla ja kallioisella Isla del Solin saarella. Siellä on yli 80 rauniota, joista suurin osa periytyy Inka-valtakunnan ajalta. Asutusta saarella on tutkitusti ollut jo yli 2000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Nykyään saarella asuu noin 800 perhettä, jotka saavat elantonsa maataloudesta, kalastuksesta ja yhä enemmän turismista.

Yöllä oli satanut, ja taivas oli vielä pilvessä, mutta kaikki pyrkivät veneen katolle. Kun se sinne ei enää mahtunut, täytettiin hytin pehmoiset penkit. Vapaana oli vain muutama paikka keulan vaneripenkeillä päästessämme veneeseen. Niiden vieressä tosin oli paatin ainoat avattavat ikkunat, joten olimme erittäin tyytyväisiä vahingossa osaksemme sattuneisiin sijoihin.

Olimme onnistuneet löytämään kylän hitaimman, epävarmimman ja täysimmäksi lastatun paatin. Veneessämme oli kaksi moottoria 40 ja 60 hv. Kippari käytti vain yhtä, minkä vuoksi vene veti koko ajan vähän vasemmalle. Vauhtia oli parhaimmillaan 6,3 solmua, ja välillä moottori sammahteli, kuin se ei olisi saanut polttoainetta riittävästi.

Saavuimme ehkä puolentoista tunnin päästä Isla del Solin eteläpään kylään, missä osa porukasta kiipesi maihin. Seuraamme liittyi uusia matkustajia ja jatkoimme kohti saaren pohjoispäätä. Alkoi sataa. Kaikki katolla matkustaneet muuttivat hyttiin. Tiivistimme, minkä pystyimme, mutta osan porukasta oli jäätävä seisomaan käytävälle. Ikkunat huurtuivat umpeen.

Isla del Solin saarella ei käytetä moottoriajoneuvoja lukuunottamatta pikkupaattien pieniä perätuuppareita. Kylissä onkin rauhallinen tunnelma ja raikas ilma. Turisteja on paljon, jopa näin hiljaisella sesongilla, ainakin päiväseltään. Jos haluaa kiertää kaikki saaren vaellusreitit, kannattaakin yöpyä saarella. Tarjolla on useita, yksinkertaisia majoitusvaihtoehtoja, ja monet telttailivat rannalla.

Pohjoiskylästä on takuuvarmasti kaunis, noin kolmen tunnin vaellus eteläkylään tai edestakainen kävely toiseen suuntaan näköalapaikoille ja raunioille. Ahtaan venematkan jälkeen laumamatkailu alkoi kuitenkin pahasti tympiä, ja päätimme keskittyä Challapampan kylän maanläheiseen elämänmenoon tutustumiseen omassa rauhassa.

Edellisenä iltana Oskari oli ollut kirjaimellisesti sen verran huonossa hapessa, että korkeus oli aiheuttanut hänelle ikävän päänsäryn. Siksi emme myöskään halunneet ryhtyä turhan suuriin urheilusuorituksiin, varsinkin kun pilvipeite Isla del Solin päällä repesi, ja aurinko alkoi porottaa kuumasti – kuten aurinkosaarella kuuluukin.

Tutustuimme kylän venerantaan ja onnellisiin possuihin, jotka kirmailivat ja röhnöttivät pitkin kylän maita. Seurasimme kyläläisten puuhia, kun he keräsivät hienoa hiekkaa rannasta ja rahtasivat sitä selkänyssäköissään ylös rakennustyömaalle. Etsimme lounasempanadat kylänraitin varrelta ja tutkiskelimme vanhan rakennuksen muureja. Lopuksi kävelimme rannalla katselemassa aaseja, lampaita, kahlaajia sekä järven endeemistä, lentokyvytöntä titicacanuikkua. Aika meni nopeasti.

Paluumatkaa varten kiipesimme paattimme katolle ensimmäisten joukossa. Ajoimme takaisin eteläiseen Yumanien kylään, minne vene pysähtyi noin tunniksi. Kapusimme Yumanien portaat ”Inkojen puutarhaan” ja vähän ohikin katselemaan maisemia ylävinkkelistä ja palasimme takaisin rantaan seuraamaan kyläläisten arkilogistiikkaa. Vene oli tuonut mantereelta lastin saarella tarvittavaa kamaa, kuten vehnää, kananmunia, kokista ja pepsiä. Tavarat nostettiin laiturille ja aasien selkään. Ei tuossa jyrkkien rinteiden saaressa millään muulla pelillä olisi pystynyt tavaraa rahtaamaankaan.

Titicaca-järvessä on 41 saarta, joista osa on tiuhasti asuttuja, sekä tunnetut ja turistien suosimat Uros- tai Uru-heimon kaislasta rakentamat asuinsaaret. Legendan mukaan Urut rakensivat kelluvat, siirrettävät saarensa, jotta he pääsivät karkuun järveä ympäröiviä vihamielisiä heimoja. Sitä mukaa, kun kaislat hajoavat saarten alta, päälle laitetaan uutta kaislaa. Yhdellä saarella asustaa aina yksi laaja suku. Mielenkiintoinen, vedenläheinen asumismuoto.

Uros-saaret ovat Titicaca-järven suurin ja tunnetuin turistikohde. Tosin niitä markkinoidaan voimakkaammin Perun puolella. Jos Isla del Sol on turistien suosiossa, niin kaislasaaret vasta täynnä turisteja ovatkin… Ne eivät jaksaneet meitä kiinnostaa. Koko Titicaca on oikeastaan aika turha käyntikohde, jollei se sattuisi olemaan sopivasti Perun rajan tuntumassa ja ”tien” varrella.