Surabayasta Banyuwangiin

On pilkkopimeää ja pirun kylmää! Tihkusade kastelee farkut, ja kalsea tuuli pyöräyttää paksun, haisevan höyrypilven päin naamaa. Ennestäänkin olematon näkyvyys tippuu nollaan. Rikinkatku maistuu suussa, polttelee silmiä ja salpaa hengityksen. Ijen-tulivuoren ”pikkukraatterin” pohjalla loimuaa salaperäinen, sähkönsininen liekki. Epäilemme silti, onko tässä mitään järkeä.

Indonesian toiseksi suurin – pikkukaupunki

Olimme ainoat länsimaiset lentokoneessa, joka teki laajan kaarroksen Surabayan kaupungin yllä ennen laskeutumistaan Juandan kentälle. Lintuperspektiivistä näimme ensin pitkälti meren rantaa, sitten pienten, eri sävyisten vihreiden viljelystilkkujen ja punaisten tiilikattojen ruuduttaman laakean alangon. Ihan kuin olisimme olleet tulossa Hollantiin!

Surabaya on Indonesian toiseksi suurin kaupunki. Asukkaita on vajaat kolmemiljoonaa, mutta enimmäkseen matalan rakennuskantannan, vehreiden puiden reunustamien katujen ja aasialaisittain varsin siistien jalkakäytävien vuoksi tunnelma pikkukaupunkimainen. Muutamien korkeiden hotellien ja toimistorakennusten lisäksi horisontin ylle nousee mahtava Bromo-tulivuori.

Legendojen mukaan Surabaya on saanut nimensä taistelelevilta hailta (suro) ja krokotiililta (boyo). Kaupunki on indonesialaisten shoppailukeskus, ja siellä on monta valtavaa kauppakeskusta. Mekin pakenimme illan kuumuutta Plaza Tunjunganiin, josta kilometrin kävelyn jälkeen löysimme mainion japanilaisen ravintolan. Saimme monen paistettu riisi eli nasi goreng -annoksen jälkeen vihdoin taas tuoretta kalaa sushin muodossa.

Olimme suunnitelleet lähtevämme bussilla Jaavan itäosaan, Banyuwangin kaupunkiin. Bussiasema sijaitsi kuitenkin kaukana, tunnin–puolentoista ajomatkan päässä Surabayan laidalla, joten päädyimme hankkimaan junaliput ticket.comista. Gubeng-juna-asemalle ei ollut kuin vartin matka. Tosin ticketin ekakertalaisina onnistuimme ensin ostamaan liput vääräksi päiväksi…

Auto–linja-auto–juna–auto

Aamulla saimme juna-aseman palvelutiskiltä takaisin osan väärän päivän lippujen hinnasta. Lopullinen tappio jäi alle viiteen euroon.

Lähtöaulassa ihmettelimme, miltä raiteelta junamme lähtee. Ainokainen jotain raiteita ilmaiseva lappukin napattiin pois telineestään. Etäisesti englanninkieltä muistuttavasta kuulutuksestakaan emme saaneet mitään selvää. Kun matkustajat paikalliskielisen kuulutuksen jälkeen könysivät ylös penkeiltään ja ryysivät kohti keluaria eli uloskäyntiä, näytimme lippujamme aseman virkailijalle. Hän ohjasi meidät ja muutaman muun turistin seuraamaan aseman vartijaa parkkipaikalla seisoviin busseihin.

Linja-autossa tiedustelimme hiukan hapuilevaa englantia taitavalta täkäläiseltä, mistä mahtaa olla kysymys. Selvisi, että rata oli jossain kohtaa jäänyt tulvan alle. Bussilla ylittämämme joet olivatkin ääriään myöten täynnä.

Madeltuamme puolisentoista tuntia ruuhkaisia teitä saavuimme Bangilin asemalle, jossa pääsimme rähjäisen junan kyytiin.”Executive Classimme” oli kaukana siitä, minkälaiseksi olin johtoportaan luokkaa kuvitellut. Penkkipari edessämme ei ollut edes kiinni jalustassaan. Se keinui puolelta toiselle sen mukaan, millä kohtaa sillä istuttiin tai pidinkö jalkojani repsahtaneella jalkatuella vai en. Miltähän halvemmat luokat mahtavat näyttää?

Suurin osa turisteista painaltaa suoraan päätä Balin lautalle, mutta me hyppäsimme junasta ennen satamaa. Hiljaisella pikkuasemalla meille tarjottiin prätkäkyytejä parillakymmenellätuhannella rupialla per peppu ja reppu. Kieltäydyimme kauniisti extreme-kokemuksesta ja pääsimme samaan hintaan kulahtaneella pakutaksilla Blambangan-hotelliin. Kaupungin vanhan nimen mukaan nimetty hotellimme oli edullinen, mutta varsin tyylikäs ja viihtyisä.

”Hajuvesikaupungissa”

Banyuwangi on puolentoistamiljoonan asukkaan kaupungiksi rauhallinen ja tunnelmaltaan vehreä ja pikkukaupunkimainen. Sen katujen alitse kulkee lukuisia viereisiltä tulivuorilta laskevia puroja, joiden rannoilla oli aasialaiseen tyyliin reippaasti roskia.

Itse kaupungissa ei ole mainittavia nähtävyyksiä, mutta viikonloppuna kaupunkilaiset kokoontuivat puistoihin viettämään laatuaikaa perheen kesken, jalkapalloa pelaten, thainyrkkeilyn tapaista harjoitellen tai kiipeilyseinää koetellen. Myös torikaduilla ja -kujilla oli tohinaa ihan arkipäivän malliin. Suomalaiselta kuulostava, raskasta rokkia edustava livekonsertti päättyi hyvissä ajoin ennen illan viimeisen rukouksen kajahtamista kovaäänisistä.

Yö aktiivisella tulivuorella

Karistimme tirsojen unihiekat silmistämme puolilta öin ja lähdimme vanhan jeepin kyydillä kohti Ijen-kraatterin kansallispuistoa. Matka kapeaa tietä Paltuding-laakson parkkipaikalle kesti hyvinkin tunnin. Vessajonosta selvittyäni painelimme fikkarit kädessä pilkkopimeälle, mutta varsin leveälle ja ahkerasti tallatulle polulle. Viimeisen kolmen kilometrin patikointi reilun kahdentuhannenkolmensadan metrin korkeuteen vei toisen tunnin. Selitimme huohotustamme oppaallemme sillä, että kotimaamme korkein kohta on kilometrin verran matalammalla.

Kun saavuimme parinkymmenen kilometrin levyisen Ijen-kalderan laidalla olevan pienemmän kraatterin reunalle, siellä oli väkeä jo satapäin. Indonesialaiset käyvät ihmettelemässä suosittua nähtävyyttä juuri viikonloppuisin, mutta oli siellä joitain kymmeniä länsituristejakin. Olisimme halunneet kavuta myös viimeiset kolmisensataa metriä jyrkkää kraatterin rinnettä alas katsomaan maailman suurin sinistä liekkiä lähempää, mutta rikkihöyryt tuntuivat kaasunaamarista huolimatta niin tukahduttavia jo kraatterin reunalla, että tyydyimme kummastelemaan liekkiä ylhäältä käsin.

Kuusisataa-asteinen rikkikaasu vapautuu vuoren uumenista syttyen palamaan upealla, kirkkaan sinisellä liekillä. Vaikka osa kaasusta tiivistyy nesteeksi, se jatkaa palamista. Ilmiö oli ollut olemassa jo aikapäiviä mutta vasta, kun National Geographic -lehti julkaisi siitä artikkelin, aloitettiin keskiyön vaellukset vuorelle.

Jäimme kraatterin reunalle, polun varteen odottamaan aamun valkenemista rikinkatkuisessa tihkusateessa. Ohitsemme kulki porukkaa kraatteriin, yksi toisensa perään. Ylös kömpi hikisiä ja kalpeita, enemmän tai vähemmän hengästyneitä vaeltajia.

Rankka työ rikkikaivoksella

Silloin, tällöin ylös tuli myös kraatterin duunareita. He kantoivat olallaan viidestä seitsemänkymmeenkiloisia keltaisten kivien lasteja. Rikkikiven louhinta kraatterin pohjalta, polttavan kuuman, myrkyllisen höyryn keskeltä on kovaa työtä. Lisäksi he joutuvat kantamaan kivilastit ensin kolmesataa metriä ylös kraatterin jyrkkää, kivistä rinnettä. Sen jälkeen he kärräävät pari lastia kerrallaan kolme kilometriä alas vuorelta.

Miehet aloittavat louhintatyönsä yöllä, ja roudattuaan lastit alas monet heistä jatkavat työpäiväänsä vielä maatilallaan. Palkaksi he tienaavat kymmenisen euroa päivältä, mikä on täkäläisittäin paljon. Kraatterilla huhkiikin parisataa äijää. Harvalla on kunnollisia suojavarusteita. Jos joku sattuu saamaan kaasunaamarin vaikkapa turistilta, hän myy tai vuokraa sen eteenpäin.

Kraatterin syvä järvi

Kun valo parin–kolmen tunnin päästä alkoi lisääntyä, näimme vihdoin sumun ja höyryn verhoaman, vaikuttavan maiseman ja kraatterin pohjalla olevan, maailman suurimman rikkihappojärven. Turkoosi järvi on kilometrin levyinen, jopa kaksisataa metriä syvä ja sen pH on vain 0,5! Siitäkö Banyuwangi on tuoksuvaa vettä tarkoittavan nimensä saanut?

Oli mielenkiintoista kävellä sama polku takaisin, kun näki taskulampun valokeilaa laveammalle. Reitti kulki aluksi vuoren harjannetta, ja maisema oli säästä huolimatta mahtava. Tulivuoren vehreitä rinteitä täplitti mustaksi palaneet puut tai pelkät hiiltyneet juurakot. Yksi vuoren kraattereista on yhä aktiivinen ja sen yllä näkyy joinakin öinä pirskahtelevan, sulan magman aiheuttamia tuliviiruja. Kun se tupsauttaa tuhkaa ilmaan, suljetaan tuulen suunnasta riippuen joko Surabayan tai Balin Denpasarin lentokenttä.

Kun vähän vaille aamuyhdeksää ajoimme vuorelta takaisin kohti kaupunkia, näimme alarinteiden uskomattoman rehevät, vehreät metsät, joissa kasvaa valtavan kokoisia jättisaniaisia. Odotin vain, koska niiden takaa kurkistaisi dinosaurus.

Ijenillä kannattaisi varmaankin käydä kuivan kauden aikana – ja arkiviikolla. Silloin voi päästä nauttimaan kirkkaasta tähtitaivaasta. Aurinko nousee sopivammasta kulmasta valaisemaan kraatterin karut, kauniit rinteet. Silloin yöt ovat vielä kylmempiä. Lämpötila voi pudota huipulla vain muutamaan asteeseen. Tosin päivät ovat kuumempia – ja ne ovat ihan turhan kuumia jo nyt.