Sumuisten vuorten apinat

Missä muualla kuin Kiinassa on rakennettu kymmeniä kilometrejä kiviporrasreittejä kolmetonnisen vuoren huipulle? Emeishan eli Emei-vuori on buddhalaisten pyhä vuori, kansallispuisto, Unescon maailmanperintökohde ja suosittu lomanviettopaikka. Vuorelle on rakennettu Kiinan ensimmäinen buddhalainen temppeli ja niitä on siellä yli 70!

Sinne on Chengdusta parin tunnin bussimatka. Wikitravelissä oli hiukan vanhentuineita tietoja. Vastoin sen neuvoja, bussi vie suoraan vuoren juurella sijaitsevaan turistihubiin Baoguocunin pikkukylään. Lippu kannattaa ottaa perille saakka ja etsiä majoituspaikka saman tien kansallispuiston sisällä, pienen järven rannalla olevasta, todella kauniista Wanniancunin kylästä. Me olimme varanneet majoituksen Booking.comin kautta, ja Mt. Emei 3077 -hostellin pitäjä oli (ihan tahallaan asiakkaita houkutellakseen) merkannut sen sijainnin väärään paikkaan kylän reunamille, metsän laitaan. Toisaalta se oli näppärästi kylän ravintola- ja kauppakujien naapurissa.

Suurten kaupunkien jälkeen oli ihanaa olla luonnon helmassa, missä pääsi kävelemään metsään rakennettuja polkuja ja siltoja kirkasvetisten purojen yli. Ilma oli viileää, kosteaa ja raikasta. Parin yön lepäilyn, pikkukylästä nautiskelun ja vuoren valloituksen suunnittelun jälkeen ryhdyimme toimeen aamulla kello kuusi. Olimme pakanneet päiväreppuihin kevyttä tavaraa: lämpimiä vaatteita, vessapaperia, pikkufikkarit ja hammasharjat mahdollista yöpymistä varten.

Kapusimme bussiin parinkymmenen kiinalaisen kanssa. Parin tunnin serpentiinitien kipuamisen aikana nautimme aamiaisbanskut ja vihreät pulloteet. Bussi tarvitsi aamiaisekseen vettä sen tavaratilan suureen säiliöön jarrujen, moottorin, vaihteiston tms. jäähdytystä varten. Kansallispuiston portilla kaikki nousivat bussista ja kävelivät puiston pääsylippujen tarkistuskarsinoiden kautta takaisin bussiin.

Aurinko valaisee pilvet – allamme

Bussin pääteasemalta Leidongpingistä (2430 m) kävelimme köysirata-asemalle. Minä, joka kammoan jo ostoskeskusten liukuportaita, olin taas lähdössä vaijerin varassa roikkuvaan laatikkoon kohti runsaat puoli kilometriä korkeammalla sijatisevaa Jinding Peakia. Kaapelivaunun alla näkyi ääretön, pumpulihöttönä vuorten huippuja reunustava pilvimeri, jota auringon säteet valaisivat yläpilvien lomitse. Kamalan kaunista! Vielä pitäisi kestää sama kyyti takaisin!

Jinding Peak eli Golden Summit on 3077 m korkeudella eli parisen kilometriä korkeammalla kuin Suomen korkein huippu. Ilma tuntui tottumattomasta ohuelta ja portaiden kapuaminen tavallista raskaammalta. Fleecet ja kevytuntuvatakit eivät olleet yhtään liikaa, vaikka oli tyyni päivä. Huipulla on pari temppeliä ja valtavan kokoinen Samantabhadran kultainen patsas. Pyhiinvaeltajia ja turisteja virtasi vuorta kunnioittamaan bussilasteittain ja kävellen. Olimme päättäneet ottaa helpon tien ylös, käydä huipulla köysiradalla ja kävellä Leidongpingistä alas.

Tankkasimme parasta mahdollista Leidongpingin kioskien tarjoamaa lounasta ennen vaellusta. Riittävä ravinto ja veden nauttiminen auttavat kuulemma välttämään vuoristotaudin oireita, joita näissä korkeuksissa voi jo alkaa ilmaantua. Tulisesti maustettu, kaikkia mahdollisia, krouvisti pienittyjä ruhon osia sisältäneet, tulisesti maustetut kuumat makkarat ja miedoksi kuvittelemamme pot´o nuudelit katosivat kitusiimme. Ja syytä olikin kadota, ja pian, sillä ahnaasti turistien eväitä väijyvät tiibetinmakakit olivat jo paikalla. Järjestyksen valvojat hätistelivät niitä ritsoillaan parhaansa mukaan, mutta apinat osasivat kyllä varoa oranssiliivisiä äijiä.

Onnettomat kartat – onnettomammat opasteet

Löysimme kivetyn polun bussiaseman reunalta ja lähdimme alas. Pilvet olivat kasvaneet paksuiksi ja raskaiksi. Aurinko oli jäänyt vain korkeimpien huippujen iloksi. Kävelimme valkeassa massassa, joka verhosi ympäröivän metsän salaperäiseksi, taianomaiseksi satumaaksi. Näimme jyrkänteen reunan kiveyksen laidalla ja saatoimme vain aavistaa äkkijyrkän syvyyden, muttemme nähneet muuta kuin valkoista. Se niistä maisemista! Tämä on tavallista Emei-vuorella. Pilvet peittävät vuoren rinteet suunnilleen 250 päivää vuodessa.

Laskeuduimme lukemattomia kiviportaita. Korvat menivät lukkoon ilmanpaineen kasvaessa. Ensimmäinen luostaritemppeli sukelsi esiin sumun keskeltä. Oliko tämä Xixiangchi? Missään ei lukenut mitään millään länsikielellä. Kävimme vessassa (ei heikkohermoisille: reijän alla näkyi vain ulosteiden, papereiden ja terveyssiteiden ”koristamaa” jyrkkää vuoren rinnettä…) Tutkimme erittäin epäselkeää karttaa kylmänkostean luostarin räystään alla. Kun jatkoimme kulkuamme sumussa, ohitimme vesialtaan keskellä seisovan norsupatsaan. Se varmisti sijaintimme. Xixiangchi tunnetaan myös ”Elephant bathing poolina”.

Kosteus tiivistyi hiuksiin, säärystimieni nukkaan ja Oskarin partaan. Portaat olivat kosteudesta niljakkaita. Joku porras oli rikki, jostain puuttui kivi tai joku kivi keikkui ilkeästi. Kävellessä tuli kuuma takki päällä, mutta ilman takkia ilma tuntui kalsealta. Takanamme oli jo tuhansia kiviportaita ja edessä todennäköisesti tuhansia lisää. Vaikkei tämä vuorikiipeilyä sanan varsinaisessa merkityksessä ollutkaan, kyllä se työstä kävi.

Kuljimme päivän aikana subarktiselta vyöhykkeeltä subtrooppiseen. Korkeudesta riippuen maa peittyi matalaan heinikkoon tai pusikkoon, marjakuusen näköisiin havupuihin, upeisiin paksurunkoisiin sypresseihin, tai rehevään viidakkomaiseen kasvustoon. Puiden runkojen tyviä peitti paksu, roikkuva sammal. Pystysuorien rinteiden vähäisimmissäkin rakosissa ja pikkuhyllyillä kasvoi läpipääsemätöntä pöpelikköä. Maa-aines oli luistavaa ja liukuvaa savea tai mutaa. Ei vuorella voisi kulkea ilman rakennettuja polkuja! Jossain oli polun yläpuolelle viritetty verkkoaitaa pysäyttämään putoavia kiviä ja jossain oli kiviportaan reunan alta hävinnyt pohja pois.

Päästyämme polkujen risteykseen luostaritemppelille, Jiuling Hillockille, piti tehdä päätös. Joko lähtisimme oikealle, reippaasti pidemmälle, kuulemma todella kauniille osuudelle, ja viettäisimme yön jommassa kummassa seuraavista luostaritemppeleistä, tai lähtisimme vasemmalle, jolloin meidän pitäisi päästä alas ennen pimeää. Kalsean kylmä, kostea ilma, aiemmin mainittu luostarikokemus ja pilvestä johtuva maisemien puute ratkaisivat. Vaikka olisimme pistäneet kaikki vaatteet ja joissakin luostareissa saatavilla olevat sähköpeitot päälle, yöstä tulisi kylmä ja kostea. Marraskuu ei tuntunut olevan enää parasta aikaa viettää öitä Emei-vuorella ilman omaa, rakasta untuvapussia…

Jatkoimme alas taas tuhansia portaita. Välillä kiipesimme ylös laaksosesta. Se oli ihanaa vaihtelua! Harvakseltaan oli parin, viiden, joskus jopa kymmenenkin metrin pätkä suoraa. Se vasta upeaa olikin! Sai ottaa oikein pitkiä askelia ja venyttää jalat kunnolla suoriksi. Sitten taas tuhat porrasta alas. Reidet ja pohkeet kyselivät: ”Koska ollaan perillä?” Polvikin kiukutteli. Se oli ollut huonolla tuulella jo lähtiessä.

Hevosen kanssa snack-baarissa

Sumun keskeltä tupsahti esiin välietappeja: temppeleitä, ”palatseja”, niiden läheisyydessä eväiden myyntihökkeleitä ja yhdestä puskasta hevonen! Se liukasteli kiviportaita perässämme. Pidimme pari lyhyttä taukoa. Paikallisen myyjättären Snickersit olivat liian suuri houkutus. Joku mandariinikin katosi matkan varrella, samoin Suomesta asti mukana roikkunut ruipelo Red Devil -meetwurstipötkö!

Oskari unohtui kantamaan mandariininkuoria pienessä muovipussukassa, jotta saisi heitettyä sen roskikseen. Yhtäkkiä jostain ilmaantui makaki sitä kärkkymään. Ne ovat yhtä aikaa pelokkaita ja agressiivisia. Helpointa oli heittää pussukka saman tien apinalle, vaikka ne kunnioittivatkin bambukeppejä, jotka olimme lainanneet mukaamme hostellista. Yhdellä temppelillä teinitytön reppu oli jäänyt hetkeksi vartioimatta, ja heti oli apina sen kimpussa. Se avasi vetoketjun salaman nopeasti ja levitti repun sisällön pitkin terassia. Se kuori löytämänsä makkaran näppärästi ja pisti sen poskeensa. Toisen makakin mukaan lähti auringonkukansiemenpussi, ja kolmas apina tuli kilpailemaan herkuista. Tyttö-raukka pääsi keräämään omaisuutensa jämät terassilta, kun apinat kinastelivat pussin sisällöstä.

Jätehuolto on Emei-vuoren heikko kohta. Vaikka vierailijat olisivatkin laittaneet roskat asianmukaisesti roskiksiin, apinat levittivät ne ympäriinsä. Sikin sokin polun varsia ”koristavat” namupaperit, limupullot, muovipussit ym. söivät pyhän vuoren harrasta tunnelmaa. Sinne pitäisi kehittää apinan kestävät roskikset.

Kun olimme vihdoin päässeet paksun pilven alapuolelle, maiseman piirteet alkoivat hahmottua. Portaat eivät enää olleet liukkaita, ja mitä lähemmäs ”sivistystä” päästiin, sitä paremmassa kunnossa ne olivat. Polte pohkeissa ei hellittänyt. Jalkapohjatkin alkoivat olla tulessa. Silti tultuamme mahtavalle Wangnian temppelille emme valinneet helpointa vaihtoehtoa, köysiratareissua alas, emmekä toiseksi helpointa, kilometrin porrassulkeisia alas, vaan valitsimme viiden kilometrin mittaisen porrasvaihtoehdon. Sen varrelle karttaan oli piirretty kauniilta vaikuttava Qingyin paviljonki.

Reissu Emei-vuorella sai arvoisensa päätöksen. Qingyin paviljonki on rakennettu luonnonkauniiseen paikkaan, missä kahden kirkasvetisen putouksen vedet kohtaavat. Vanhat kivisillat johtavat jokien yli kulisseinaan vehreä viidakko ja ympärillä kohoavat huimaavan korkeat vuoren rinteet. Lisäksi reitti paviljongilta eteenpäin kulkee upean rotkon pohjalla sijaitsevan Wanniancun-kylän lävitse, josta voi ottaa kyydin Baoguocuniin.

Diplomi-insinöörin koulutetun arviolaskelman mukaan kävelimme päivän aikana melkein 30 kilometriä. Matkalla oli suunnilleen 25 000 porrasta, joista noin 90 % alaspäin. Aikaa pikkutaukoineen kului noin seitsemän tuntia, ja ehdimme alas juuri ennen pimeää. Aikamoinen suoritus! Tosin ennen retkeämme olimme jutelleet nuoren kiinalaispojan kanssa, joka oli taivaltanut sen pidemmän reitin, noin 60 km, ylös huipulle ja tullut bussilla alas… Mikä lie kolmiloikkaaja!

Emeishanin saldo: majoitukset 460, bussiliput Chengdusta 2×50 ja vuorelle 2×90 (samaan hintaan olisi päässyt alaskin), kaapelikyyti 2×120, kansallispuistomaksut 2×185, taksimatka 80, lisäksi vielä sapuskat ja parit kiinalaiset viinipullot. Yhteensä kahdelta 1430 yuania eli 205 euroa ilman viimeksi mainittuja nautintoja. Ei ihan halpa ekskursio, mutta varmasti sen arvoinen.