Tarinoita puolen vuosituhannen takaa

Vilpoisen, hämärän huoneen tiililattia on askelten hohtavaksi hioma. Mustaseinäisen huoneen lasivitriiniin on aseteltu noin viiden sentin mittaisia alpakka- ja laamafiguureita. Taitavat kädet ovat valmistaneet ne hopeakupariseoksesta yli puoli vuosituhatta takaperin. Toisessa, himmeän kohdelampun valaisemassa vitriinissä on viisitoistasenttinen, kultainen miesfiguuri. Sen harteilla on alpakanvillainen viitta ja päässä sulkapäähine. Lasikuutioihin on aseteltu myös hopeisia, hellävaroin puettuja mies- ja naisfiguureja sekä koristellusta savesta ja simpukankuorista tehtyjä kulhoja. Yhteen vitriiniin on aseteltu upeat, hopeakoristellut sandaalit. Ne ovat kovin pienet. Ne mahtuisivat vain pikkulapselle – eivät teini-ikäiselle tytölle. Ne ovatkin rituaalisandaalit. Ne on tarkoitettu matkalle tuonpuoleiseen.

Kyllä gringoa kusetetaan

Asiakaspalvelu on vaikea laji. Matkustaessa törmää jatkuvasti uusiin hotellirespoihin, majatalon pitäjiin, matkalippujen myyjiin, takseihin, tarjoilijoihin, oppaisiin jne. Väkisinkin tulee vertailtua kokemuksia eri kaupungeissa, maissa ja maanosissa. Etelä-Amerikassa kohtaa harvoin yhtä luontevan ystävällistä palvelua kuin Aasiassa. Mieleen nousee esimerkiksi eräs Tokion ja Kioton väliä liikennöivän Shinkaisen-luotijunan lippujen tarkastaja, joka koki ylpeyttä ja teki taidetta yksinkertaisesta työstään. Häneen kohtaamisestaan jäi lämmin muisto loppuelämäksi.

ABC-maissa – Argentiinassa, Chilessä ja Brasiliassa – asiakaspalvelu oli kohteliasta, mutta hiukan koppavan puoleista. Jokunen argentiinalainen miestarjoilia meni lipevän puolelle. Mutta esimerkiksi Puerto Madrynissä yliystävällinen Hi-hostellimme isäntä ja autonvuokraaja veloitti luottokortin käytöstä 10 % ylimääräistä vedoten pelkkiin puppusyihin. Missään muualla ei ole edes yritetty ottaa niin suurta välisummaa.

Hotelleissa ja majatalossa saa usein ystävällisen, esimerkiksi Puerto Natalesin Lucyn majatalossa, jopa lämpimän vastaanoton. Tosin samaisen kylän El Sendero -hostellin isäntä oli rento ja välitön – mutta myös huolimaton, epäsiisti ja välinpitämätön. Varsinaista huijaamista olemme kohdanneet vähemmän kuin pelkäsimme. Erityisesti chileläiset vaikuttivat olevan jopa ylpeitä rehellisyydestään. Toki jossain paikoissa sielläkin pysyttiin tiukasti ”turisteilta turistihinta -kartellissa”.

Normaali asiakaspalvelukokemus vaikkapa matkalipputiskillä tai ravintolassa on Etelä-Amerikassa yleensä ihmeen viileä, tympeä tai pitkästyneen oloinen, ikään kuin asiakas olisi välttämätön paha. Työn, kun saa hoidettua muutenkin. Hymy on kuitenkin uusiutuva luonnonvara, joka ei maksa antajalleen mitään! Olin odottanut enemmän.

Terrapuerton huijaribakkanaalit

Mitä huijaamiseen tulee, Peru pomppasi tilastoykköseksi heti ensimmäisenä päivänä. Juoksentelin ympäri Punon bussiasemaa hankkimassa matkaevästä. Mukana oli kolme paikallista kympin seteliä. Pari juustoleipää, banaania ja yksi vessavisiitti, joiden arvo olisi ollut noin viisi–seitsemän solea, veivät valtaosan kympeistä. Takaisin tuli hiluja, joista en saanut selvää ilman rillejä. Törkeää näkörajoitteisen hyväksikäyttöä!

Arequipan bussiasema, Terrapuerto, oli oikea huijareiden pesä. Kokemuksesta viisastuneena olin tarkkana kolikoiden kanssa. Sain veskivitosesta takaisin puolitoista solea, kun olisi pitänyt saada neljä ja puoli. Vessavahti vilkaisi minua tekoyllättyneenä, kun vaadin puuttuvat kolme solea: ”Ihan vahingossa antoi väärin…” Summat eivät ole suuria mutta, kun kolme solea on noin euron, niistä alkaa kertyä pottia.

Menimme Arequipaan saavuttuamme Terrapuerton yläkerran kahvilaan, koska tarvitsimme wifiä. Tietysti ymmärrämme, että wifin käyttö edellyttää asiakkuutta ja annoksen tilausta. Kanakeitto oli loppu, joten tilasimme kanaa ja riisiä, ja varasimme yösijan wifin avulla. Kun lasku tuli, Oskarin raha-asioissa tarkat antennit alkoivat väristä. Eikö annos ollut 19 solea ja vesi pari solea? Tyttö yritti laskuttaa meltä 43 solea ihan kirkkain silmin! Ilme oli hiukan nolompi, kun Oskari katsoi tarjoilijatarta takaisin isällisesti paheksuen.

Menimme toisen kerran kaupunkiin saapuessamme samaan ryöstöravintolaan, koska muutakaan wifiä ei ollut. Tilasimme teet ja sen kanakeiton, joka oli edellisellä kerralla ollut loppu. Kun Oskari kysyi uutta salasanaa, tarjoilija lähti juoksemaan pitkin ravintolaa kännykkä kädessä ja Oskari perässä. Nyt he väittivät, että olimme tilanneet ruoan väärältä listalta! Siltä listalta tilanneet eivät saaneetkaan käyttää wifiä! Sillä välin meille oli tuotu kuumat vedet ja pussilliset pikakahvia! Nostimme kytkintä, emmekä astu siihen ravitsemusliikkeeseen enää ikinä.

Arequipan Terrapuertossa on kuitenkin yksi asiakaspalvelun kukkanen – ystävälliset herrasmiestaksiautoilijat! He olivat aivan erilaisia kuin vaikkapa Bangkokin, Denpasarin ja monen muun aasialaiskaupungin kuskit. Sillä puolella palloa kyydin hankkiminen on usein hirveän väännön tulos. Pyysimme, että Arequipan herra taksiautoilija veisi meidät Plaza de Armasille, koska olimme hyvän wifi-kahvilan tarpeessa. Pääsimme perille mukavalla kyydillä, sovittuun hintaan, ja kahvila osoittautui edullisemmaksi kuin olimme kuvitelleet kaupungin turistisimmalla paikalla.

Arequipan syventävä oppimäärä

Meillä oli vielä päivä aikaa Arequipalle ennen yöbussin lähtöä. Valitsimme laajasta nähtävyystarjonnasta kaupungin kulttuuritaloon, Casa de la Culturaan kootun Museo Santuarios Andinos UCSM:n näyttelyn. Kierros alkoi parinkymmenen minuutin elokuvalla, joka kertoi Arequipan alueelta, 100 km Colca-kanjonin suustaan sijaitsevalta Ampato-tulivuorelta, ja ihan kaupungin naapurista, Misti-tulivuorelta, löytyneistä muumioituneista nuorista ja heihin liittyneistä tutkimuksista.

Yhdysvaltalainen Tri Johan Reinhard oli ollut 1995 tutkimassa Sabancaya-tulivuoren purkausta viereiseltä Ampato-vuorelta, kun hän törmäsi sattumalta kauniin nuoren neidon muumioon. Yli kuuden kilometrin korkuisen Ampaton jäätikkö oli naapurivuorelta tuprunneen tuhkan vuoksi sulanut sen verran, että ”Jääneidoksi” tai ”Juanitaksi” nimitetty muumio oli vierähtänyt alemmas kraatteriin. Neito oli säilynyt kylmässä haudassaan hämmästyttävän hyvin. Hänestä on voitu tutkia DNA:ta, hänen lapsena kärsimiään sairauksia, ruokia, joita hän oli syönyt, viruksia ja bakteereita ja paljon muuta, jotka yhä kertoivat puolen vuosituhannen takaisista ajoista.

Tutkimuksia johtaa Reinhardin ohella UCSM eli Arequipan Santa Marian Katolisen Yliopiston tutkija Tri José Antonia Chavez. On käynyt ilmi, että Juanita oli elänyt noin 550 vuotta sitten Inka-imperiumin aikana. Hänet oli mitä ilmeisimmin kasvatettu ylhäisessä perheessä Inka-jumalien valittuna lapsesta saakka ja hänet uhrattiin kansansa puolesta vuorijumalille Ampaton laella.

Hän oli kävellyt vuorelle uskonnollisten johtajien kera yli 400 km:n päästä, Inka-valtakunnan pääkaupungista, Cuscosta. Hän oli käynyt läpi juhlalliset seremoniat jumalien lepyyttämiseksi, paastonnut, nauttinut huumaavan, rauhoittavan juoman ja saanut kuolettavan iskun oikean kulmakarvan yläpuolelle. Rituaalikuolemansa jälkeen hänestä oli tullut yhtä jumaliensa kanssa.

Myöhemmin tutkijat löysivät Misti-vuoren kraatterista vastaavia Inka-nuorten, sekä tyttöjen että poikien, muumioituneita ruumiita. Heidät oli haudattu seremoniallisesti, ja mukaan oli laitettu tarvikkeita, kuten ruukkuja ja astioita ruoka-aineksineen sekä pieniä vaatetettuja veistoksia. Myös muumioiden vaatetus, sulkapäähineet, laamannahkasandaalit, vyöt, soljet ja muut olivat säilyneet uskomattoman hyvin. Tosin he eivät olleet säilyneet aivan yhtä täydellisesti kuin Juanita, koska olivat olleet eri korkeudella, erilaisissa olosuhteissa.

Itse näyttely oli pieni, mutta erittäin mielenkiintoinen. Esillä oli haudoista löytyneitä, upeita esineitä, ja läpinäkyvässä pakkaskaapissa yksi muumioista. Juanita itse oli sillä haavaa tutkittavana, joten hänestä näimme vain kuvia. Museo oli hyvin tarkka siitä, ettei mitään saanut kuvata. Kamerat kännyköitä myöten oli jätettävä lokerikkoon museokierroksen ajaksi.

Inkojen ajasta espanjalaisten aikaan

Toiseksi ehdimme vielä tutustua Santa Catalinan luostariin. Tuota espanjalaisten 1579 perustamaa nunnaluostaria voi hyvin kutsua kaupungiksi kaupungin sisällä. Luostarin muurien taakse kätkeytyy kokonainen kaupunginosa huoneistoineen, työtiloineen, kappeleineen, aukioineen, kylpyhalleineen ja hautuumaineen kaikkineen.

Santa Catalina on rakennettu paikallisesta, valkoisesta vulkaanisesta kivestä. Alueen useat maanjäristykset ovat pakottaneet jatkuviin korjauksiin ja muutoksiin, joten luostarissa voi havaita useita arkkitehtoonisia tyylisuuntia. Erityisen viehättävää oli siirtomaatyylin ja alkuperäisten, paikallisten rakennustapojen yhdistäminen. Luostarialue on restauroitu vuosien 1958 ja 1960 maanjäristysten jälkeen ja se on avattu yleisölle 1970, Arequipan perustamisen (1540) 430-vuotisjuhlavuonna.

Santa Catalinan luostaria pidetään Arequipan kolonialistisen historian tärkeimpänä kohteena, enkä ihmettele miksi. Tuo ulkoilmamuseo ja kaupunki kaupungin sisällä oli nappivalinta viimeiseksi käyntikohteeksemme. Harmi kyllä, sää jatkui sumuisena ja tihkuisena. Vähän kuivemmalla kelillä luostarikin olisi ollut vielä enemmän edukseen. Mikä tärkeintä, jos sää olisi ollut kirkkaampi, olisimme voineet nähdä luostarin katolta itse El Mistin – tuon vuoren, joka on vaikuttanut ja vaikuttaa yhä vahvasti arequipalaisten elämään.