South Australian Aavikolla

South Australian rajalla ei kysytty, onko meillä huumeita, mutta hedelmiä rajan yli ei saa viedä. Se tuntui hassulta, mutta Etelä-Australia on mantereen ainoa osavaltio, jossa ei ole banaanikärpäsiä, ja asian tilan halutaan säilyvän ennallaan tulevaisuudessakin.

Erämaarajalla tapahtui myös muita muutoksia. Osavaltiossa on käytössä kesäaika, joten siirsimme kelloja tunnin eteenpäin. Stuart Highwayn eli Explorers Wayn varrella oli levähdyspaikkoja mukavan tiheässä. Northern Territoryssä levähdyspaikoilla oli lähes poikkeuksetta ollut vessa reissaajien hätää helpottamaan, mutta etelänaapurissa ei juuri koskaan. South Australian puolella levähdysalueet olivatkin usein siivottomia ja täynnä tuulessa lepattavia vessapapereita. Maisemat tuppasivat olemaan yksitotisen aakeita laakeita, joten tuulta riitti.

Vietimme ensimmäisen yön South Australian osavaltion puolella Marla Travellers Restissä. Palvelu tuli hymyn kera, mikä taas oli myönteinen muutos pohjoisnaapuriin verrattuna. Muutenkin tien poskessa huoltamon ja pikkupuodin kupeessa ollut karavaanariparkki oli rauhallinen ja leppoisa, hajuton ja mauton. Sprinklerit ruikkivat vettä ruohikoille ja mekin saimme suihkut tarpeeseen (enkä nyt puhu sprinklereistä).

Dog Fence -experience

Seuraavana päivänä ohitimme eteläisen Australian läpi melkein Queenslandin Brismanesta Etelä-Australian Yalataan kulkevan maailman pisimmän aidan. Se tunnetaan nimellä Dog Fence. Runsaan 5600 km pituista aitaa väitetään Kiinan muuriakin pidemmäksi, mikä ei sentään, ainakaan kerrotulla pituudella, pidä paikkaansa.

Dog Fence tai Dingo Fence rakennettiin 1880-luvulla suojaamaan etelän lammaslaumoja dingoilta eli australianvillikoirilta. Jotkut lammastilat South Australiassa ovat älyttömän suuria, jopa suurempia kuin muutamat Euroopan pikkumaat! Tarina kertoo, että eräällä tilalla oli menetetty jopa 11000 lammasta dingoille ennen aidan rakentamista. Aita lienee täyttänyt tarkoituksensa, sillä lampaita menetetään pedoille selvästi vähemmän, vaikka dingoja yhä tavataankin siellä täällä eteläisissä osavaltioissa.

Aidan rakenne vaihtelee 180 cm korkeasta verkkoaidasta sähköaitoihin. Pikkuteiden kohdalla aidassa on portit, mutta pääteillä rautatiekiskoista tehdyt, joka suuntaan leveät karjasäleiköt estävät eläinten liikkumista. Lisäksi lentokoneista levitetään varmuuden vuoksi myrkkysyöttejä aidan seutuville. Queenslandin puolella aitaa partioi jopa 23 työntekijää viikoittain, ja aidan ylläpito aiheuttaa kovasti työtä.

Vaikuttaa siltä, että aidan pohjoispuolella on vähemmän kenguruita ja emuja, mikä kielisi siitä, että dingot vähentänevät em. eläinten määriä. Toisaalta on arveltu, että aidan eteläpuolella on enemmän kilpailua kasviravinnosta, mikä taas olisi johtanut lammastilojen pienempään tuottoon.

Dingon kovin kiistanalainen asema keikkuukin 4600–18300(!) vuotta vanhan alkuperäislajin ja tulokaslajin välissä. Joidenkin mukaan sillä on tärkeä rooli maanosan huippupetona, muun muassa kettujen ja kanien vähentäjänä sekä luonnon tasapainon säilyttäjänä. Jotkut taas haluaisivat ottaa käyttöön vanhanaikaiset ”haittaeläinpalkkiot” ja hävittää paikallisen suden aseman saaneet piruparat.

Niin tai näin, totesimme omin silmin, että kenguruita ja emuja on aidan eteläpuolella monin verroin pohjoispuoleen verrattuna. Tien poskessa oli pitkästä aikaa taas reippaasti raatoja ja niillä herkuttelevia petolintuja.

Kaupunki kekojen alla – ja vähän päälläkin

Yhtäkkiä horisontissa alkoi näkyä vaaleita kekoja tuhkatiheässä. Tien laidassa oli varoituskylttejä seudun syvistä, merkkaamattomista kaivoskuiluista. 360° laajassa näköpiirissä olevaa kuumaisemaa oli reijitetty kuin emmentaljuusto! Kuiluja oli ainakin neljännesmiljoona! Lähestyimme Coober Pedyä, 102-vuotiasta omalaatuista maailman opaalipääkaupunkia Etelä-Australian pohjoisosassa.

Paitsi opaaleistaan, kaupunki tunnetaan maanalaisista kodeistaan, hotelleistaan ja jopa kirkoistaan. Sen aavikkoilmaston vuosittainen keskilämpötila vaihtelee päivän lähes 28 °C ja yön 14 °C välillä. Kesäisin lämpö voivat nousta jopa 45 °C:seen ja yöt voivat käydä lähellä nollaa. Silloin tällöin joku hiekkamyrskykin koettelee kaupunkia. Sateita sen sijaan saadaan vähän: keskimäärin runsaat 10 senttiä koko vuodessa. Maan alla lämpötila pysyy noin 25 asteessa paitsi ympäri vuorokauden myös ympäri vuoden. Maan alla on mukavampaa, eikä ilmastointia tarvita.

Coober Pedyn pikkukaupungin nimi tulee aboriginaalien kupa piti -termistä, joka tarkoittaa poikien vesipistettä. Kaipa siellä täytyy jonkun vesialtaankin jossain olla. Vaikka kaupunki istuu maailman suurimman opaaliesiintymän päällä, sen talous riippuu yhä enemmän myös Stuart Highwayn tuomista turisteista.

Kaupungissa on noin 3500 asukasta, joista runsas puolet on eurooppalaistaustaisia. Kaikkiaan kansallisuuksia on 45! Satuimme astumaan kaupungin monista opaalikaupoista kreikkalaisten Andreasin ja Stellan Opaliokseen.

He olivat tulleet Coober Pedyyn toiveikkaina tyhjätaskuina 1970-luvulla ja päättäneet kokeilla opaalienkaivuuta 3 kuukautta. Heidän ensimmäinen kotinsa oli ollut vanha bussi. He eivät odottaneet rakastuvansa paikan kuumuuteen, kärpäsiin ja rentoon elämäntapaan.

Opalios avasi ovensa 1987 ja on sen jälkeen kasvanut koko perheen bisnekseksi. Yli 80-vuotias Andreas etsii yhä opaaleja liki päivittäin, Stella leikkaa ja myy ne, ja heidän poikansa George suunnittelee ja valmistaa korut. Myös Lyn-tytär on mukana yrityksen pyörittämisessä.

Stella-rouva opasti meidät myös maanalaiseen Desert Cave Hotelliin, jonne oli vapaa pääsy. Sen hulppeissa tiloissa oli mukava näyttely kaivoskaupungin historiasta ja elämäntavasta läpi vuosikymmenten. Lisäksi näyttelyssä selitettiin kaivostoimintaa ja opastettiin opaalien ihmeelliseen maailmaan. Oli muutenkin mukava viettää tovi maan alla korventavaa keskipäivän aurinkoa paossa.

Yö puskassa

Etsimme yöpymispaikkoja yleensä auton mukana tulleen Guide to Free Campsites 2016–2017-opuksen lisäksi myös maps.me-appsista. Appi näytti varsin luotettavasti etukäteen lataamistamme maakartoista monen muun muassa bensa-asemia, ruokakauppoja, levähdyspaikkoja ja yöpymiseen sopivia paikkoja. Ohjelma kertoi myös oliko niissä tarjolla palveluita, kuten vessoja tai suihkuja tai oliko kyseessä pelkkä yöpymiseen sopiva parkkipaikka.

Päivän matka alkoi jo väsyttää, mutta ohitimme muutaman tienlaitalevähdyspaikan ja odotimme yhtä, joka näytti olevan lyhyen pikkutien päässä, hiukan kauempana tieltä. Kun olimme päässeet kartan mukaan senkohdalle, pieni hiekkatie vain erkani maantiestä 90° itään. Siitä ei ilmoitettu minkäänlaisella opasteella tai merkillä Stuart-maantien laidassa, kuten levähdysalueista yleensä. Ajoimme punaista hiekkatietä epämääräiselle alueelle keskelle puskaa. Tarjolla ei ollut vesipistettä, vessaa tai mitään muitakaan mukavuuksia.

Vanhat nuotion paikat kertoivat alueen menneisyydestä. Hylätty sähköhella nökötti kyljellään pusikon keskellä. Vaalenevat luut lienevät jääneet alueen edellisiltä vierailijoilta, olivat ne sitten eläimiä tai ihmisiä. Vietimme joka tapauksessa ihanan ja rauhaisan yön ylhäisessä yksinäisyydessä tuossa ”Off Road Banana Loop Bush Campissä” Australian pöpelikössä.

Pehmeä lasku ”sivistykseen”

Autiomaa otti ja loppui. Kaksi viikkoa Outbackissä päättyi Port Augustan kaupunkiin ja Wadlata Outback Centreen. Kävimme Outback Centressä selvittämässä, missä voisimme viettää seuraavan yön, ettei tarvitsisi kaupungin puistossa nukkua. Nettikin toimi pitkästä aikaa loistavasti, ja kaupungista löytyi monipuolinen kauppa sekä monta edullista bensa-asemaa.

Jatkoimme matkaa vielä vajaat 40 km Port Augustasta etelään Flinders Ranges -vuoriston rinteille Mount Remarkable -kansallispuistoon. Homma oli hivenen hankala, sillä kansallispuistomaksut sekä yöpymispaikka piti varata ja maksaa etukäteen joko netitse tai Wadlata Outback Centressä. Pulitimme yöstä yhteensä 30 AUD eli noin 20 €, mikä tuntui suhteellisen tyyriiltä. Kaipasimme kuitenkin kunnon suihkua.

Flinders Ranges on kaunis, jopa runsaan kilometrin korkeuteen nouseva vuorijono, joka ulottuu parisataa kilometriä Adelaiden pohjoispuolelta suunnilleen saman verran sen eteläpuolelle. Vuoret ovat toisaalla loivia kukkuloita, toisaalla jyrkkiä rotkoja ja kalliojyrkänteitä, ja siellä on useita kansallispuistoja. Mambray Creek Camping Area oli eteläisen Mount Remarkable -kansallispuiston länsilaidalla.

Vaikutti siltä, ettei koko laajalla leirintäalueella ollut ketään muita, mutta löytyi sieltä lopulta pari muuta matkailuautoa. Ihmisiä ei näkynyt eikä mitään ihmistoimintaa kuulunut koko leiriytymisemme aikana. Sen sijaan puistossa oli runsaasti kenguruita ja linnunlaulua. Komeat, vanhat eukalyptuspuut tarjosivat varjonsa rauhalliselle leiripaikallemme.

Oskari sai kunnian todistaa kolmen kengurun vauhdikasta temmellystä ympärillään. Kengurulapsukainen sai oikein iltahepulin ja se säntäili automme liepeillä sinne tänne. Mahtava show oli ohi juuri, kun palasin taas yhdestä kylmästä suihkusta.

Meren tuoksu!

Aamulla teimme mukavan Daveys Gully Hiken eli noin tunnin kävelylenkin. Maisemat olivat mukavat, ja puskissa näkyi uteliaita emuja ja tietysti kenguruita. Lisäksi bongasimme komean, vajaan metrin mittaisen varaanin, joita kutsutaan Australiassa yhteisnimellä goanna.

Seuraavana päivänä ajoimme hitaasti ja vaivalloisesti tietöiden vaivaaman Adelaiden läpi. Järjestimme taas bensatankin ja ruokavarastot täyteen ja suuntasimme Cape Jervis -niemelle. Parkkeerasimme yöksi Lady Bay Foreshore levähdysalueelle tähän aikaan varsin rauhallisen Main South Roadin varteen, MEREN rantaan! Muutaman askeleen päässä leiristä alkoi Australian iso mutka. Olimme ajaneet melkein 8000 km Korallimereltä liki Timorinmerelle ja nyt olimme saapuneet Eteläisen jäämeren rantaan! Delfiiniparvikin toivotti meidät tervetulleiksi verkkaisella ohi uinnillaan.