The Great Ocean Road

Mahtava pauhu kuuluu ukkosluolan, Thunder Caven, uumenista, kun valtameren valkoisina kuohuvat mainingit lyövät pitkälle yltävän rotkon perukkaan, pystysuoraan kalkkikivikallioon kovertamaansa syvään luolaan. Muinaiset sedimenttikerrostumat ja niille sijoilleen kivettyneet dyynit ovat uhmanneet Etelämeren voimia viimeiset 10–20 miljoonaa vuotta.

Rannan 50 metrin korkuisiin pystysuoriin seinämiin syntyy luolia ja siltoja. Sillat romahtavat ja rannan edustalle jää saaria. Australian manner murenee mereen hiekanmuru kerrallaan. Saaret katoavat aaltoihin, ja aallot jatkavat väsymätöntä työtään. Ne tunkevat uskomattoman pitkälle maankamaran alle. Sitä voi luulla kävelevänsä turvassa kaukana rantajyrkänteen reunasta, kunnes tajuaa, että alla möyryää meri!

Tunnelmallinen pikkukylä valtameren rannalla

Otimme varaslähdön legendaariselle Great Ocean Roadille Port Fairyn pienestä satamakaupungista, jonka laiturissa vastapuunatut ja pyydyksillä lastatut ravustuspaatit odottivat seuraavana päivänä alkavaa pyyntikautta. ”Vain tikkareita ja muita namuja varten palataan Port Fairyyn – muut unohdetut tavarat saavat jäädä!”, kertoi vanhempi miehistön jäsen pilke silmäkulmassa.

Virallisesti tuo tie erkanee Princes Highwaysta vasta yli 10 kertaa isomman Warrnamboolin satamakaupungin jälkeen, mutta Port Fairy sopii hyvin Great Ocean Roadin varren pienten merenrantakylien jatkeeksi. Vanha valaan- ja hylkeenpyytäjien siirtokunta oli saanut nimensä The Fairy -nimisestä valaanpyyntialuksesta 1828. Nykyisin runsaan 3000 asukkaan kylän tärkeimmät toimialat liittyvät turismiin ja kalastukseen.

Muutama matkailija käyskenteli suojaisan Moyne-jokivarren laituirilla tai istui Martin´s pointin rantapuistikon puiden varjossa, ilmastoiduissa matkailuautoissaan syömässä eväitä. Terveisiä vain Rosalan Martinille, jonka talvihuomassa paattimme lepää jo kolmatta vuosikymmentä.

Kiersimme Griffitin saaren kivoja kävelyreittejä keskipäivän auringon porottaessa kuumimmillaan. Saari kuuluu Port Fairyn rannikkosuojelualueeseen, jonka suojelukohteisiin kuuluu muun muassa lyhytpyrstöliitäjien pesimäkolonia. Illan hämärtyessä lintubongaajia odottaa spektaakkeli, kun koko kolonia liitäjiä saapuu pesilleen kalasteltuaan koko päivän kaukana ulkomerellä. Lyhytpyrstöliitäjiä kutsutaan täällä myös kansanomaisella nimellä muttonbird. Pulleiden lintujen punainen liha on kuulemma mehevää kuin lampailla (=mutton).

Linnut saapuvat Alaskan Aleuteilta Griffitin saarelle syyskuun lopulla kunnostamaan maahan kaivamiaan pesäkoloja, joita polun varret olivat täynnään. Niitä väitetään olevan jopa satatuhatta! Poikasia liitäjät hotavat keskikesällä alkuvuodesta ja huhtikuulla ne lähtevät taas kiertämään Tyynen valtameren pohjoista pallonpuoliskoa.

Griffitin saaren itäkärjessä on myös sievä, pieni (12,5 m) majakka. Se on rakennettu paikallisesta tuliperäisestä kivestä 1859, ja on yhä käytössä. Nykyään se toimii aurinkovoimalla ja tuuligeneraattorilla. Majakanvartijan mökit ovat hävitetty 1950-luvulla, mutta niiden puutarhat elävät edelleen monien sitkeiden kasvien kukkiessa, kun niille sopii.

Valaanpyytäjien siirtokunnasta lomaparatiisiksi

Warnamboolin lomakaupunki oli jo näin keväällä varsin suosittu. Voin vain kuvitella säpinää pian koittavan kesälomasesongin aikana. Kaupunki houkuttelee niin auringon palvojia ja surffareita pitkillä Lady Bayn biitseillään kuin perheitäkin suojaisilla jokisuun hiekkarannoillaan ja jännittävillä lähisaarillaan. Niiden rouheat rannat hehkuivat aniliininpunaisina pienistä kevätkukkasista.

Sinipingviinit olivat asuttaneet noita lähes kiinni rannassa olevia saaria kymmeniä vuosia, kun 2005 havaittiin niiden vähentyneen lähes olemattomiin. Kettujen epäiltiin päässeen joen ja aaltojen muovailemia hiekkasärkkiä pitkin saarille pikkupingviinien kimppuun. 2006 saari suojeltiin paitsi ketuilta myös ihmisiltä pingviinien pesimäaikaan. Se auttoi lintuparkojen lisääntymisen alkuun.

Sitten paikallinen kanafarmari ehdotti maremmano-abruzzese-laumanvartijakoirien pestaamista pinkkujen suojeluun. Nuo koirat olivat auttaneet häntä vapaana kasvavien kanojensa kanssa. Projekti oli valtava menestys. Koira suojeli golfpallon kokoisia pingviininalkuja ketuilta, ja kolonia kasvoi muutamasta kymmenestä 180-päiseksi 2013 mennessä. Pingviinikoiran seikkailuihin voi tutustua lähemmin katsomalla elokuvan nimeltä Oddball.

Alkuvoimaisten näkymien äärellä

Meillä on jostain syystä tapana mennä joka paikkaan peräportista, keittiön ja takaoven kautta. Kuljimme Great Ocean Roadiakin tietysti väärin päin, sillä pääkulkusuunta näytti olevan Melbournista länteen. Tulimme ensiksi Groton, London Bridgen ja The Archen katselupaikoille. Rantamaisema oli muuttunut mustista ja teräväkivisistä jyrkänteistä yhä korkeampien okran sävyisten pystysuorien seinämien ja kuin kakkulapiolla leikattujen irtosaarten muodostamaksi.

London Bridge had fallen down eli Lontoon sillan nimeä kantavan kallioniemen tuplasilloista toinen oli romahtanut 1990. Maininkien, sadeveden ja tuulen kuluttamasta niemestä oli syntynyt erillinen yhden kaarisillan saari. Kuljimme jyrkänteiden päälle aidattuja kävelyreittejä ihmeelliseltä näkymältä toiselle. Aurinko paahtoi. Ei olisi uskonut, miten vähän korkeiden rantajyrkänteiden päällä tuuli. Tuli kuuma, tuli väsy ja alkoi ahdistaa. Päätimme jäädä liekeiseen, muutaman sadan asukkaan Port Campbellin kylään yöksi.

Great Ocean Road teki tiukan neulansilmämutkan ja laskeutui alas jokisuun partaalle kasvaneeseen pikkukylään. Port Campbell Holiday Park oli paljon kammottavaa nimeään mukavampi. Saimme paikan, josta oli kaunis, rauhallinen näkymä joelle ja vastarannan vehreälle rinteelle. Suihku oli kuuma, ja paine hyvä. Retkiliedellä valmistui Tasmanian lohta, ja kylmä aussivalkkari avattiin sen seuraksi. Täydellinen ilta syntyi pienistä asioista.

Aamu valkeni edellisiä viileämpänä. Verkkaisten aamutoimien jälkeen painelimme taas tielle. Sen päivän ohjelmassa olisivat Great Ocean Roadin kuuluisimmat nähtävyydet. Mielessä käväisi ajatus: Olisiko edessä aivan ylimainostettu tie ja ylihinnoitellut pikkukylät?

Ajoimme muutaman kilometrin Port Campbell -kansallispuiston tunnetuimpiin kuuluvien näköalapaikkojen parkkikselle. Kuljimme merkattuja polkuja muutaman muun turistin verkkaisessa virrassa. Kulumiselle herkän maaston kasvillisuutta täytyi varjella aidoilla ja opasteilla. Matkailijoita oli enemmän kuin aiemmilla rannoilla, mutta vähemmän kuin olin odottanut.

Kävimme läpi näköalapaikat omassa järjestyksessä: Mutton Bird Island (saaressa asusti taas poppoo lyhytpyrstöliitäjiä), The Razorback (uskomaton, korkea ja kapea saari kuin partaterä), Loch Ard Wreck (sen niminen alus oli haaksirikkoutunut saaren edustalle), Loch Ard Gorge ja sen biitsi (korkeiden kalliojyrkänteiden väliseen rotkoon jäänyt suojaisa hiekkaranta, jonne haaksirikosta henkiin jääneet pääsivät turvaan) sekä Sherbrooke-joki (kaunis, hiekkasärkkien reunustama jokisuisto, jonka rantaan löivät mahtavasti pärskivät aallot). Luonnonvoimien aiheuttama eroosioprosessi oli luonut kerrassaan ainutlaatuisen maiseman Victorian kaakkoisrannikolle.

Yksi tarina Shipwreck Coastin eli ”haaksirikkorannikon” sadoista samanlaisista

Kapteeni Gibbin komentamalla Loch Ard -purjelaivalla oli 17 hengen miehistö, 37 matkustajaa ja sekalainen lasti. Se oli matkalla Melbourneen 1878, kun nousi paksu sumu. Cape Otwayn majakkaa ei näkynyt, eikä kapteeni tiennyt tarkalleen, kuinka lähellä rannikkoa laiva kulki.

Kun sumu oli hälvennyt, hän oli nähnyt murtuvat aallot ja korkeuksiin nousevat kallioseinämät. Purjeet yritettiin nostaa, mutta laiva ehti karahtaa Mutton bird -saaren edustan riutoille. Masto kaatui ja vei mukanaan kannella olleita ja esti pelastusveneiden laskemisen vesille. Laiva paiskautui riuttoja vasten kerta toisensa perään ja se upposi vajaassa vartissa.

Irlantilaisen maahanmuuttajaperheen 18-vuotias tytär Eva Carmichael roikkui puomissa 5 tuntia, ja laivan oppipoika Thomas, R. Pearce piti kiinni nurin päin kelluvasta pelastusveneestä. Tom onnistui pääsemään maihin Loch Ard Gorgen rannalle. Kuullessaan Evan avunhuudot, Tom palasi aallokkoon pelastamaan hänetkin pitkän, korkeseinäisen rotkon hiekkarannalle.

Apostolien postikorttimaisema

Tuon haaksirikon näyttämöltä kurvasimme koko ”mahtavan valtameritien” tunnetuimman kohteen, The Twelve Apostoles, eli ”12 opetuslapsen” parkkipaikalle. Tuo rantanäkymä on noussut ikonisten Australia-kuvien joukkoon heti Ulurun punaisen kiven ja Sydneyn oopperatalon perään. Silti turisteja oli sopivan hillitysti. Ja mikä ihmeellisintä – autopaikoitus, opastuskeskus ja kaikki siististi rakennetut kulkureitit, näköalatasanteet ja kävelysillat komeine näkymineen olivat täysin ilmaisia!

Twelve Apostoles ja aiemmin aamulla vierailemamme nähtävyydet kuuluivat kaikki Port Campbellin rannikkokansallispuistoon, jonka on tarkoitus suojella paitsi vaikuttavia kalliomuodostelmia myös monimuotoista meren elämää pinnan alla. Jos (ja kun) pinnanalainen maailma on yhtään yllä näkyvän veroinen, on tuo kaikki kaiken suojelun arvoista.

Karulta merenrannalta rehevään sademetsään

Jyrkännerantojen jälkeen maisema muuttui. ”Mahtava valtameritie” ei suinkaan kulje koko matkaa meren rannassa. Se koukkaa välillä pitkille taipaleille kauas maihin ja korkeille kukkuloille. Meri siintää silti kaukana horisontissa – välillä tien molemmin puolin. Kukkuloilta kiemurteleva tie sukeltaa alas reheviin, vehreisiin jokisuistoihin ja hämyisien metsien syliin. Olimme tulleet Great Otwayn kansallispuiston lauhkean vyöhykkeen sademetsään.

Koukkasimme Great Ocean Roadilta pois kohti etelää ja Otwayn niemeä. Siellä, lähes Australian eteläisimmässä kärjessä seisoo sievä, aikanaan mantereen merkittävin majakka. Merimerkki on varreltaan vain 20-metrinen, mutta seistessään 70 m korkean rantajyrkänteen päällä, sille tulee mittaa 90 m merenpinnasta.

Nykyisin merenkulkua ohjaa tylsä, pieni loisto sen alapuolella. Satelliittipaikantimien aikana ei tarvitse näkyä niin pitkälle kuin ennen vanhaan. Tuntui silti surulliselta, kun aikanaan elintärkeä, kaunis merimerkki oli enää vain historiallinen jäänne ja turistikohde.

Great Otwayn kansallispuiston sademetsissä on mahtavien eukalyptusten lisäksi puiden mittoihin yltäviä, reheviä saniaisia ja valtavia, yli 100-vuotisia ”tasmanian etelänpyökkejä”. Teimme matkan varrella Maits Rest -saniaismetsässä pienen kävelylenkin. Seudun ensimmäisellä metsänvartijalla, Maitland Bryantilla, oli tapana lepuutella siellä hevosiaan I maailmansodan aikaisilla partiointiretkillään.

Valtavien saniaisten alla kulkevilla poluilla ja silloilla tunnelma oli kuin Jurassic Parkissa. Saniaisten suomuisten runkojen lomista olisi koska tahansa voinut kurkistaa kauhea Gallimimus kavereineen.

Viikinkien auringonlaskun leiri

Yöksi painelimme jälleen yhden pienen rantakylän karavaanariparkkiin. Apollo Bayn Recreational Reserven matkailuautoalue oli kaupungin ylläpitämä, eikä hinta päätä huimannut. Respan blondin mielestä kuulostimme ihan Vikingseiltä (niinkuin siinä TV-sarjassa). Hänenkin suonissaan kuuemma virtasi hippunen ruotsalaisviikinkien verta. Hän järjesti meille paikan nro 27 ruohikkoiselta penkereeltä, muutaman askeleen päässä jokirannasta. Ihanalta yöpymispaikalta saimme seurata lyijysorsien ja tummaliejukanojen peseytymistä ja pulikointia lähietäisyydeltä.

Auringon laskettua taivas punersi upeana – ja sitähän se tiesi: alkoi sataa. Leirielämä on kivaa, paitsi jos sataa. Kosteus tunki joka paikkaan. Ruuanlaitto ja vessareissut muuttuvat hankaliksi, märiksi ja ikäviksi. Onneksi emme olleet teltassa! Kun sade ropisi kattoikkunaan, auton sisällä oli sentään lämmintä ja kotoisaa. Ei se sade enää hassumalta tuntunutkaan, kun veti hirsiä vällyt korvissa…

Köllimme punkassa pitkälle aamupäivään, kunnes sade rauhoittui. Se aikoi silti selvästi pysytellä seuranamme koko päivän. Matka jatkui pitkin meren rantaa nuolevien kukkuloiden juuria. Kippurainen tie kulki sumun peittämillä kalliorinteillä kuin jossain montecarlossa. Sade oli irrottanut rinteiltä kiviä, joita piti väistellä. Niinkin tunnetuksi ja suosituksi matkailureitiksi tie oli yllättävän kapea ja kuoppainen. Sitä korjailtiinkin ahkerasti. Kalliorinteitä tuettiin metalliverkoilla ja pehmeämpiä osuuksia tekstiilipeitteillä, joiden läpi kasvit pääsevät hyvin kasvamaan. Välillä tien meren puolen reunaa tuettiin ja laidalle väsättiin uusia kaiteita.

Yö ihan pilvessä

Lyhyen päivämatkan päätteeksi saavuimme Lornen tunnelmalliseen lomakaupunkiin. Kymmenentuhatta kilometriä alkoi häämöttää mittarissa, emmekä vieläkään olleet syöneet oikeassa ravintolassa. Painelimme siltä istumalta Lorne Pier Seafood -ravintolaan syömään pari tusinaa erinomaista osteria ja maittavan kala-aterian, King George Whitingia (ei aavistustakaan, mikä tämä ”kunkkukala” on suomeksi) puoliksi.

Rantaravintolasta suunnistimme Erskine-putoukselle. Jyrkkää rinnettä kohti taivaita kipuava, kippurainen tie hävisi tihenevään pilveen ja meidät ympäröi sademetsän jännittävä tunnelma. Putouksella ei ollut ruuhkaa sadesäällä. Lakeuduimme kosteita kiviportaita 30 m korkean, hienon putouksen juurelle. Vesi kohisi alas jostain puiden haamujen ja pilvien kätköistä ja putosi vehreiden saniaisten, liekopuiden ja kivenmurikoiden keskelle tummaan lampeen, joka oli kuin portti toiseen maailmaan.

Kallis yksityinen majoitusfirma hallitsi kaikkia retkeilyalueita Lornen kylässä. Meitä oli peloteltu Great Ocean Roadin hinnoista, ja Lornen karavaanarialueiden hinnat vaihtelivatkin 35–90 AUDin välillä yöltä (n. 23–60 €). Tähän aikaan vuodesta olisimme saaneet paikan vielä 35 aussitaalaan. Päivärahamme olivat kuitenkin huvenneet jo ostereihin, joten painelimme toista kippuraista pikkutietä taas ylös kukkuloille. Great Otway -kansallispuiston Big Hill Campground oli kaunis ja kostea, muttei kallis. Se oli ilmainen!

Big Hill oli pieni, 12 paikan simppeli leirintäalue. Paikoista 6 oli varattu matkailuautoille ja 6 teltoille. Palveluina olivat monttuvessat. Sumuisella vuorella oli taianomainen tunnelma. Punaiset papukaijat lehahtivat tutkimaan, olisiko meillä tuomisia. Eukalyptysmetsä katosi valkeaan sumuvaippaan, ja oli ihmeen hiljaista. Lopulta kosteus tiivistyi silkaksi sateeksi, ja oli aika vetäytyä taas kämpperimme suojaan.

Great Ocean Road -tripille arvoisensa päätös

Aamulla kattoikkunasta pilkahteli sinistä taivasta. Enää ei satanut, mutta puista läsähteli kattoon valtavia, raskaita pisaroita. Auringon sädekimppu siilautui metsän yhä verhoaman udun lävitse lupauksena paremmasta. Eukalyptus tuoksui vahvana raikkaassa ilmassa, ja yhden puun latvassa ruokaili koala.

Kun laskeuduimme vuorilta rantaan, aurinko paistoi lämpimästi täydeltä taivaalta. Ihmiset istuivat kahviloiden terasseilla, ja kylän laiturilla käyskenteli pariskuntia ja perheitä. Koululaisryhmä oli opettelemassa kalastuksen saloja perjaintain kunniaksi.

Etsimme mukavaa paikkaa viimeiseksi yöksemme mantereen puolella. Pelkäsin, että lähemmäs Melbournea mennessä tarjolla olisi vain hirvittävän hintaisia holidayparkkeja tai kolkkoja ”kusikoppi-alueita” esikaupunkien kupeessa. Päädyimme kuitenkin upealle Barwon Headsin matkailuautoalueelle Barwon-joen suulle meren rantaan. Kaukana vastarannalla näkyi Victory-poukaman aukko, josta laivat matkasivat kohti Melbournen satamaa, mistä mekin pian suuntaisimme bassinsalmelle.

Kärsimme sijastamme alueen prime-paikoilla toki kovemman hinnan kuin missään muualla, 37 AUD, eli noin 23 €, mutta näkymä, rantaan särkyvän aallokon äänimaailma ja paikan tunnelma olivat joka taalan arvoisia.

Australiassa ranta onkin ”jokamiehenoikeus”. Yksityismaa voi tulla lähelle rantaa, kuten vaikka Barwon Headsin matkailuautoalueen maa, mutta biitsi kuuluu kaikille. Jokainen pääsee nauttimaan hiekkarannoista ja mahdollisista rantaraiteista. Niille on aina vapaa pääsy yksityismaiden lomitse.

Great Ocean Road – legendaarinen maantie kokeiden kalliojyrkänteiden päällä ja kukkuloiden kiemuraisilla rinteillä oli juuri sellainen kuin sen piti ollakin. En ollut osannut odottaa niin vaihtelevia maisemia: kitukasvuisten pusikoiden peittämiä jyrkänteitä, reheviä, varjoisia sademetsiä, pitkiä, surffiaallokkoisia hiekkarantoja ja sööttejä, pieniä kalastajakyliä, joista oli muodostunut lomaparatiiseja kaupunkeja paenneille paikallisille. Great Ocean Road kannatti ehdottomasti kokea.