Tiellä pohjoiseen

Laina-Volvo ajettiin Pasilan Valtion Rautateiden autoasemalla odottavan vaunun ”yläpedille”. Menopelin sisään kuitannut kaveri neuvoi meitä: ”Pääsette noilla lipuilla Helsinkiin, kun Pasilassa ei ole mitään”. Helsingin rautatieaseman kuppilassa oli mukavampi kuluttaa aikaa. Oulun junan saavuttua aseman ”terraariokaton” alle kapusimme vaunuun nro 60 ja asetuimme vierekkäisiin hytteihin.

Inter City -juna oli siisti ja sisustus simppeli, mutta harkittu. Johdonmukaisesti brändätyt patjat, peitot ja tyynyt olivat hyvät ja puhtaat. Hytin varustukseen kuuluivat jopa sievät pienet pyyhkeet. Käytännöllisessä ”kampauskaapissa” oli (todella) pieni lavuaari. Parannukseksi toivoisin magneettia tms, joka lukitsisi oven myös auki-asentoon. Oli tylsä pestä naamaa, kun ovi löi päähän junan heilahdusten mukaan.

Vaunun jaettu vessa oli Emilian ja Callen hytin seinän takana. Matka sinne oli lyhyt, mutta kolinoita ja lorinoita kantautui vierustovereidemme uniin asti. Hytin hyväksi puoleksi he mainitsivat, että siellä oli enemmän tilaa matkatavaroille kuin meidän hytissämme.

Matka taittuu huomaamatta

Juna lähti 27.7.2018 klo 23.20, pari minuuttia ennen kuin vuosisadan toiseksi pisin kuunpimennys saavutti täydellisen vaiheensa. Tihrustimme kaakkoista horisonttia, mutta pilvet peittivät taivaalliset näkymät. Paitsi massa- myös sosiaalinen media piti meidät silti hyvin ajan tasalla tapahtumasta.

Kahdeksan jälkeen noudimme auton Oulun asemalta ja kurvasimme lähimpään Prismaan. Matkajääkaappi ja kassi täynnä tuoreita eväitä jatkoimme kohti valtakunnan länsirajaa. Nautimme aamiaiseväät matkan varrella, Perämeren aavan ulapan äärellä.

Siirryimme sujuvasti Torniosta Haaparannan puolelle roihuavan Sveamamman syliin. Suomalaisista palomiehistä koostuneet apujoukot olivat ylittäneet saman rajan jo aamuyön tunteina. Tutkimme metsäpalokarttaa, ja toivoimme, ettei yksikään paloalueista sattuisi pahasti reitillemme.

Pohjoiskalotilla

Napapiiri jäi taakse, ja jatkoimme Pohjois-Ruotsin yksitotisten maisemien läpi kohti Jällivaaraa, missä E 10 -tie tekee 90°:n mutkan. Sen jälkeen pääsimme kumpuilevampien näkymien keskelle.

Rautakaupunki-Kiirunasta eteenpäin maasto muuttuu oikeaksi vuorenpeikkojen tunturimaaksi. Toivoimme, ettei kaivoskapukunki vajoaisi sen alle kaivettuun reikäjuustoon juuri ohi ajaessamme. Ei vajonnut – ja voivat rauhassa jatkaa kaupungin keskustan siirto-operaatiota.

Ensimmäisen ajopäivän päätepisteeksi oli valittu Pohjois-Ruotsissa, Torniojärven rannalla sijaitseva Abiskon kansallispuisto. 600 km oli sopiva päivän pyrähdys. Loppumatkasta jäsenet alkoivat jo jumiutua, takapuoli puutua ja ajaminen tuntua tahkoamiselta.

Abisko on pikkuinen taajama Norrbottenin läänissä. Siellä elää satakunta asukasta, joille malmi- ja turistijunat kuljettavat elantoa suuremmista kaupungeista. Parhaiten Abisko tunnetaan samannimisestä, 1909 perustetusta kansallispuistosta, joka on suosittu matkailukohde. Puistosta lähtee tunnettu vaellusreitti, 425 km pituinen Kungsleden. Myös Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapissa kulkeva 800 km mittainen Kalottireitti menee kansallispuiston läpi.

Abiskon kansallispuiston tarkoituksena on suojella pohjoista tunturiluontoa ja mahdollistaa siellä luonnontieteellinen tutkimus. Matkailijoita palvelemaan on perustettu ”Turiststation”, josta saa tietoa reiteistä, yöpymispaikoista yms.

Kiiruna–Narvik-ratavarressa

Abiskojoen komea kanjoni oli hieno ja helppo kohde myös ohi ajaville automatkalaisille. Rotkon äyräille oli rekennettu leveät, jopa pyörätuolikelpoiset lankkupolut, joilta aukesi näyttävät näköalat. Lisäksi liikutimme kinttujamme pienellä retkellä Fågelkullenille, lintukukkulalle. Sieltä näkyi Abiskojoen suistoon, joka oli vielä heinäkuun viimeiset päivät rauhoitettu lintujen pesimäalueeksi. Elokuun alusta alkaen sinnekin saisi mennä kuljeksimaan.

Jäimme yöksi simppeliin, hiukan kallellaan olevaan mökkiin noin kilometrin päähän rotkosta. Mökin takapihalla surrasi turisteja kuskaava helikopteri tasaisin väliajoin. Puolilta öin se asettui aloilleen, ja aamulla lennätykset alkoivat vasta yhdeksältä. Juna kohisi ohitse vähän väliä, ja rekikoirien aamuruokinta oli ulvonnasta ja ilakoinnista päätellen jo aamuvarhaisella.

Kovin rauhallinen yöpymispaikka ei Abisko Mountain Lodgen mökki ollut, mutta korva- ja silmätulpilla siitä selvittiin. Huippusesongilla ei juuri ollut varaa valita, varsinkaan hintaluokassamme. Sekin oli mielestäni puitteisiin nähden tyyriin puoleinen – noin parisataa yöltä!

Pari retkueemme jäsentä oli valinnut yöunen takaamiseksi nestemäisen lääkinnän. Pullo oli jäänyt pöydälle yön yli, ja aamulla havaitsimme ällistykseksemme ruotsalaisen viskihiiren (Mus usquenbaughus suecensis) käyneen verottamassa poikien ”elämän veden” pintaa.

Tunturien yli Norjaan

Täydennettyämme varastojamme Björklidenin pikku-Icassa jatkoimme matkaa luoteeseen. Ylitettyämme Norjan rajan vuorenpeikot olivat päässeet sotkemaan maiseman entistäkin huolellisemmin. Pakettiauton kokoisia kivenmurikoita lojui ympäriinsä.

Norjanmeren tyyni ulappa aukeni eteemme Norjan suurimpiin rahtisatamakaupunkeihin kuuluvassa Narvikissa. Kiirunasta louhittua rautamalmia lastataan siellä laivoihin ympäri vuoden. Narvikista pääsee siis junalla Kiirunan kautta Tukholmaan saakka, mutta me jatkoimme  Tjeldsundbrualle, ”meriharakkasalmen” sillalle, jonka ylitettyämme pääsimme Hinnøyan saarelle, josta osa kuuluu ihan virallisesti Lofootteihin.

Maisemsta jo kadonneet kynttiläkuusikot, rehevät niityt ja koivutiheiköt olivat palanneet Golfvirran vaikutuksesta takaisin. Tie mutkitteli vuorten juurilla ja kierteli monihaaraisten vuonojen rantoja.

Støan kohdalla tie oli remontissa, ja yhtäkkiä alkoi hampaita viiltävä kirskuna. Pysäytimme auton, pojat kurkkivat sen alle, ja karmean äänen aiheuttaja löytyi. Jarrulevyn ja sen suojan väliin oli juuttunut pikkurillin kynnen kokoinen kivi. Se poistettiin kalapihdeillä, ja jatkoimme matkaa.

Annojen talo

Pari pitkää siltaa ja tunnelia myöhemmin saavuimme Lofoottien naapuriin, Nordlandin läänin pohjoisimmalle saarelle, Andøyalle. Etsimme AirB&B:stä varaamaamme Anna Housea hiukan epämääräisestä osoitteesta: Åsesta. Se on pikkuruinen tienvarsikylä Aaseåsen eli Aasekukkulan juurella. Talo löytyi kuin löytyikin Andøyan kaakkoisrannan tuntumasta, 82-tien varrelta pelkän kuvan perusteella.

1900-luvun alussa rakennettua Annahusia oli asunut kaksi Anna, jotka olivat kälyjä keskenään. Heidän jälkeensä Annojen pojat olivat käyttäneet taloa kesämökkinä 30 vuotta, kunnes nykyinen omistaja pari vuotta sitten sai talon hallintaansa. Keittiössä meitä odottivat hänen kanalansa tuoreet kananmunat, ja lampaiden määintä kantautui pihaniityiltä. Tuvassa oli taianomainen tunnelma. Sisustus näytti siltä, kuin Annat olisivat yhä eläneet taloa ja laskeneet kutimet nojatuolien viereen vain hetkeksi.

Pohjoinen kääntöpiste

Söimme illalliseksi Callen keksimiä hapankorppupaneroituja turskafileitä salaatin kera. Sen jälkeen jatkoimme matkaa kiertämällä Andøyan läpi ”ison meren puolelle”, saaren luoteisrannalle. Nukkuvaksi sarvikuonoksi nimittämämme vuoret ilmestyivät pohjoiseen taivaanrantaan.

Tie noudatteli rantaa laakean, lampareiden täplittämän niityn laidalla. Runsaan parin kilometrin pätkä sujahti Norjanmeren ja Skogvollvatnet-järven välisellä kapealla hiekkakannaksella. Tien sukellettua esiin viimeisestäkin saavuimme saaren pohjoisimpaan kärkeen, Andenesin kaupunkiin. Sen itäpuolella häämötti Senjan saari ja lännessä pohjoisen Atlantin valtameren loputon horisontti.

Andenes oli ollut tärkeä kalastuskylä jo rautakaudella. 1900-luvun alkuun mennessä siitä oli kehkeytynyt yksi Norjan suurimmista kalastussatamista. Suurelta osin NATO:n rahoittama Andøyan lentoasema valmistui 1957. Sen toimintojen leikkaukset ja yleinen maaltamuutto aiheuttivat asukasluvun laskua vuosituhannen vaihteessa parinkymmenen vuoden ajan. Nykyään kaupungissa asuu noin 2700 asukasta, ja suuri pikkukajavakolonia näytti vallanneen itselleen ainakin pari taloa.

Sataman tulipunainen majakka oli valmistunut 1859. Sen valo vilkkui 40-metrisen valurautatornin huipulla – tai vilkkuisi, jollei olisi niin valoisaa. Valoa vilkutellaan elokuun 10. – huhtikuun 26. Kesällä se on turhaa, koska aurinko valaisee taivaanrantaa yötä päivää.

Kolme ”satamagubbea” istui sunnuntai-iltaa ranta-aitan seinustalla tuon näyttävän majakan juurella, valtavan luonnon kivistä rakennetun aallonmurtajan alkupäässä. Kovaääninen jutustelu ja naurunremahdukset paljastivat, ettei viikonloppu ollut sujunut ihan selvin päin. Kuljimme kolmikon ohi aallonmurtajan päähän pystytetylle loistolle, ja olimme saapuneet ”Matkalla pohjoiseen” -road trippimme päätepisteen.