Siksakkia Eteläsaarella

Blue Bridge -yhtiön norjalaisvalmisteinen autolautta, Straitsman, kuljetti meidät turvallisesti Cookinsalmen kuohuvien vaahtopäiden yli. Eväsvarastot olivat täytetty jo Wellingtonissa, joten pääsimme jatkamaan Pictonin lauttasatamasta saman tien satakunta kilometriä eteenpäin Kowhai Pointiin.

Levähdys- ja leirintäalue sijaitsi ikävässä pusikossa yhden Uuden-Seelannin pisimpiin kuuluvan Wairau-joen ja 63-tien välissä. Rekat vaihtoivat vaihteita juuri sillä kohtaa lähtiessään joko ylämäkeen tai saapuessaan alas tasangolle. Joki oli pelkkää matalaa, savista kivikkoa eikä se ollut uitavissa tai kalastettaessa. Öttiäisiäkin oli ilma sakeana.

Mietimme kovasti kummat olivat ikävämpiä: silmiin ja nenään tunkevat aussikärpäset vai erityisesti kinttuihin kiinni käyvät kiwimäkärät. Ausseissa oli ollut vaikea nauttia illallista rauhassa, kun se oli pitänyt syödä kilpaa kärpäsparvien kanssa. Uudessa-Seelannissa taas oli haastavaa nauttia luonnon kauneudesta, kun (lainaten islantilaista standup-koomikkoa Ari Eldjárnia Macarenan sävelin): ”Saatana, perkele, vittu, mäkäräinen” pörräsi kavereineen ympärillä.

Pitkällä, kiemuraisella kiertotiellä

Kaikouran runsas vuosi sitten 14.11.2016 sattuneen 7,8 magnitudin maanjäristyksen rikkoma State Highway 1 oli edelleen suljettu. Maanjäristys oli ollut maan toiseksi suurin sitten eurooppalaisten saapumisen. Järistyksen voimakkuudesta kertoo esimerkiksi se, että Eteläsaaren pohjoiskärki siirtyi pohjoiskoilliseen, lähemmäs Pohjoissaarta yli kaksi metriä ja niemen kärki kohosi melkein metrillä. Kaikoura itse siirtyi lähes metrin koillista kohti ja nousi sekin 70 senttiä.

Kaikki Wellingtonista Christchurchiin matkaavat ajoneuvot tavaraliikennettä myöten ohjattiin teiden 63, 6, 65 ja 7 sekä reippaan lenkin kautta. Lewisin solan kautta kulkeva liikenne oli lisääntynyt nelinkertaiseksi entisestä, ja moninkertaistunut raskas liikenne oli rikkonut kapean ja kiemurtavan maantien. Tietöitä oli vähän väliä.

63-tie myötäili alkuun laveaa Wairau-jokilaaksoa. St. Arnaudin kaupunki sijaitsi saman nimisessä, kapeassa vedenjakajavuoristossa, minkä jälkeen tie jatkoi Buller-jokea seuraillen. Kun Christchurchiin vievä tie erkani länsirannikolle menevästä kutostiestä, liikenne väheni selvästi.

Sen jälkeen joki ahtautui komeaan rotkoon Victoria- ja Lyell-vuoristojen väliin. Maisemat olivat mielettömän upeita ja tie kippurainen ja jännittävä. Yhdessä kohtaa liki pystysuoraan rinteeseen oli viitsitty rakentaa vain 1 kaista, jolle liikennevalot ohjasivat liikennettä.

Piipahdus Tasmanianmeren rannalla

Länsirannikko saa normaalisti paljon sateita, jopa 5–10 metriä vuodessa! Kasvillisuus oli rehevää ja läpitunkematonta, villin oloista lauhkean vyöhykkeen sademetsää. Vuoret kohosivat pilviin heti merenpinnasta, ja jylhien, kallioisten rantajyrkänteiden välissä oli pitkiä, harmaahiekkaisia biitsejä. Huikea tie haastaa aussien Great Ocean Roadin koska tahansa, vaikka vehreät näkymät olivatkin kovin erilaiset.

Pysähdyimme Punakaikin pienimuotoiseen turistirysään katsomaan Pancake-kallioita ja Blowholea eli ”pärsketunnelia”. Niille pääsi tiuhojen pusikoiden läpi johtavaa, päällystettyä kävelyreittiä, jonka varrella oli mukavia näköalaulokkeita. Paikka olisi parhaimmillaan korkeimman nousuveden ja kovien tuulten aikaan, kun maininkien pärskeet nousisivat näyttäviin korkeuksiin. Nyt oli laskuveden aika, ja mereltä kävi tavanomainen, mukavasti vilvoittava tuuli. Uskomattomat kalliomodostelmat olivat silti tutustumisen arvoiset.

Lähdimme lyhyen länsirannikkovisiitin jälkeen taas keskiylängön yli kohti itärannikkoa, sillä kertaa Arthur’s Passiä (Artturin solaa) pitkin. Siellä saa äimistellä lisää komeita maisemia, mutta edelliseen solaan verrattuna myös selvästi runsaslukuisempia matkailijoita. Vuoret olivat korkeampia kuin Lyell Passissä, ja maisema erilaista, muttei voi sanoa, kumman solan näkymät olisivat toista parempia.

Etelän Alppien ylängöllä

Yöksi asetuimme Klondike Corneriin, laajalle vuorten ympäröimälle ylängölle missä Bealey ja Waimakariri-joet yhtyvät. Hakeuduimme tarkoituksella tuuliselle paikalle joen laitaan väsätyn penkereen päälle. Eipä juuri ollut mäkäräisiä, ja tuli melkein vilu. Miten ihanaa!

Tuulesta huolimatta kaasukeitin (ja Oskari) hoiti homman, ja nautimme illalliseksi mahtavaa Uudenseelannin entrecotéta. Tuntui siltä että täkäläisten, onnellisina ulkosalla laiduntavien nautojen liha maistui aivan erilaiselta kuin kotomaassa sisätiloissa pidettyjen ja väkirehulla kasvatettujen mullikoiden. Mistä lie EU-säännöstä sekin johtuu?

Aamunkoitto alppimaisemissa oli kaunis ja kylmä. Vedimme fleecet päälle ja ajoimme tuulen suojaan väsäämään aamupalat. Sen jälkeen matka jatkui 73-tien hienojen näkymien halki.

Seurasimme alkuun Waimakaririn laajaa joenuomaa, jonka ylitimme kapeaa yksikaistaista siltaa pitkin. Sellaisia yksikaistaisia siltoja on Uusi-Seelanti pullollaan. Oli hassua tunnistaa elokuvista tutuilta vaikuttavia maisemia. ”Noiden kivipaasien luona Frodon ja Aragornin oli täytynyt taistella Nazgûleita vastaan!” Käännyimme niiden kohdalla tutustumaan Cave Stream Scenic Parkiin vähän tarkemmin.

Kukkuloiden kivimuodostelmat olivat kiinnittäneet huomiomme, mutta puistossa oli kyse aivan muusta. Kuten sen nimikin kertoi, siellä keskityttiin lähinnä maanalaiseen jokiluolaan. Luolaretkelle olisi pitänyt varustautua otsalampuilla varaparistoineen, ja kypärääkin suositeltiin. Yläosassa olisi pitänyt olla lämmintä ja jaloissa shortsit tai ohuet leggingsit sekä karkeapohjaiset kengät. Märkäpuvun housut olisivat olleet ihanteelliset, sillä vesi yltää luolassa keskimäärin vyötärölle, ja se on jokseenkin viileää.

Tyydyimme ihailemaan muinaisen jäätikkövirran uomaa ja tutkailemaan luolan suuaukkoja sekä ylä- että alavirran puolelta ihan normivetimissä. Oli riittävän jännittävää kulkea ohi Danger-kyltin, jossa varoitettiin hiekkakivikalliosta tippuvista irtokivistä. Niitä olikin kallion alapuolisella rinteellä runsain mitoin.

Päivän legi päättyi Christchurchin South Brighton Holiday Parkiin merenlahden rannalle. Tarvitsimme kunnon suihkuja, pyykkitupaa ja erityisesti toimivaa wifiyhteyttä.

No – suihkut olivat taivaalliset. Sitten taivas aukesi ja vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Äimisteltyämme kaatosadetta pyykkitupayhteiskeittiöolotilasta saatoimme sen tauottua vain todeta, että reipas sade oli kastellut sadelipan alta kapeasta rakosesta noin neljänneksen sängystämme patjoja, lakanoita ja peittoja myöten…

Sade asettaa muutenkin retkeilijälle haasteita. Ruoan laitto, vessareissut ym. ovat asteen verran hankalampia. Niin, ja se ilmainen wifi: parempiakin oli koettu. Onnistuin saamaan yhteyden sen kautta tietokoneella, mutta monen yrityksen ja digikommervenkin jälkeen Oskari osallistui kokoukseen lopulta padiin hankitun simmidatayhteytemme kautta.

Erämaa kutsuu

Kaksi kolmannesta päivän matkasta Christchurchistä lounaaseen sujahti pikkubrittiläisen maaseutumaiseman, pensasaitojen sekä lammas- ja lehmilaitumien keskellä. Tekapo-järveä lähestyessä maisema alkoi muuttua jylhemmäksi. Pian jäätiköiden ruokkiman Pukaki-järven takaa kohosi Uuden-Seelannin korkein vuori, lumihuippuinen Mount Cook eli Aoraki kolmetonnisine naapureineen.

3753 metrillään Aoraki voittaa Suomen korkeimman Haltin, 1365 m, lisäksi Ruotsin ja Norjan korkeimpien Kebnekaisen ja Galdhøpiggenin, 2106 ja 2469 m, kirkkaasti. Länsi-Euroopan korkein Mont Blanc, 4811 m, sentään ohittaa sen runsaalla kilometrillä. Mutta Aoraki on vain yhden Suomea pienemmän saarivaltion vuori, joka nousee korkeuksiinsa liki suoraan meren rannasta! (Toisaalta aprikointia aiheutti ajatus siitä, miten suuri Uuden-Seelannin pinta-ala olisikaan, jos kaikki sen rypyt eli lukuisat vuoret vedettäisiin suoraksi saaren laidoista kiinni pitäen…)

Turistit parveilivat tuon maan korkeimman huipun helmoihin. Ylenpalttinen tohina ja kuhina sen ympärillä aiheutti ahdistusta, mikä johti siihen, että päätimme etsiä yöpaikan rauhallisemmilta seuduilta.

Round Bush Reserve Lake Ohau Camp oli kaukana 6-tien varrelta, mutta pikkutie oli paljon paremmassa kunnossa kuin etukäteistiedon perusteella olimme pelänneet. Conservation-leirintäalue oli kirkasvetisen, lumihuippuisten vuorten ruokkiman, taimenta ja kirjolohta kuhisevan Ohau-järven rannalla. Maisemat olivat koskettavan kauniit, eikä etäiselle leirintäalueelle eksynyt ketään muita. Rantanummi kukki violettina, ja laskeva aurinko silasi järven vastarannan vuoret kullallaan. Ilma oli lämmin, mutta vuorilta käyvä tuuli viilensi mukavasti. Se olisi ollut paratiisi – ilman mäkäräisiä.

Heräsin turhan aikaisin kauniiseen aamuruskoon. Tuuli oli yltynyt ja humisi rivakasti auton ympärillä. Niemen metsikkö antoi onneksi suojaa. Mäkäräiset odottivat ahnaina tuulensuojan puolen hyttysverkossa. Järven selälle oli nousut valtavia vaahtopäitä, mutta ne eivät estäneet meitä pulahtamasta virkistävälle aamu-uinnille vilpoiseen jäätikköjärveen.

Maisemia joka makuun

Jatkoimme kolmatta kertaa maan poikki, tällä kertaa Lindis Passiä myöten. Jokaisella maan ylitysreissulla vuoristomaisemat olivat upeita, ja aina erilaisia. Australian parasta antia olivat olleet eriskummalliset eläimet, mutta Uuden-Seelannin luoja oli panostanut komeisiin kulisseihin. Eläimet ovat joko ongelmia aineuttavia vieraslajeja tai harvinaisia ja perusteellisia suojelutoimenpiteitä vaativia kotoperäisiä lajeja. Ainoita alkuperäisiä nisäkkäitä olivat pari hyljelajia ja kolme pientä lepakkolajia. Lintulajeja taas on paljon, mutta ennen ihmisen tuloa eliöstöä hallinneista lentokyvyttömistä linnuista olivat enää jäljellä kakapo, pari vilistäjälajia, neljä kiivilajia sekä muutama rantakanalaji.

Täydensimme muonavarastot Queenstownin Countdownissa ja Harbour Fishissä. Mukaamme kaupungin läheiselle leirintäalueelle lähti mm. ostereita ja chilimaustettuja, savustettuja vihersimpukoita.

Moke Lake Conservation -leirintäalue oli laaja ruohikkoinen tasanko, jossa ruusu- sun muut piikkipuskat muodostivat suojaa ja yksityisyyttä yksittäisten leiripaikkojen ympärille. Se oli tasoltaan scenic eli korkeampi kuin yleensä valitsemamme basic, ja se oli maksullinen. Yöstä piti pulittaa 13 NZD eli noin 9 € / aikuinen. Hevosenkengän muotoisen järven ympärillä oli ratsastusretkiä järjestävän puljun hevoslaitumia, ja lampaita laidunsi järvitasangon laidoilta nousevilla, jyrkillä rinteillä.

Leiriydyimme suloisen järven rantaan ja kuuman iltapäivän päätteeksi pulahdimme tuon syvän ja kirkasvetisen järven viileään veteen. Täydellisen illan sinetöivät tuoreet osterit sekä wasabivoissa paistettu meriantura sesongin kasvisten kera. Palanpainikkeeksi tarjoilimme tietysti kiwivalkkaria. Ihmeellisintä oli, ettei leirintäalueella juuri ollut mäkäriä. Mietimme, olisko tienoo ollut myrkytetty, kun siedettävä määrä mäkäräisiä jo ilmaantuikin sukkiin tungettujen nilkkojemme ympärille.

Yhä syvemmälle etelään

Aamu valkeni pilvisenä ja mukavan vilpoisena. Lähdimme runsaan parin tunnin aamulenkille järven ympäri. Taimenet molskivat ja hyppelivät, kuin Aku-Ankassa ikään, mutteivät tarttuneet Oskarin tarjoamaan Tobyyn. Loppumatkasta aurinko tuli esille pilvien takaa, ja hetkessä tuli kuuma ja hiki. Ihmeellistä, miten epätavallinen lämpöaalto oli seurannut meitä Australiasta saakka. Pistäydyimme vielä uimaan ennen lähtöä seuraavalle etapille.

Päivän ajomatka Mavora-järville oli edellisiä selvästi lyhyempi, mutta 30 viimeistä kilometriä oli todella karkeaa ja mahtavasti pölisevää soratietä. Perille saavuttua saimme havaita, että pöly oli löytänyt tiensä auton sisällekin. Koko peräosa oli kuorrutettu ohuella tomukerroksella. Siellä oli keittiö, joten seurasi pölyjen pyyhkimistä kaikilta pinnoilta tiskipöydästä astioihin ja hedelmistä vihanneksiin saakka. Odottaisiko sama projekti seuraavan päivän paluumatkan päätteeksi?

Mavora-järvien leirintäalue oli valtava. Leiripaikkoja riitti kuutisen kilometriä Eteläisen Mavora -järven rannalta järvien välistä jokea myötäillen aina Pohjoisen Mavora -järven eteläpohjukkaan saakka. Siellä oli ramppi veneiden laskua varten. Alue näytti olevan enimmäkseen paikallisten suosiossa, eikä vuokra-autoja lisäksemme juurikaan näkynyt.

Leiripaikat olivat siisteillä vessoilla, vesipisteillä ja nuotiopaikoilla hyvin varustettuja. Poimimme oman paikkamme järviä yhdistävän joen korkealta penkalta. Pian istuuduimme jokinäköalapöytään syömään illallista: nuotiolla valmistettua etelänpyökkisavustettua Uuden-Seelannin lampaankaretta runsaan salaatin kera. Kyllä retkieväät aina ravintolaillalliset voittaa!