Suvisydännä

Yksi Suomen kesän ihanuuksista on se, että voi nukkua ikkuna auki. (Ei-toivotut vieraat pidetään pihalla ohuella, vaaleanharmaalla hyttysverkolla, joka ei juurikaan häiritse näkymiä.) Uniin sekoittuvat muiden muassa tiirapienokaisten ruuan anelut, haarapääskyjen iloiset keskustelut ja innokkaasti reviireistään tiedottavien peipposten luritukset. Ulkomereltä kantautuu silloin tällöin laivojen sumutorvien törähdyksiä.

Tänä yönä ukkostaa. Kaatosade hakkaa raskaasti kattoon ja terassilaudoitukselle. Salamoiden leiskaukset erottuvat silmäluomien läpi, mutta kumea jyrinä ohittaa meidät kilometrien päästä.

Kesälomakausi oli alkanut, ja sää oli alati puheen aiheena. Sääliksi kävi paitsi sateista yötä emon kyljessä viettäviä untuvikkoja myös vastikään lomansa aloittaneita.

Toukokuu oli hellinyt meitä tyynillä ja aurinkoisilla keleillä. Ongelmaksi olivat muodostuneet vain sadevesitynnyrien tyhjeneminen ja saaristoluontoa piinannut kuivuus, joka jatkui kesäkuun puolelle. Tynnyrien pohjalla oli ollut vajaan neljän viikon sateettoman jakson lopulla vain mustaa mössöä ja paksu kerros katajien ja mäntyjen siitepölyä. Tynnyrien suojausyrityksetkään eivät olleet auttaneet, vaan keltainen tomu oli tunkeutunut joka paikkaan.

Viimeiset nelisen viikkoa sää oli ollut vaihtelevampaa. Tuuli oli tuullut milloin mistäkin ja välissä oli ollut joku tyyni päivä. Oli ollut lämmintä ja aurinkoista, ja sopivasti sateita. Sadevesisäiliöiden vesi oli tuoretta ja kirkasta. Orastavan lomakauden alkua kohti kelit olivat kuitenkin olleet entistäkin vaihtelevampia.

Hanko – Suomen Etelä

”Nyt on hyvä sää, joten tulossa ollaan tänään,” kirjoitin Tuulille. Mutta syötyämme brunssin loppuun, saaren ympäröi paksu sumu. Ystävien ja sukulaisten tapaaminen saisi odottaa.

Sumupilven hälvettyä kapusimme veneeseen ja käänsimme keulan itään. Udun peittäessä vielä Hankoniemen oli hankala löytää kiintopistettä, jota kohti suunnata. Pikkuhiljaa alkoi Dödörenin korkea silhuetti erottua kaukaisuudessa. Viidentoista solmun mukavalla matkavauhdilla saavuimme Itäsataman rantaan suunnilleen tunnin päästä.

Yhdysvalloissa, Massachusettsissa asuva pikkupikkuserkkuni David ja hänen vaimonsa Kathie olivat tulleet käymään Davidin isoäidin, Allin, kotimaassa täkäläisen pikkupikkuserkkuni, Markon, ja Tuulin vieraina. Tapasimme porukan rannan tuntumassa, suloisessa, vanhassa hankolaiskämpässä, jota ystävämme olivat vuokranneet muutaman vuoden.

Tuuli oli varannut Amerikan-sukulaisille sievän kortteerin ennen vanhaan emigranttihotellina toimineesta, kunnostetusta rakennuksesta. Oli hauskaa tutkia rappukäytävän infotauluun kiinnitettyä, tuosta ajasta kertovaa kuvaa ja aprikoida, josko Alli-isotätikin olisi aikoinaan odotellut juuri siellä jännittävää matkaansa valtameren tuolle puolen.

Oli niin lämmin päivä, että päädyimme Casinolla – sisälle – ruokailemaan. Rupattelimme yhteisistä muistoista ja nykyisistä touhuista nauttiessamme maistuvat annokset. Davidin maksaessa sapuskoitamme kuittiin ei tullutkaan mitään merkintöjä! Tarjoilijatytöt olivat laittaneet kuittirullan hassusti päin korttikoneeseen, eivätkä osanneet korjata virhettään. Olimme olleet vastikään avatun ravintolan ensimmäiset asiakkaat!

Seuraavaksi kävelimme ihmettelelemään suuren keskiviikkotorin antia. Tarjolla oli erilaista kirpputoritavaraa ja keräiltävää, tuoreita vihanneksia, vaatteita, juustoa, kalaa ja muita herkkuja. Rantaan päästyämme emme mahtuneet Suomen eteläisimpään mantereella sijaitsevaan anniskeluravintolaan lasillisille, joten jatkoimme lautalla satamasaaren ravitsemusliikkeeseen. Mutta sepä ei olekaan saariston eteläisin… Mikä harmi!

Sää helli mukavaa ja muistorikasta päiväämme. Ruokakaupan kautta kurvattuamme ja lämpimät jäähyväiset halittuamme lähdimme kotia kohti. Läntinen taivas oli vetäytynyt pilveen. Aurinko ei häikäissyt, mutta hämärässä oli taas vaikeaa erottaa kiintopisteitä. Takavasemmalta hissukseen nouseva tuuli alkoi jo nostaa maininkia Hangon läntiselle.

Kalasoppaa ja savukampelaa…

Toukokuun tyynellä jaksolla Oskarin olkapää ei ollut ollut kalastuskunnossa. Lisäksi meillä oli ollut kaikenlaista kalastusta haittaavaa puuhaa, ravaamista ja tohinaa. Niiden mentyä ja olkapään pikkuhiljaa parannuttua kelit olivat muuttuneet tuulisiksi. Se tietäisi leväisiä verkkoja. Kun vihdoin viimein pistimme pyydykset veteen, saimme saaliiksi parin päivän sapuskat: siian, muutaman savustuskokoisen kampelan ja pari simppua, joista toinen onnistui mystisesti irtautumaan. Se ei ollenkaan haitannut – päinvastoin. Yleensä simput ovat kiinni niin tiukalla solmulla, että niiden irrottaminen on aikamoinen haaste.

Siikaa ei kannata syödä liian tuoreena. Se on parhaimmillaan pari päivää jääkaapissa köllittyään. Rakensimme siian perkeistä ja simpusta liemen, savustimme kampelat ja väsäsimme herkulliset siikatartarleivät. Kalaruokien ohessa nautitut ruusunlehtisalaatit viimeistelivät suorastaan ylelliset ateriat. Eipä tarvitse Michelin-tähtitasoisista elämyksistä luopua täällä kaukana saaristossakaan.