Suomi-retkiä

Kiltavene Nallen keula halkoo leppoisasti Selkämeren (tunnetaan myös Raumanmerenä) aaltoja. Viime viikon tuimista tuulista on vain henkäys jäljellä. Syväraumanlahden satama Kiikartorneineen ja kapea vehmaiden, ruovikkoisten saarten nauha jäävät taakse, ja edessä aukeaa ääretön ulappa. Entinen viittavene ja nykyinen Saaristomeren Merivartiokillan koulutusalus, Nalle, kuljettaa meitä tasaisella seitsemän solmun nopeudella kohti horisontissa häämöttävää saarta: Kylmää, jonne joskus istutettiin pihlaja. Siitäkö nimi Kylmäpihlaja?

Kymmenkunta kilometriä mantereelta sijaitseva luoto on noussut merestä kahdeksansataa vuotta sitten. Nykyään tämän vajaan kymmenen hehtaarin kalliosaaren huippu on alta viiden metrin korkeudessa. Vuonna 1953 valmistunut, jykevä, nelikulmainen majakkatorni kohoaa saaren ylle, kolmenkymmentäyksi metriä korkeammalle. Entiselle laidunsaarelle rakennetun majakan valo turvaa merenkulkua edelleen, mutta luotsit käyvät vanhan luotsiaseman vuokratiloissaan enää toisinaan.

Kuuden hengen retkikuntamme ponnisti Nallen partaalta suojaisan satama-altaan laidalle, hopean- ja vihreänhohtoisten, piikikkäiden tyrnipensaiden keskelle. Marjat loistivat jo heleän oransseina, vaikka noiden vitamiinipommien keruuaika on vasta myöhään syksyllä kelien jo viilennyttyä.

Nautimme majakkaravintolassa erinomaisen, paikallisia saaristoherkkuja, muun muassa meheviä ahvenfileitä, sisältävän lounaan. Jälkiruoalle tilaa tehdäksemme kapusimme satakunta porrasaskelmaa ylös näköalatasanteelle ihailemaan saaren upeita, graniitin ja gneissin raidoittamia kallioita ja avaria näkymiä. Mantereen puolella erottuivat Rauman sataman rakenteet ja Olkiluodon ydinvoimalaitokset – myös se uusi, joka on jo kymmenen vuotta myöhässä. Johan se olisi parempi museoida. Ulapalle tiiraillessa tuntui kuin olisi ollut maailman laidalla. ”Kaukana meren tuolla puolen on toinen maa. Siellä puhutaan ruotsia.”, kuten majakan emäntä asian esitti.

Olti niingon goton

(Pyydän tuhannesti anteeksi Rauma Giäle virheistä. Tietäkää, että väännän sitä kaikella rakkaudella.) Varhain seuraavana aamuna heräsimme komean, palttiarallaa satavuotiaan edustuskartanon, Johtolan, vihreän huoneen seesteisessä hiljaisuudessa. Huuhtelimme unihiekat silmistämme pihapiirin hirsisaunassa ja vilvoittavassa uima-altaassa. Reilun porvarisaamiaisen jälkeen lähdimme kävelylle Unescon perintökohteeseen: Vanhaan Raumaan.

Idyllisessä puutalokaupunginosassa on hieno tunnelma. Rakennukset huokuvat historiaa. Niillä on kullakin oma tarinansa ja henkensä. Muutamissa toimii viehättäviä kahviloita ja tunnelmallisia kuppiloita sekä mielenkiintoisia ja persoonallisia pikkupuoteja. Monissa kuitenkin asuu ihmisiä, perheitä – jatkumona menneille sukupolville. Kaiken kruunaa mahtava, viisisataavuotias Pyhän Ristin kirkko Vanhan Rauman laidalla, Rauma ganalin varrella.

Mukulakivikaduilla täytyy kävellä rauhassa. Ei voi kiirehtiä. Juttelimme kotiaan, yhtä Vanhan Rauman puutaloista, pikkuhiljaa korjaavan Gustun kanssa hänen jo kymmenen vuotta kestäneestä projektistaan. Aluksi piti laittaa katto ja vetää sähköt… ja paljon on vielä tehtävää. Hän oli vastikään maalannut julkisivun. Perinnemaalikin kuivuu niin hissukseen, että seuraava kerros vedetään vasta ensi kesän kuivilla keleillä.

Ravintolapäivän tunnelmaa

Olin käynyt kuluneen kevään ja kesän aikana hoitamassa asioita Helsingissä kolme kertaa. Joka kerta oli satanut – ja paljon. Saapuessamme Kampin bussiasemalle sää näytti taas tyypillisen pahaenteiseltä. Kävelimme Ruttopuistoon, koska oli sunnuntai ja Ravintolapäivä. Pettymykseksemme Ruttopuistossa oli vain pari hassua kojua. Toinen Ravintolapäivä peräperää näytti olevan liikaa monille harrastajaravintoloitsijoille. Puiston täyttivät lähinnä Pokemoneja metsästävä nuoriso. Joku koiran ulkoiluttajakin oli liikkeellä, mutta hänelläkin taisi olla kännykkä tanassa.

Jatkoimme toiveikkaina kohti Esplanadin puistoa. Ehkä sinne olisi jaksanut pystyttää keittiönsä hieman useampi yrittäjä. Aurinko tuli esiin ja odotuksemme kävivät toteen. Espalla oli selvästi enemmän tarjontaa. Hyvä puoli oli se, että puiston keskikäytävällä pystyi kävelemään, toisin kuin yleensä Ravintolapäivinä. Älyttömässä tungoksessa saattoi kulua tuntikin ihan vain puiston läpi kävelemiseen.

Suunnistimme tuttuun tapaan kohti ystävämme Reisin aitoa brasilialaista Picanha-ravintolaa. Grillissä ruskistui reilu pala naudan kankkua. Sen Reis viipaloi meheviksi viipaleiksi, jotka hän käytti vielä pikaisesti grilliritilällä jättäen ne keskeltä sopivasti punaisiksi. Annokseen tuli myös riisiä ja ihanaa brassisalaattia, jossa maistuivat tomaatti, paprika, sipuli, korianteri ja vinegrette. Levitimme vilttimme nurmikolle Reiskan raflan taakse aurinkoiseen plänttiin ja nautimme hartaudella herran loihtimista herkuista. Suosittelen – tosin vain lihansyöjille!

Seurueemme testaili lisäksi ainakin japanilaista höyrytettyä ”hampurilaista” sekä pinaatilla ja fetalla täytettyä kurdilettua. Ruokien jälkeen kroppamme kaipasivatkin jo reipasta kävelyä.

Turistina Helsingissä

Suuntasimme kohti kehittyvää Hernesaaren rantaa ja sitä uutta, kuuluisaa saunaa, josta tämä saaristolainen oli tähän asti vain lukenut. Löyly osoittautui täsmälleen niin komeaksi pytingiksi kuin olin kuvitellut. Rakennus oli oikea suomalaisen puurakentamisen ylistys. Minua viehättivät erityisesti kekseliäät yhdistetyt kattorakenteet ja portaat, kevyen oloiset, läpinäkyvät kaiteet, puulämmitteisen saunan tuoksu ja rakennuksen sijainti melkein vetten päällä. Yläterassin aurinkotuoleissa oli mukava istua ja ihailla Helsingin silhuettia, Suomenlinnan majakkaa ja Merisataman veneliikennettä kuplajuomaa siemaillen.

Nostalgisten Suomi-ekskursioiden jälkeen palasin saaren loppukesäiseen hiljaisuuteen, mutta Oskarin retket jatkuvat poikain kalareissulla Käsivarren Lapissa. Hyvää matkaa ja kireitä siimoja!