Tanjung Putingissa sukuloimassa

Viidakko ei todellakaan ole hiljainen! Sysipimeän joen äänimaailman muodostavat eri korkuiset siritykset, kurnutukset, pulputukset ja molskahdukset. Äänessä ovat tuhannet kaskaat ja sammakot, ja mitkä lie otukset molskadusten takana ovatkin. Perinteinen klotok-paattimme, ”ylellinen” hotellimme, on kiinnitetty viidakkojoen laitoja reunustaviin, mataliin kairapalmuihin. Tosin näin sadekaudella vesi peittää viidakon pohjaa pitkälle Sekonyer-joen tulvatasangolle.

Nenäapinalauma on tullut vastarannalle viettämään yönsä puiden oksilla, vetten päällä. Ne kääntävät selkänsä joelle, sillä vaara vaanii metsän puolella. Tämän vanhan Hollannin alusmaan kansalaiset nimittävät noita vaaleita, isonenäisiä ja paksuvatsaisia otuksia osuvasti: ”Dutch monkies”. Vielä pimeälläkin pennut kinastelevat parhaasta yöpymisoksasta: ”Toi on mun oksa!”, ”Mä tulin ensin!”, ”Mut mä varasin sen jo aiemmin!” Ja vanhat äijänköriläät örisevät matalalla rintaäänellään: ”Olkaas nyt apinoiksi!”

Hyttysmyrkky tuoksuu kosteassa, lämpimässä illassa. Sade ropisee katoksi viritettyyn pressukankaaseen, ja kynttiläillallisemme katetaan veneen kannelle. Tarjolla on kokkimme, Timah´n loihtimia paikallisherkkuja. Hän on väsännyt meille neljä–viisikin ruokalajia. Paljon enemmän kuin tarpeeksi! Illallisen jälkeen pesaisemme päivän hiet ja ”DEETit” pois perätuhdolle väsätyn veskin pikkusuihkun heiveröisillä paineilla – pikaisesti, sillä vesisäiliö ei ole iso. Apupoikamme Afif on pedannut petimme kannelle ja virittänyt hyttysverkon sen ylle. Viidakon ääniin on ihanaa nukahtaa.

Sateisen harmaa aamu vaalenee hissukseen. Kaskaat ja sammakotkin ovat hiljaa. Nenäapinat mököttävät masentuneen oloisina oksillaan. Kaikki odottavat sateen taukoamista. Käärmettä ei sade haittaa. Se ui joen yli ihan ääneti. Ilma tuoksuu raikkaalta.

Kumaista Sekonyer-joelle ja kansallispuistoon

Kumain satamakylässä harjoitetaan mielenkiintoista teollisuutta. Sabahin Gomantongin luolasta tuttuja pääskysenpesäsopan raaka-ainetta tuottavia lintuja, salangaaneja kasvatetaan vankiloita muistuttavissa tekoluolissa. Koska kasvatuslaitoksia verotetaan ilmeisen raskaasti, muutamat ”tuotantolaitokset” ovat naamioitu tavallisiksi taloiksi valeikkuinoineen kaikkineen! Kaupungin yllä taukoamatta soiva, korkea ”pääskysensilputus” on peräisin kaiuttimista. Äänitteen on tarkoitus houkutella paikalle lisää pesänrakentajia. Toiminta voisi olla ekologisesti kestävääkin, jos pesiä ei kerättäisi liian usein…

Borneon eteläosa, Kalimantan, kuuluu Indonesialle, ja lähes koko Etelä-Kalimantan on kosteikkoa tai tulvatasankoa. Siellä sijaitseva, Jaavanmeren rantaan ja Sekonyer-jokeen rajoittuva Tanjung Puting -kansallispuisto on toisen orankiretkemme päämäärä. Puiston pohjoisosassa on neljä ruokintapaikkaa, joista kolmella kävimme. Kanadalaisen, orankitutkimuksen pioneerisnaisen Louis Leakeyn mukaan nimetty Camp Leakey on vankeudessa eläneiden orankien uudelleenkotiuttamispaikka ja orankitutkimuksen päämaja. Erinomaista lontoota puhuva, huumorintajuinen oppaamme, Dedy, on työskennellyt siellä puistonvartijana. Sikäläisillä, hänelle tutuilla orangeilla on nimet, ja niiden sekä niiden lasten ja lastenlasten vaiheita on seurattu jo seitsemänkymmenluvulta lähtien.

Niin inhimillisiä, niin eläimellisiä

Nimenomaan orangit ovat täällä pääroolissa. Muu lajisto ei ole yhtä monipuolinen kuin Pohjois-Borneossa. Pikkuruisella viidakkoaukealla vallitsi maaginen tunnelma. Kaikki olivat hiljaa, melkein hengittämättä, kun kunnioitusta herättävä, jopa yhdeksänkymmenkiloinen alueensa alfauros poseerasi vain muutaman metrin päässä. Iso ihmisapina on moninverroin ihmistä voimakkaampi.

Suloiset, suurisilmäiset vauvelit eivät irrottaneet otettaan emoistaan. Nuorin niistä oli vain parin kuukauden ikäinen. Se roikkui takertuneena tiukasti äitinsä turkkiin, turvaansa. Toisella, kokeneella vanhalla äidillä, Akmadilla, oli silmässä kaihi. Dedyn laskujen mukaan sen täytyi olla jo viisikymmenvuotias, todella vanha orangiksi. Elämänviisaus välittyi sen kasvoista ja olemuksesta. Akmadin parivuotias, villi mukula, Halgis, kiipeili äidin päällä, pään yli ja kainaloiden ali. Se yritti kiivetä puskaan ja puihin ja pyrkiä ruokintalaverille, mutta viilipyttyäiti vain piti kiinni. Oli hassu ajatus, että tuosta pikkuvipeltäjästä voi aikanaan tulla reviirinsä kuningas.

Palatessamme ruokintapaikalta kosteikon läpi rakennetun siltareittimme katkaisi orankirouva Siswi. Dedy kehotti meitä odottamaan. Siswi voi kuulemma olla agressiivinen. Se on muutaman kerran purrut ohikulkijoita tai varastanut tavaroita. Se oli joskus ollut alueen kuningatar. Se oli saanut poikasenkin, mutta toisessa raskaudessa jokin oli mennyt pieleen. Eläinlääkärin oli valittava sen ja poikasen pelastamisen välillä. Hän oli päätynyt pelastamaan äidin, mutta sen jälkeen tämä ei enään tullut kantavaksi. Alueen valtauroksen aika päättyi, eivätkä muut urokset saati naaraat tykänneet Siswistä. Lajitoveriensa hyljeksimä raukka näytti surulliselta ja masentuneelta. Ei ihme, että sen tekee mieli välillä vähän rähjätä.

Orankien tulevaisuus on vallassamme

Kansallispuiston ruokintapaikoilla kävi tusinan verran turisteja meidät mukaan lukien. Olimme liikkeellä sadekaudella, sesongin ulkopuolella. Kuinka paljon porukkaa siellä on huippusesongin aikaan? Mietin, pysyykö homma hanskassa. Nyt ruokintapaikoilla oli varsin rauhallista. Vierailijat saivat paljon tietoa orangeista, heitä opastettiin ja pidettiin aisoissa.

Joella, laitureiden lähellä kontrolli tuntui olevan hiukan hakusessa. Viimeistelimme lounastamme joen vastarannalla, lähellä ruokintapaikan laituria, kun orankiuros, Mario, alkoi suunnitella veneisiin pääsyä. Sekin olisi halunnut ruokavieraaksi. Mario lähestyi sinnikkäästi vuorollaan kaikkia kolmea rannan puskiin kiinnittynyttä venettä. Niitä siirrettiin pikaisesti etäämmäs rannasta. Mario olisi varmasti päässyt kiipeämään veneisiin puun latvoja taivuttamalla, mutta se tiesi, ettei pääsisi samaa reittiä pois.

Vieraita oli visusti kielletty syöttämästä eläimiä, mutta silti yksi turisti viskasi Mariolle banaanin… Yksi oppaista heitti myös laiturin tukkineelle leidille muutaman makupalan, jotta vierailijat pääsisivät sen ohitse. Thaimaassa näkemämme ruokkimiseen tottuneet jaavanmakakit ja Emei-vuoren tiibetinmakakit olivat todella arvaamattomia ja ärhäköitä. Minkälainen olisi orankiturismin tulevaisuus, jos makakeja moninverroin suuremmat orangit käyttäytyisivät samalla tavoin?

Ongelmista puheen ollen: myös Tanjung Putingin kansallispuisto on suurten palmuöljyplantaasien puristuksissa. Puiston eteläosa lienee niin märkää, ettei se sovi öljypalmun viljelyyn, mutta ei taida pelkkä mangroveräme riittää orankienkaan kodiksi, vaikka ne rämeen rannoilla käyvätkin nipapalmua syömässä. Camp Leakeyn opastuskeskuksen taulujen mukaan Keski-Kalimantanin tärkeistä orankien suojelualueista kaksikolmannesta on vaarassa tulla kahmaistuksi palmuöljytuotantoon.

Sadekausi sopii orankiretkeilyyn

Viidakossa oli kosteaa ja kuumaa, hikistä ja tahmeaa. Kapteenimme, Ponin, luotsatessa klotokiamme joella, ihana vauhtituuli toi helpotusta seisovaan ilmaan. Varjoisassa viidakossa ja iltahämärällä joella oli hyttysiä, pieniä, hiljaisia ja salakavalia. Pikkukärsimyksestä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, saimme nauttia aivan mahtavasta reissusta!

Näimme yhteensä neljäkymmentäyksi orankia(!), joista kuusi villiä joen rannoilla ja loput ruokintapaikoilla. Suuri kiitos retkestä kuuluu Sitille (hänestä lisää seuraavassa jutussa) ja hänen järjestämälleen miehistölle: superoppaalle Dedylle, osaavalle kapteenille Ponille, taitavalle kokille Timah´lle sekä mainiolle apupojalle Afifille. Eikä sateistakaan ollut haittaa.