South Australiasta Victoriaan

Nyt aikataulu mättää! Tasmanian lautat ovat myyty loppuun. Matkaan pääsisi, mutta auto ei mahdu kyytiin. Saamme liput vasta 10 päivän päähän toivomastamme ajankohdasta, vaikkei pitäisi olla mikään lomasesonki. Matkasuunnitelmat täytyy pistää uusiksi, sillä Tasmaniasta emme halua tinkiä. Aloittaisimme tutkimusmatkan eteläisen Australian merenrannoille saman tien, sillä enää ei ollut mihinkään kiire.

Ensin oli pidettävä huoltopäivä. Kaipasimme suihkuja ja pyykättäävääkin oli kertynyt. Varasimme paikan erittäin hyvin hoidetusta ja varusteltusta Goolwa leirintä- ja turistiparkista. Tarjolla oli lämpimät suihkut, kaasugrillit, sähköhellat, pesukoneet ja kuivaajat. Siirrettäviä nuotioalustoja voi vuokrata ja polttopuuta on myynnissä halukkaille. Sähköistetty paikkamme oli siistin alueen Park Avenuella, muttemme vain viihtyneet siellä. Todella monet tuntuivat viihtyvän – niin hyvin että mahtavat matkailuperävaunut olivat kiinteästi paikoillaan, vähän niinkuin loma-asuntoina.

Erämaata, viinimaata ja meren rantaa

Jatkoimme matkaa kauniiden puiden reunustamia pikkuteitä. Niiden laidoilta alkoivat vehreät viiniviljelmät. Paksut, vanhat köynnökset kiemursivat koristeellisesti tukia pitkin. Välillä oli kultaisia vehnäpeltoja. Sitten alkoi taas aro, joka loppui kuivana, suolalampien täplittämänä tulvarantana valtamereen.

Coorong-kansallispuiston kohdalla mielettömän pitkä, luonnon muovaama hiekkapenger, Sir Richard -niemi, erotti matalan merivesilaguunin valtamerestä. Sitä riitti noin 130 km matkan. Coorong on ollut merkittävä paikka paikalliselle Ngarrindjeri-kansalle. He ovat käyttäneet aluetta tuhansien vuosien ajan, mistä ikivanhat, pois heitettyjen simpukankuorten kasat ovat jääneet todisteeksi.

Coorongin laguunissa valtameren suolainen vesi kohtaa Murray-joen kokoaman sade- sekä pohjaveden. Makea vesi elättää puiston monipuolista eläimistöä ja merivesi tarjoaa levähdyspaikan ja elinalueen monille linnuille.

Murray-joen yli pääsi lossilla Wellingtonin pikkukaupungista. Coorongin retkeilyalueille sen sijaan pääsee vain pitkähköjä hiekkateitä pitkin, joten ne piti jättää väliin. Suunnistimme rantaan pian kansallispuiston loputtua paikkaan, jossa maps.me:ssä oli teltan kuva. Sinne oli päätieltä matkaa vain pari kilometriä. Yllätys oli valtava, kun tuo pikkutie olikin päällystetty ja se päättyi asfaltoituun parkkipaikkaan!

Australiassa on ilmeisesti niin suuri pula graniittikallioista, että rannassa nököttävät ”pikkukivet” olivat merkitty oikein nähtävyydeksi ja nimitetty suurellisesti: The Granites! Vietimme yön merenrantadyynin takana kahden muun matkailuauton kanssa. Vessoja tai muita palveluita ei ollut.

Pieniä merenrantakyliä

Tien varrella vaihtelivat jälleen viljelymaisemat, lampaat, nautakarja, viinitarhat ja yllätykseksemme laajat ”mäntymetsäpellot”. Australiassa viljellään puuta runsaan parin miljoonan hehtaarin alalla (vrt. Suomessa on metsää noin 26 miljoonaa hehtaaria, mistä parikymmentä on talousmetsäkelpoista). Siitä noin puolet on mäntyä, lähinnä Yhdysvaltain Kaliforniasta kotoisin olevaa montereynmäntyä, ja toinen puoli eukalyptusta. Nuo riveihin istutetut männiköt näyttivät kyllä kamalan tylsiltä verrattuna täkäläiseen luonnontilaiseen metsään.

Lounaalle poikkesimme pieneen Roben lomakaupunkiin. Ostimme paikallisesta leipomosta suuret ja parhaat kanawrapit ikinä ja menimme syömään ne pelottaville, mureneville, mutta niin upeille rantajyrkänteille. Tuossa rannassa oli myös kaunis obeliskiksi nimetty pooki. Sitä ei päässyt katsomaan kovin läheltä, sillä se seisoi kapeimmillaan ehkä metrin levyisellä jyrkänneniemellä, joka näytti siltä, että se saattaisi romahtaa koska tahansa.

Piipahdimme tutustumassa myös seuraavan rantakylän, Beachportin mahtavan pitkään laituriin. Se oli valmistunut 1882 alun perin reilusti yli kilometrin pituiseksi. Nykyään se oli ”vain” 772 metrillään Etelä-Australian toiseksi pisin.

Yöksi jatkoimme uuteen osavaltioon ilmaiselle Fort O’Hare Campgroundille. Laaja, viihtyisä ja varjoisa, ruohikkoinen leirintäalue sijaitsi uinuvan Dartmoorin pikkukylän laidalla Glenelg-jokilatvan pohjoisrannalla. Ainoa palvelu oli vessa. South Australian ja Victorian rajan olimme ylittäneet Princes Highwaytä lähes huomaamatta. Mitään rajamuodollisuuksia ei ollut. Kukaan ei kysellyt huumeiden, alkoholin, hedelmien tai hunajan perään. Edes tienvarsikylteillä ei ilmoitettu mistään rajoituksista.

Aussien leirielämä lähentelee taidetta

Pääsimme tutustumaan aussien tyypilliseen viikonlopun viettoon. Leirintäalueella oli esillä matkailuautojen ja -perävaunujen kaikki erilaiset versiot. Oli tavallisista autoista, maastureista ja pakuista viritettyjä asumuksia. Oli komeita matkailuautoja aina bussin kokoisiin asti. Oli perävaunuja, joista pulpahteli tarpeistoa joka sivulta, kuin Sveitsiläisestä linkkuveitsestä, sekä nelivetoja, joiden kattoboksista ponnahti telttaa joka ilmansuuntaan, kuin vieterinukke taikurin hatusta. Oli vanhoja, perinteisiä, pyöreämuotoisia perävaunuja ja valtavan kokoisia upouusia virityksiä, joiden kylkien kätköistä löytyi keittiöt ja kellarit. Itse vaunut muistuttivat enemmän lentokonetta kuin autoa. Näimme jopa matkailuauton, joka veti perässään maastoautoa! Homma oli varsinaista camping-hifistelyä ja alkoi jo muistuttaa kilpavarustelua.

Köllimme iltaa pienessä asutoautossamme. Hyttysverkolla peitetty kattoikkuna oli auki, ja ympäriltä kuului mahtava lintujen liverrys-, hahatus- ja kaakatuskonsertti. Perjantai-lta olisi ollut täydellinen ilman vanhan matkailuperävaunun pörisevää aggrekaattia. Yön pimetessä sekin hiljeni. Bensa lienee loppunut.

Lower Glenelg-kansallispuisto

Lyhyen matkaa Fort O’Haresta olivat Lower Glenelgin kansallispuisto ja Discovery Bayn suojelualue vieretysten. Glenelg-joki kiemurtelee melkein Lower Glenelgin puiston ympäri ennen mereen katoamistaan. Viimeiset 15 km se kulkee kaivertamassaan, jopa 50 m syvässä rotkossa. Alueella on myös useita luolia, joista Princess Margaret Rose lienee tunnetuin. Hakeuduimme kuitenkin matkailijavirroista kauemmas hiukan rauhallisemmalle Pritchards-leirintäalueelle.

Eläimiä on puiston pusikkoisessa maastossa vaikea havaita, mutta ainakin kenguruita, kettukusuja, koaloita ja nokkasiilejä asustaa puiston alueella. Siellä voi tavata myös Lounais-Victorian menneisyydessä runsaan vompattikannan viimeiset edustajat. Söötin, pienen (n. 30-60 cm + 25–40 cm tuuhea häntä) pussikiipijän, kettukusun, karjunta ja röhkintä kuulosti yön pimeydessä siltä, kuin liikkeellä olisi ollut ainakin kolmimetrinen tasmaniantiikerin ja mölyapinan risteytys. Myös jokin puskia kahisutteleva kasvissyöjä touhusi pitkään kämpperimme ympärillä. Yrityksistä huolimatta en onnistunut saamaan sitä otsalampun valokeilaan.

Eläinten lisäksi puistojen monimuotoiset biotoopit, metsät, suot, joki, dyynirannat ja kalliojyrkänteet tarjoavat elinolot myös yli 700 kasvilajille, muun muassa yli 50 orkidealajille. Läntisen ja itäisen Australian kasvillisuus kohtaavat toisensa juuri Lounais-Victoriassa. Glenelg-joen alkuperäiset omistajat Gunditjmara ja Booandik-aboriginaalit ovatkin jo vuosituhansien ajan nauttineet merenrannan ja joen ylläpitämästä runsaasta ravinnosta.

Kansallispuistojen leirintäalueet ovat niiden palveluihin nähden kalliita, mutta paikat ovat keskellä luontoa ja varsin viihtyisiä. Pritchards-leirintäalueen palveluihin kuului miesten ja naisten veskit ja vesipiste. Vesi ei ollut juotavaa, mutta sillä voi pestä tiskit. Kokeilimme ensimmäistä kertaa myös leirisuihkuamme. Se oli 20 l säkki, jonka musta kylki edesauttoi veden lämpenemistä auringossa. (No joo – toimii hätätapauksessa. Ei sitä kovin näppäräksi voi kehua.)

Saimme oman leiripaikkamme noin 20 €:lla. Uinti ruskeavetisessä Glenelg-joessa kuului hintaan ja oli tarjolla myös päivävierailijoille. Hankalaksi homman teki se, että kansallispuistojen leiripaikat piti lunastaa luottokortilla etukäteen netissä. Systeemissä olisi ollut ideaa, jos netti olisi toiminut kansallispuistoissa, mutta yleensä se ei toiminut. Netissä ei tavallisesti myöskään ollut leirintäalueista karttoja, joiden avulla paikan olisi voinut valita.

Satamakaupungista maaseudun rauhaan

Väsäsin maittavan isänpäiväaamiaisen keittiömme tarjoamista jämistä. Onneksi Portlandin satamakaupunki oli lyhyen matkan päässä. Hurautimme sinne hyvinkin alta tunnissa. Portland Bay Holiday Park näytti yhtä kamalalta kuin sen nimi kuulosti. Se osoittautui kuitenkin todella kivaksi majapaikaksi. Ajoimme ”Mr Mealimme” meille osoitettuun, sähköistettyyn paikkaan, josta oli komea näkymä Satamalahdelle puisen aidan ja puistikon yli. Korkealla rantajyrkänteen päällä kävi mukavasti vilvoittava merituuli, ja kettukusu karjui pusikossa.

Tutkimme kaupungin ravintolavaihtoehtoja isänpäiväillallinen mielessämme. Emme olleet syöneet ravintolassa 9000 km:iin sitten Cairnsin. Tutkimustemme lopputuloksena suuntasimme kauppaan ja keräilimme tiskeiltä korillisen herkkuja, ja isänpäiväillallinen toteutettiin tapastyyliin… Illan kruunasivat leffa padiltä sekä kuvapuhelu Koto-Suomeen Oskarin isälle.

Kun aurinko lämmitti sumun pois satamakaupungin yltä, lähdimme Cape Nelsonin 1884 rakennetulle majakalle. Se ei ollutkaan mikä tahansa Lighhouse vaan oikein Light Station. Majakka oli rantajyrkänteellä aivan upealla paikalla. Mainingit särkyivät tyrskyten jyrkänteen alla oleviin rantamataliin, ja australiansuulat tekivät huimapäisiä kalastussyöksyjään mereen niiden edustalla.

Majakalta jatkoimme viehättävään, pieneen, keskellä maaseutua olevaan Yambuk-karavaanariparkkiin Eumeralla- ja Shaw-jokien suistossa, Portlandin ja Port Fairyn välissä. Sen vieressä oli myös Yambuk-järvi ja lyhyen kävelymatkan päässä hiekkaranta. 15 km päässä rannasta näkyi Lady Julia Percy -saari, joka on Australian ainoa merellä sijaitseva tulivuori – lättänä kakku.

Saimme mahtavan näköalapaikan joen korkealta rantapenkalta. Lampaat määkivät ja ammut ammuivat jossain riittävän kaukana. Paikka kuului Moyne Shiren eli maasuetukunnan leirintäalueisiin, ja sitä hoitava, todella mukava pariskunta asui alueella. Suosittelemme lämpimästi!