Sydney – Satamakaupunki

Keltavihreän, teräsrakenteisen lautan moottori hyrähtää käyntiin. Hauskalla tavalla vanhahtava alus on viimeisen päälle siistissä maalissa. Sydneyä nimitetään myös Harbour Cityksi, yksinkertaisesti ”Satamakaupungiksi”. Olimme lähdössä Circular Quaystä vesille yhdessä ”Satamakaupungin lautoista” eli Harbour City Ferryistä.

Sydneyn kaupunkilautat ovat kulkeneet satamalahdella yli 140 vuotta. Ne yhdistävät paikalliset ja vierailijat sekä kutsuvat tutustumaan Sydneyn eri alueisiin ja luontokohteisiin. Tuntuu hyvältä lepuuttaa kävelystä väsyneitä jalkoja, lautalla käy mukavan viileä tuuli, ja lahdelta näkee kaupungin aivan uudesta kulmasta. Lauttoja operoivan Harbour City Ferriesin missio onkin: ”Järjestää innoittavia matkoja joka päivä.”.

Teimme kaupunkilautoilla parikin mukavaa reissua, yhden Manly-biitsille, Tasmanian meren rannalle sekä useamman pysähdyksen matkan ihan vain keskustan King’s Warfin ja Darling Harbourin liepeillä sekä tois puolel lahtee.

Takaisin mantereella

Keli oli ollut leppoisa, ja Spirit of Tasmania saapui Melbournen satamaan vähän etuajassa. Laiva ei ollut yhtä täynnä kuin mennessä, ja pääsimme ulos kärkijoukon tuntumassa. Tosin kuten mennessä, myös purkuproseduuri ja kaupungin läpi jurnuttelu ottivat aikansa. Ehdimme kuitenkin ilmaiselle Puckapunyal Sunday Creekin leirintäalueelle juuri ennen pimeän tuloa.

Sunday Creek oli maaseutuhiekkatien varrella, pienessä puronvarsimetsikössä, muutaman kilometrin etäisyydellä Melbournea ja Sydneyä yhdistävästä M31-valtatiestä. Vain runsaan tunnin ajomatkan päässä Australian toiseksi suurimmista kaupungeista olimme totaalisen metsässä! Vaikka oli lauantai-iltana, jolloin ausseja parveilee joka puskassa, olimme leirintäalueella kaksin. Metsässä lauleleli, räkätteli ja käkätteli jos jonkinlaista lintua. Puskat kahisivat ongelmakaneista ja kaskaan iltakonsertti lähenteli infernaalista. 80 desibeliä ylittyi taatusti.

Aamulla ponkaisimme tielle taas aamuvarhaisella. Edessä oli yksi koko reissun pisimmistä taipaleista aivan Sydneyn kyljessä sijaitsevaan, suosittuun Blue Mountains -kansallispuistoon, joka on osa suurta Greater Blue Mountains -maailmanperintöaluetta. Osavaltio vaihtui lennossa, ilman suurempia fanfaareja. Tervetuloa New South Walesiin -kyltti vain vilahti ohi pikavauhtia.

Piristimme päivää pistäytymällä historiallisessa Goulburnin kaupungissa. Se oli ensimmäinen eurooppalaisten perustama sisämaan kaupunki! Piristävin seikka oli kuitenkin pääkadun varrelta löytynyt oikein hyvä aasialainen ravintola.

Australian Nuuksio – kansallispuisto suurkaupungin laidalla

Saavuimme Blue Mountainsin tunnetuimmalle ja mainostetuimmalle nähtävyydelle, Three Sistersille, Katoomban kylään noin iltaneljältä – tunti ennen opastuskeskuksen sulkeutumista. Keräsimme oppaalta tiedot lähiseudun ilmaisista leirintäalueista, näköalapaikoista ja lukuisista kävelyreiteistä, minkä jälkeen siirryimme ihastelemaan itse nähtävyyttä.

Blue Mountains -kansallispuisto on osa Gundungurra-, Darkinjung-, Darug- ja Wiradjuri-heimojen perinteisiä maita. He olivat asuneet puiston alueella aikojen alusta, ja paikka oli heille vielä tänäkin päivänä tärkeä linkki menneeseen sekä konkreettinen todiste esi-isien elämästä.

On todella helppo ymmärtää, miten elinpiirin vaikuttavat maisemat ja näyttävät luonnon muodot ovat ansainneet asemansa metsästäjä-keräilijäkansojen muistissa. Vierailupiirimme oli vain ollut niin valtava ja olimme nähneet jo niin monta ihmeellistä ja komeaa kalliomuodostelmaa, ettemme oikein jaksaneet enää hyppiä innostuksesta ”kolmen siskoksen” edessä.

Siskosten legendoja on muutama. Yhden mukaan kuvankauniit Katoomba-siskokset Meehni, Wimlah ja Gunnedoo olivat rakastuneet kolmeen Nepean-heimon veljekseen, mutta heimolaki kielsi heitä avioitumasta. (Tämä heimolaki on aboriginaaleille todella tärkeä elämänohje vielä nykyään). Nuoret velikullat vastustivat ikävää lakia ja päättivät siitä huolimatta napata ihanat siskokset itselleen. Siitä syntyi hirveä heimosota.

Koska siskokset olivat hengenvaarassa, Katoomba-heimon henkiparantaja päätti suojata neitokaiset muuttamalla heidät kiveksi. Tarkoitus oli tietysti palauttaa heidät ennalleen, kun sota olisi ohi. Ikävä kyllä, parantajaraukka kuoli taistelussa, ja siskokset jäivät hienoiksi kalliomuodostelmiksi, joita nyt käydään ihmettelemässä kaikilta maailman kolkilta.

Viimeiset leiriyöt Ausseissa

Siskoksilta ja jyrkänteiden päälle rakennetuista pikkukylistä painelimme kapeaa kippuratietä alas Megalong-laakson pohjalle ja rakensimme leirin pienen joen varteen. Muutama muukin oli löytänyt perille Old Ford Reserveen. Vaikka illalla yritti sadella, ja salamat heittivät valonsa pimeälle taivaalle, väsyneet matkustajat uinahtivat pian.

Aamulla heräsimme sateen ropinaan. Onneksi ei ollut kiire minnekään. Tiheä kävelyreittiverkosto houkutteli koluamaan, mutta keli ei innostanut liikkeelle. Puoleen päivään mennessä sade kuitenkin kuivahti, ja lähdimme ajelemaan jyrkänteiden reunoja kiertelevää Blue Mountain Driveä näköalapaikalta toiselle. Cahills ja Eagle Hawk Lookoutit ovat mainitsemisen arvoisia. Jälkimmäiseltä oli mitä kaunein näkymä myös Three Sistersille.

Viimeinen yömme  tilaihmeessä nimeltä Mr Meal sujui sutjakasti ilmaisessa Bulls Campissä Great Western Highwayn varrella. Tien äänet kuuluivat levähdysalueelle hämmästyttävän vähän, mutta raskaan malmijunan näköinen rotisko piti ikävää ääntä ohi jylistessään. Sillä ei sentään ollut yövuoroja.

Noilla sivuseikoilla ei näyttänyt olevan vaikutusta paikan suosioon. Levähdysalue, jolla saa yöpyä vain yhden yön, on ilmeisen tarpeellinen Sydneyyn vuokra-autojaan palauttaville reissuroopeille. Jokainen auton mittainen kolo täyttyi illan kuluessa. Olimme sentään ymmärtäneet tulla riittävän ajoissa ja saaneet mukavan paikan metsään rajautuvan, laajan ruohikon laidasta.

Tuo ”mahtava läntinen maantie”, Great Western Highway, on rakennettu Australian Isoksi vedenjakajavuoristoksi kutsutun itäisen rannikkovuoriston yli, siis sen, jonka yli olimme ajelleet jo pohjoisen Athertonissa ja etelän Otwayssä. Tie yhdistää Sydneyn ja New South Walesin keskiylängöllä olevan Bathurstin kaupungit. Se todennäköisesti pelasti pienen Parramatta-joen suulle perustetun Sydneyn siirtokunnan hylkäämiseltä.

Britit olivat yrittäneet löytää reittiä vuoriston läpi lukuisten laaksojen kautta, mutta olivat joka kerta törmänneet pystysuoraan kallioseinämään. Herrat Blaxland, Lawson ja Wentworth kiipesivät ensimmäisinä jyrkänneselännettä pitkin Blue Mountains -vuoriston yli ja jatkoivat Blaxland-vuoreksi nimeämälleen kukkulalle. Kävi ilmi, että siitä eteenpäin kulku olisi selvästi helpompaa. William Cox rakensi tien vuorten yli 1815 käyttäen tuon kolmikon löytämää reittiä. Työvoimana oli joukko valikoituja, vahvoja vankeja, jotka ansaitsivat palkaksi vapautensa.

Great Western Highwaytä voi pitää Australian historiallisimpana tienä. Sitä myöten uudisasukkaita, sotilaita ja kullankaivajia virtasi laajoille läntisille ylängöille. Ravintoa löytyi kapeaa rantakaistaletta paremmin, ja Sydneyn sataman olemassa olo oli sinetöity.

”Maalaislapset” suurkaupungissa

Aamupuhteisiin kuuluivat 40 päivän aikana oudosti turvonneiden kamojen pakkaaminen reissureppuihin, liikkuvan kämppämme tyhjennys, pesu, imurointi ja tankkaus sekä sen toimittaminen Sydneyn laitakaupungin vuokra-autovarikolle. Melkein 7 viikossa mittariin oli kertynyt kilometrejä 12034.

Miten upealta tuntui päästä suihkuun, josta tuli sopivan lämpöistä vettä erinomaisella paineella ilman aikarajoitusta! Siesta Sydney -hostellimme oli tiivistänyt etunsa sloganiin Comfort, Location, Value, eli suunnilleen ”mukavuus, sijainti ja rahalle vastinetta”. Huoneen hinta oli runsaan satasen paikallista eli n. 70 € / yö, ja sijainti oli loistava. Ydinkeskusta hoitui helposti kävellen. Muut keskustahotellit olivat triplasti kalliimpia. Sitä paitsi, jottei leirielämästä olisi tullut liian suurta hyppäystä luksukseen, oli hyvä turvautua vielä yhteisvessoihin ja suihkuihin…

Kaksi puskasta reväistyä reissaajaa asteli silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä Australian suurimman kaupungin katuja. Oli pilvenpiirtäjiä, paljon autoja, pärinää ja pörinää, tööttäyksiä, prameita ostoskeskuksia, luksusmerkkejä näyteikkunoissa, joulukoristeita, valoja ja runsain mitoin ravintoloita, baareja ja kahviloita – vaikka mitä kaupungin kiusauksia! Tuntui oudolta. Olimme kulkeneet liki puoli mannerta pelkkää autiomaata ja pikkukyliä ja yhtäkkiä ympärillä oli moderni, kansainvälinen, kuhiseva kaupunki!

Vaivaisesta ankkuripaikasta maanosan veturiksi

Aboriginaalit olivat asuttaneet Sydneyn seutua ainakin 50000 vuotta. Ihmekös tuo, kun kesän ylin päivälämpötila on keskimäärin 26 °C ja talven kylmin yölämpötila keskimäärin 8 °C. Ilmasto Tasmanian meren äärellä oli varsin mukava.

Rannikkoa tutkinut James Cook oli pistänyt muistiin Botany Bayn luonnonsataman jo 1770. 18 vuotta myöhemmin rannikolle tuli Amiraali Arthur Phillip ja löysi tulevalle siirtokunnalle Botany Baytäkin sopivamman paikan muutama maili siitä pohjoiseen. Siellä oli suojaisa ankkuripaikka ja makeavetinen puro. Tuon alkujaan Sydney Coveksi kutsutun paikan kohdalla on nykyään Circular Quay, ”ympyräkaija” ja kaupungin sykkivä sydän.

Alkuun Sydney oli rangaistussiirtola, jossa olot olivat kovat, kunnes mainittu reitti Blue Mountains -vuorten yli löydettiin. Ensimmäisiin rakennuksiin kuuluivat mm. arkkitehti Francis Greenwayn suunnittelemat Government House, Hyde Parkin kasarmit, Macquarien majakka ja St James’ King Street -katu, johon hostellimme kortteli rajautui. Valitettavasti paljon alkuperäistä Sydneytä on jäänyt uudempien rakennusten alle.

Sydney on Australian suurin talouden keskus. Siellä työskentelee kolme neljännestä New South Walesin osavaltion työvoimasta ja jopa neljännes koko maan työvoimasta. Lisäksi se on huomattava turistikohde, jonne on hyvät lentoyhteydet. Valtavat loistoristeilijätkin pääsevät kiinnittymään aivan kaupungin keskustaan.

Sydneyn maamerkit

1956 järjestettiin avoin kansainvälinen suunnittelukilpailu kaksisalista oopperataloa varten. Muita rajoituksia työlle ei määritelty. Kisan voitti tanskalainen arkkitehti Jørn Utzon. Kerrotaan, että tuomariston kokoukseen myöhässä saapunut amerikansuomalainen arkkitehti Eero Saarinen kaivoi Utzonin työn hylättyjen joukosta ja puhui muut tuomarit sen puolelle.

Rakennustyöt aloitettiin 1957 ja niiden oli tarkoitus valmistua vuoden 1963 alussa. Paitsi aikataulu myös budjetti paukkuivat pahasti. Osavaltio lopetti kulujen paisuessa projektin rahoittamisen 1966. Utzon jätti projektin, ja sen johtoon nimitettiin uudet arkkitehdit. He tekivät suuria muutoksia rakennuksen sisätilojen suunnitelmiin. Oopperatalo valmistui lopulta 10 vuotta myöhässä, ja siitä on tullut yksi 1900-luvun kuuluisimmista rakennuksista. Se on nostettu myös Unescon maailmanperintöluetteloon.

Jännittävien vaiheiden kautta oli syntynyt todella upea rakennus. Olimme aiemmin todenneet, että Australiassa oli lähinnä keskinkertaista ja tylsää arkkitehtuuria sekä paljon rumia taloja. Sydneyssä tilanne muuttui, ja tuo yksi tönö Bennelong Point -niemen nokassa oli ylitse muiden. Olin tosin aina luullut, että oopperatalo on valkoinen, mutta todellisuudessa se onkin kermankeltainen!

Arkkitehti John Bradfieldin suunnittelema Harbour Bridge eli ”satamasilta” oli oopperataloa vanhempaa perua. Tuo nykyään maailman kuudenneksi pisin, henkariksikin kutsuttu, yhden jännevälin teräskaarisilta oli rakennettu 1923–1932. Sillalla oli 8 autokaistaa, joista kaksi oli aikaisemmin ollut varattu raitiovaunuille. Junat kulkivat kahdella raiteella ja reunimmaisina olivat kävely- ja pyöräilytiet sillan eri puolilla.

Alunperin silta oli suunniteltu myös karjan kuljetuksia varten. Karjaa olisi periaatteessa saanut ajaa sen yli vieläkin, tosin vain keskiyön ja aamunkoiton välillä. Käytännössä Sydneyn läpi ei kuitenkaan ole tarvinnut ajaa karjalaumoja yli puoleen vuosisataan.

Sukuhenkien jäljillä

1849 syntynyt Merikapteeni Hillel Fredrik Liljeblad oli purjehtinut vuosikymmeniä Australian ja Uuden Guinean rannikoilla. Hän oli kuollut Sydneyssä 31.5.1924 ja jättänyt jälkeensä 8 lasta. Olimme kovasti yrittäneet löytää tuon Oskarin Australiaan muuttaneen sukulaisen jälkeläisiä.

Olimme olleet yhteydessä Suomen Canberran suurlähetystöön. Sieltä oli kerrottu, etteivät he pystyisi auttamaan, koska Australiassa ei ollut vastaavaa väestörekisteriä kuin Suomessa. He olivat antaneet vinkin, että voisimme laittaa viestin Australian suomalaisyhteisön Dundernews-keskustelupalstalle. Niin olimme tehneet, mutta laihoin tuloksin – ei ainuttakaan vastausta. Siellä keskustelivat keskenään lähinnä vastikään Ausseihin muuttaneet.

Olimme yrittäneet jäljittää Australian sukua myös Geni-sukututkimusohjelman ilmaisosion avulla. Ohuiksi olivat jääneet tulokset sitäkin kautta. Kuolleita sukulaisia löytyi, muttei eläviä.

Olimme kuitenkin löytäneet internetistä tiedon, että Oskarin isotäti Aune Liljeblad sekä Ethel Liljeblad olivat kirjoittaneet kirjan nimeltä ”The family of Liljeblad in Finland and Sweden and Australia”, muttemme olleet onnistuneet saamaan sitä käsiimme.

Olimme myös saaneet Oskarin vanhemmilta vihiä Sydneyn seudulla myllärinä toimineesta Bill Smithistä, joka olisi solminut avioliiton Hillel Fredrikin Charlotte-tyttären kanssa. Heidän kanssaan suku oli pitänyt jonkinlaista yhteyttä joskus 1960-luvulla, minkä jälkeen yhteydet olivat hiipuneet. Australian Bill Smithien seulominen tuntui neulan etsimiseltä heinäsuovasta. Oli vain tyydyttävä tunnustelemaan eteläisen mantereen tunnelmia ja kuvittelemaan sukulaisten elämäntarinoita lukuisien muiden vastaan tulleiden siirtolaistarinoiden kautta.