Sulaweden sukellusvesillä

Sukellan Ahdin indonesialaisserkun Nyai Loro Kidulin valtakuntaan. Ympärillä ole maata eikä ilmaa – ei maailmaa. Outo sinertävä todellisuus kuhisee elämää. Siellä kasvaa leviä ja sieniä, pisteleviä polttiaiseläimiä, polyyppejä sekä piikkinahkaisia. Pehmeät korallit huljuvat virtausten mukana. Ne muistuttavat viuhkoja, sulkia ja pitsejä. Riutan runkoa rakentavat kovat korallit ovat kuin ruusuja, sieniä, aivoja tai hirven- tai poronsarvia.

Meritähdet ovat sirosakaraisia tai tanakoita. Muutamat muistuttavaat mummon virkkaamia sohvatyynyjä. Ajatella, että pohjalla köllivän merimakkaran peräaukossa voi asustaa laiha, pitkulainen kala! Simpukoiden ”botox-huulilla” on mielikuvituksellisia kuvioita ja väriyhdistelmiä. On merililjoja, merietanoita, pääjalkaisia ja merituppia. Viimeksi mainitut ovat riutan selkärangattomista lähintä sukua ihmisille!

Aitoa, oikeaa Indonesiaa

Aamun valjetessa kajahti rukouskutsu. Seuraavan kerran havahduin, kun kello kävi jo puoli kahdeksaa. Hotellihuoneen seinän takana ruvettiin remonttihommiin. Kattoon kiinnitetty nuoli osoitti Kaabaa. Vessassa ei ollut paperia, ei pideesuihkua eikä edes vesiastiaa.

Pikkuiselta parvekkeelta oli merinäköala. Aurinko porotti korkealla, ja tummavetisen satamalahden takana laajalla torialueella kävi kuhina. Kalaveneet toivat saalista myyntiin, ja oudot vihreät hedelmät saapuivat moottoripyörän kyydissä. Asiakkaita vilisi kujien täydeltä. Joku kantoi monta kennolevyllistä kananmunia, joku toinen roikotti tuoreita kanoja kintuista. Kuorma-auto mahtui vain vaivoin sekaan. Se toi suuria jääkuutioita, jotka syötettiin ruosteiseen jäämyllyyn…

Menimme alas aamiaiselle. Riisi ja paistetut vihannekset olivat erinomaisia. Munakokkeliakin oli vähän jäljellä. Tee oli hyvää, ei mitään liptonia. Aamiaisen jälkeen hissi ei enää toiminut, ja kuljimme henkilökunnan portaita takaisin huoneeseen. Tämä oli aitoa Indonesiaa.

Bunaken – saari, kylä ja kansallispuisto

Meidät noudettiin hotellista klo 11, täsmälleen kuten oli sovittu. Kiipesimme tyypilliseen indonesialaismalliseen, hienosti aaltoja halkovaan veneeseen ja suuntasimme ulos Manadon satamasta. Kaupungin lahdella kellui valtavasti roskaa. Oli vaikea uskoa, että olimme jo kansallispuiston suojeluvesillä.

1991 perustetun Bunaken-kansallispuistossa meren pohjalla on ainutlaatuinen topografia. Pohjois-Sulawesiltä puuttuu mannerjalusta, ja puiston rannikko putoaa pystysuoraan mannerrinteeseen saakka. Merenpohja tulee puiston alueella vastaan vasta 200–1840 m syvyydessä.

Kansallispuisto kuuluu Indopasifiseen merialueeseen, joka pitää yllä maailman merialueiden suurinta monimuotoisuutta. Puiston alueella on 80 km2 koralliriuttaa. Pelkästään kovia korallilajeja on yli puolensataa ja kalalajeja yli 2000. 2,6 m vuorovesi ja tuulet vaikuttavat paitsi saarille kulkemiseen myös voimakkaisiin ja vaikeasti ennustettaviin merivirtauksiin.

Kansallispuistossa on tarkoitus:

  1. Suojella ainutlaatuisia ja harvinaisia eläin- ja kasvilajeja sekä niiden elinympäristöjä paitsi maalla myös meressä.
  2. Pitää puiston alueella elävien ihmisten luonnonavaroista riippuvaisia elinkeinoja yllä.
  3. Kehittää luonto- ja sukellusmatkailua hallitusti.

Kansallispuiston alueella asuu yli 21.000 ihmistä, heistä liki 3.500 Bunakenin saarella. Lisäksi saarella elää muun muassa etäisiä ihmisen sukulaisia, 100-grammaisia kädellisiä, kummituseläimiä. Maapetoja edustavat muiden muassa sivettikissat ja kulkukoirat.

Bunaken-saaren alkuperä on tuliperäinen, mutta kallioissa on myös paljon ylös työntynyttä muinaista koralliriuttaa. Naapurisaari, 800 m korkea Manado Tua on klassisen keilan mallinen sammunut tulivuori. Sen ylärinteillä on yhä varsin koskematonta trooppista sademetsää, jossa elää kotoperäinen sulawesinmakaki. Harvalukuisen apinan pelätään kuolevan sukupuuttoon salametsästyksen (täysikasvuisia juhlaruoaksi esim. jouluna ja häissä, poikasia laittomaan lemmikkikauppaan) vuoksi lähitulevaisuudessa.

Living Colours – Bunakenin suomalainen sukelluskeskus

Edellisyönä aurinko, maa ja kuu olivat olleet samalla linjalla. Lisäksi yön kuuihme – sininen kuu, superkuu ja kuunpimennys yhtä kyytiä ensimmäistä kertaa 152 vuoteen – oli ylittänyt uutiskynnyksen ympäri maailmaa. Olimme lentäneet Balilta Sulawesin pohjoiskärkeen pilvien yllä juuri ne kaksi tuntia, kun tuon ihmeen olisi pitänyt loistaa täkäläisellä taivaalla. Olimme tihrustelleet ahkerasti ikkunoista ulos, muttemme olleet nähneet ihmeestä vilaustakaan.

Vuorovesi oli kuitenkin ennätysalhaalla saapuessamme Bunakenin rantaan. Kapusimme veneestä Living Coloursin naapurisukelluskeskuksen, paikallisomisteisen Lorenzon, edustalla. Kahlasimme meriruohoniityn poikki ja mangrovemetsikön läpi laskuveden paljastamalle rantahietikolle. Tarvoimme rantaa pitkin vielä muutaman minuutin, kunnes Living Coloursin omistajista Mia sekä ”sukellusmestari” Petra olivat meitä vastassa. Saimme tervetuliaisiksi perinpohjaisen esittelyn paikan tiloista ja tavoista.

Rannassa olivat koulutustilat, varusvarasto, toimisto, kompressorihuone sekä söötti, pieni rantabaari, Safety Stop. Jyrkkään rinteeseen rakennettuun terassiravintolaan ja rinteen päälle väljästi sijoitettuihin bungaloweihin kavuttiin portaita pitkin. Asetuimme kämppään nro 4, jonka terassilta, rehevien puskien lomitse saattoi tähyillä merelle.

Illan hämärtyessä vesi oli noussut liki rannan rakennuksille asti. Veneet oli tuotu kotirantaan ja mangrovet kasvoivat suoraan merestä. Ne suojasivat hiekkarantaa ja rantarakenteita erinomaisesti ja piilottivat sukelluskeskuksen tehokkaasti ohi ajavien katseilta.

Snorklauspäiviä

Kuumankostea aamu alkoi mahtavalla aamiaisella. Lisäsin herkullisen banaanipannukakun päälle ihanan kypsiä trooppisia hedelmiä. Lisäksi tarjolla oli ainakin leipää, juustoa, puuroa ja kananmunia. Living Couloursilla oli taitava keittiöhenkilökunta. Ruokaan ei tarvinnut pettyä kertaakaan. Ongelmia tuotti ainoastaan yritys pitää runsaan noutopöydän antimet jotakuinkin aisoissa omalla lautasellaan.

Ensimmäinen sukelluskohde oli Tengah Bunakenin ja Manado Tuan välissä. Seurueemme varttuneet sukeltajat, brittiläinen Kevin sekä saksalainen Martin painuivat toistakymmentä metriä alas seinämän laitaa. Me snorklailimme riutan valoisan yläosan yllä ja seurailimme syvyyksiin putoavan seinämän reunaa sukellellen tarpeen vaatiessa katsomaan mielenkiintoisia kohteita muutaman metrin syvyyteen. Riutta oli varsin ok, ja bongasimme 6 kilpikonnaa, liemi- sekä karettikilpikonnia.

Leguan I, II ja III ovat Bunakenin saaren eteläkärjen lounaispuolella, ihan Bunakenin kylän edustalla. Leguan I:n komea, mutkitteleva seinämä tarjosi paljon nähtävää. Seinämän ulkopuolella killuessa tuntui siltä kuin olisi leijunut painottomana loputtomassa avaruudessa. Kylmät ja lämpimät virtaukset vaihtelivat tiuhaan. Välillä tuntui siltä kuin olisi ollut kuumassa kylvyssä ja välillä tuli vilu. Virtauksien tuoman ravinnon perässä parveili paljon kaloja ja 19 kilpikonnaa! Muutama niistä lepäili riutan seinämän hyllyjen perukoilla ja muut uivat riuttaseinämää myötäillen käyden välillä pinnassa haukkaamassa happea.

Lounaan jälkeen suuntasimme iltavaloille toisen naapurisaaren, Siladenin, länsirannan pohjoisosaan. Matalaa korallihiekkasaarta reunusti upea riutta. Todella kauniit, eri muotoiset korallimuodostelmat, viuhkat, sienet ja ruusukkeet vaihtelivat laajojen, rikkumattomien korallimattojen kanssa. Esiintymisvuorossa olivat muun muassa pitkulaiset, kirkkaankeltaiset trumpettikalat, isot, piikikkäät ja suurisilmäiset pallokalat, veikeät vuokkokalat ja kaksi pienehköä mureenaa.

Virran viemää

Seuraavan aamun ensimmäinen kohde oli lankomiehen kaima, Raymond, Bunakenin länsikärjessä. Yön raskaiden sadepilvien jäljiltä aallokko oli kova ja virtaus varsin reipas. Riutta oli osin ilmeisesti myrskyn vaurioittama, ja sen alkuun oli laskettu muutamia betonirakenteita riutan ennallistamista, kenties tutkimustakin, varten. Riutan loppupää oli jälleen oikein kaunista. Plakkariin jäi neljä merikilpikonnaa, mutta paikan juttu oli kuitenkin erilaiset ja monimuotoiset merivuokot.

Bongasimme vähintään viiden eri lajin vuokkokaloja: Yksi-, kaksi- ja kolmiraitaisia, kirkkaamman ja tummeman punaisia, pitkittäisraitaisia ja melkein mustia. Joukossa oli myös se kuuluisa Disneyn elokuvatähti, Nemo. Lienevät keksineen nimen paitsi Jules Vernen kapteenista, kenties myös merivuokon englanninkielisestä nimestä, anemone.

Päivän toinen sukelluspaikka oli Tanjung Parigi, Bunakenin monsuunien pieksemällä pohjoisrannalla, saman nimisen kylän edustalla. Virta oli niin kova, että mennä viiletimme vauhdilla takaperin vaikka potkimme koko ajan vastavirtaan. Paikan haviksiin kuuluivat 7 merikilpikonnaa ja uutuutena itsensä oranssikuvioisilla rintaevillä paljastanut, erehdyttävästi kuollutta korallikivimurkkaa muistuttava skorpionikala.

Dynamiittikalastus oli luonnollisesti kielletty kansallispuistossa jo aikaa sitten, mutta sen vanhoja jälkiä oli yhä nähtävissä siellä, täällä. Uuden kovan korallin on vaikea kiinnittyä pohjille, joissa on paljon irtonaista korallimurskaa.

Iltapäivän sukellurseissu vei Pangalisan-riutalle aivan Living Coloursin ”päämajan” tuntumaan. Sen edessä oli muitakin hienoja snorklauspaikkoja, kuten Timur I ja II, joissa liki päivittäin plutasi aikamoinen joukko kiinalaisturisteja. Voi huokaus! Heidän käytöksensä ei mennyt aivan kansallispuiston etiketin mukaan. Vaikka koralleihin ei olisi saanut edes koskea, he roikkuivat niissä poseeratessaan kuvia varten.

Vuorovesi oli alimmillaan, virtausta ei ollut nimeksikään, ja näkyvyys oli erinomainen. Sukeltajat näkyivät hyvin 25 metrin syvyydessä. Heidän 15 m alempana havaitsemiaan riuttahaita emme tosin enää nähneet. Sen sijaan näimme taas lukemattomia erilaisia riuttakaloja pitkistä ja laihoista kiekon ja laatikon muotoisiin. Niiden väreistä löytyivät kaikki sateenkaaren sävyt. Ja tietysti yhytimme taas muutamia liemi- ja karettikilpikonnia.

Välipäivä kyläluutina

Sateiden alla sukelluskeskuksesta kävelivät kylälle paitsi koirat myös sateenvarjot. Mekin päätimme pitää välipäivän riutoilta ja kävellä kylään. Koska yöllä ei ollut satanut, uskalsimme lähteä henkilökunnan tilojen takaa suorinta polkua saaren läpi kulkevalle, päällystetylle tielle. Polku laskeutui notkelmaan, joka voi sateiden jäljiltä olla todella mutainen. Nyt pääsimme loikkimaan tielle siistein varvikkain.

Tien varrella on lukuisia sukelluskeskuksia, kotimajoituksia ja muita majoitteita. Lähempänä kylää ihan tavallisten kotien määrä alkoi lisääntyä. Kylän keskellä kohosi valtava, koristeellinen kirkko, jota Kevin luonnehti sanalla ”monstrous” eli hirviömäinen (myös valtava tai suunnaton). Sunnuntain aamupäivällä kylän kristitty kansan osa oli kokoontunut kirkkoon, ja korkea veisuu kajahti kapealle kadulle asti.

Vähän matkan päässä oli hillitymmän kokoinen moskeija, jonka ympärillä hääri huivipäisiä naisia. Sen lähellä, saaren lounaisrannalla oli veneverstas. Muslimit kuulemma rakensivat kylän parhaimmat veneet. Kylän itäpuolella oli pitkä laituri, johon mm. Manadon vuoropaatti kiinnittyi. Lähdettyämme laiturin kautta paluumatkalle pikkutie kulki vielä hautuumaan ohi. Siinä olivatkin kylän jännittävimmät nähtävyydet.

Vastustamaton riuttojen kutsu

Aamuyöstä alkoi ukkostaa ja satoi kaatamalla. Se ei estänyt riutoille lähtöä, eikä Kevinin matkaa Manadon lentokentälle. Hänen sijaan seuraamme olivat liittyneet suomalaiset Raija ja Risto. Petra lähti mukaan Riston Refresh-kouluttajaksi ja Marthin veti kokeneempien Martinin ja Raijan vedenalaisen retken.

Ensimmäisen kohteen nimi oli Fukui Bunakenin länsipäädystä etelään pistävän riutan kaakkoislaidalla. Riutta oli laaja ja kaunis, erinomainen snorklauskohde. Valitettavasti aamuyöstä alkanut ukkostelu ei ollut jättänyt meitä. Sade takoi takaraivoon ja saimme samalla niska- ja selkähieronnan. Aallokko oli korkea, valo ankea ja vesi varsin kylmää. Värikäs riutta ei voinut antaa parastaan. Plakkariin jäi kuitenkin hieno, suunnilleen 6×7 m kokoinen vuokkokalakaupunki. Raitapaitoja parveli kymmenittäin laajalla merivuokkomatolla. Lisäksi näimme riuttojen tuholaisen, korallipolyyppejä mussuttavan piikkikruunun.

Toiselle sukellukselle pulahdettiin katsomaan, mitä kylän edustalta, Lekuan II:n pinnan alta löytyi. Seurailimme jälleen pystysuoran riuttaseinämän reunaa lastuina laineilla. Syvästä seinämän kolosta sojotti jonkin sortin hummerin tuntosarvet. Molempia täkäläisittäin tyypillisiä merikilpikonnalajeja tuli vastaan kymmenkunta.

Odottamaton kohtaaminen kotiriutalla

Iltapäivällä vaivauduimme vain Living Coloursin ”kotiriutalle”. Ranta oli suojan puolella, eikä ikävää merenkäyntiä ollut ollenkaan. Vesi oli matalalla ja virtauskin mukavan rauhallisella päällä. Vedettyämme valmiiksi märät, vilpoiset vermeet päälle vesi tuntui ihanan lämpimältä. Viileä, makeavetinen sade aiheutti pinnan tuntumaan väreilyä, mikä välillä vähän häiritsi näkyvyyttä.

Seurailimme riutan reunaa rauhalliseen tahtiin ensin etelään, sitten pohjoiseen, ja paikka osoittautui aivan mahtavaksi! Runsaan 10 kilpikonnan lisäksi pari riuttahaita kävi pikaisesti tarkistamassa, ketkä kotiriutan laidalla pulikoivat.

Jymy-yllätyksen järjesti kuitenkin muuan merinisäkäs. Kun kookas mörökölli ilmaantui allemme, Oskari kuvitteli sen olevan suuremman kaliiperin hai. Yllättäjän hahmo sopi kuitenkin paremmin tuoreeltaan tuttuun muistikuvaan. Dugongi ui alitsemme vain 2–3 m etäisyydeltä! Se lienee havainnut, ettemme olleetkaan sukulaisia, ja poistui hienostuneella tyylillään syvän meren pehmeään syliin. Muistoksi jäi 35 sekunnin mittainen videonpätkä GoPron muistikortille. Ei tuota onnenkantamoista muutoin olisi uskonut itsekään!

Kosteaa, kosteaa, kosteaa – kaikki oli kosteaa – tai märkää

Living Colours on perustettu 2002. Jyrkän rinteen päällä nökötti 10 yksinkertaista, puurakenteista bungalowia. Niitä ympäröi rehevä kasvillisuus, joten niissä sai nauttia ylhäisestä rauhasta. Vilvoittava tuuli kävi koristeellisista, avoimista ikkunoiden ylälaidoista ja kylpyhuoneen rimoitetuista ikkuna-aukoista. Tuuletin tehosti välillä tyystin paikallaan seisovan, lämpimän ja kostean ilman vaihtumista.

Juomavettä ei sukelluskeskuksessa turhaan pihistelty eikä kertakäyttöpulloroskaa tehtailtu. Kylmää, kuumaa ja huoneenlämpöistä vettä sai aina ja riittävästi joka mökin suurista vaihtosäiliöistä, sellaisista, joita löytyy toimistojen odotustiloista.

Erinomainen, tiiviskutoinen hyttysverkko ei ollut pelkästään sisustuksen romanttinen yksityiskohta vaan todella tarpeellinen suoja. Gekko juoksi verkon päällä avustamassa hyttysten hävittämisessä. Kaivosta tuleva, meikäläistä murtovettä muistuttava suihkuvesi lämpeni kaasulla. Kolmen tunnin snorklaus- tai sukellusreissun jälkeen kuuma suihku tuntui jumalaiselta.

Trooppisen ilman kosteus lähenteli 100 %. Se tunki joka paikkaan. Uikkarit, pyyhkeet, hiukset tai ilman kostuttamat vaatteet eivät kuivuneet millään. Toisen tuulisen ja sateisen yön jäljiltä aamu tuntui kuitenkin hiukan edellistä lupaavammalta. Auringonpaisteeseen ei silti uskaltanut uskoa.

Viimeinen päivä Bunakenin ihmeellisillä riutoilla – ainakin tällä kertaa

Laulava kipparimme suuntasi veneen keulan luottavaisesti etelään. Halusimme testata, josko joku lounaismutkan sukelluskohteista olisi tutkittavissa. Ei ollut. Aallokko oli edellistäkin päivää korkeampi ja terävämpi. Keula käännettiin kohti Siladenia ja pulahdimme mereen kylän edustalla.

Pulikoimme keikuttavassa aallokossa riutan reunaa väljästi seuraillen kohti luodetta, kunnes näkyvyys kävi onnettomaksi. Käännyimme takaisin ja painelimme lähtöpisteen ohi melkein Siladen-saaren eteläkärjen laiturille saakka. Näimme valtavan kokoisia merisiilejä ja taas pari piikkikruunua. Kolme siipisimppua lymysi varsin suppealla alueella, ja pari sinipilkkuista keihäsrauskua tunki ”nenänsä” korallien alle piiloon.

Toisen tunnin sahasimme edestakaisin Cha Cha -sukelluskeskuksen edustalla Bunakenin koillisrannalla. Tuulen suojassa oli mukava kellua, mutta riutan yläosa oli aika ikävässä kunnossa. Suuret montut kielivät menneestä dynamiittikalastuksesta. Pinnoiksi jäivät kaksi kilpikonnaa, yksi kumpaakin sorttia, sekä taas pari keihäsrauskua. Hauskan lisän antoi pienten kalmarien parvi. Ne vasta arkoja otuksia olivatkin ja uivat heti karkuun varovaistakin lähestyjää.

Iltapäivällä menimme Bunakenin saaren koilliskärjen, Sachiko’s Pointin luoteispuolelle. Snorklasimme ensin vastavirtaan itään. Lähestyessämme kärkeä virta vaihtoi suuntaa ja alkoi voimistua. Yritimme taas vastavirtaan länttä kohti. Ponnistelimme tovin virtaa vastaan etenemättä juuri ollenkaan. Räpyläpäivien jäljiltä varpaisiin oli alkanut muodostua rakkojakin. Onneksi voimme viittilöidä veneen meitä noutamaan.

Neljä kilpikonnaa, kolme samanlaista sinipilkkuista seiväsrauskua kuin edellisissäkin kohteissa, sekä paljon muuta mukavaa jäivät mieleen. Viimeisestä Bunakenin päivästämme sukeutuikin ujojen seiväsrauskujen päivä.