Sikamagee matka!

Joki tekee melkein täyden ympyrän mutkia aavan tulvatasangon keskellä. Joen reunat ovat matalat eikä veneen allakaan voi olla kovin syvälti vettä. Välillä tartumme kiinni pehmeään pohjaan, ja kansimies tuuppaa melalla keulaa irti penkasta. Moottori karjuu täysillä, ja kippari saa paatin liikkeelle. On mentävä niin lujaa kuin mudat potkurissa pääsee, jottei vene taas tartu kiinni. Mutkat on otettava tiukasti sisäkaaren puolelta, missä on vähän syvempää. Laivan katolla matkustavien on varottava pitkälle kurottavia rantapuskien oksia.

Tiukassa mutkassa tulee pikkuinen kalapaatti vastaan kaarteen sisälaitaa nuollen. Vanha pappa mummelinsa kanssa yrittää päästä pälkähästä lisäämällä kaasua. He koittavat livahtaa pois penkan ja jokiveneen välistä. Se onnistuu – melkein. Kalapaatin ahteri osuu jokiveneeseemme. Mitenkähän moottorin pitkän häntä ja hännän päässä pyörivä ropelli selvisivät? Mummu sadattelee kipparillemme napakkaan sävyyn, mutta kuskin on pidettävä jokivene liikkeessä. Pitkää alusta ei ole helppo manöveerata kapeassa virrassa.

Dokumentin aiheena tänään: Elämää Sangker-jokivarrella.

Aurinko oli kapuamassa korkealle, kun astuimme aamuseiskan aikaan Battambarangin Sangker-jokisatamassa Channa Expressin jokilaivaan. Sen katolle asetellaan matkatavarat ja rahti, ja sisälle molempia laitoja pitkin juokseville penkeille istahtivat matkustajat. Seuranamme oli paitsi länsituristeja myös täkäläisiä. Kun olimme päässeet liikkeelle ja nauttineet riittävästi paikallisen pikkutytön showsta (Tuli meidän Emilia mieleen: piskuisessa käsilaukussa oli paljon tärkeitä papereita.), siirryimme muutaman muun matkustajan, matkatavaroiden ja riisisäkkien seuraan katolle.

Tällaista matkaa olimme odottaneet pitkään. Olimme netistä tutkineet, että Laosissa olisi ollut mahdollista tehdä matkaa veneellä, mutta se ei onnistunut osittain ehkä matalasta vedestä johtuen, mutta pääasiassa parantuneiden teiden ja niiden myötä lisääntyneiden bussikuljetusten vuoksi.

Sangker-joki laskee Tonle Sap -järveen ja lopulta Mekongiin yhtyneenä Etelä-Kiinanmereen. Se on Mekongia huomattavasti kapeampi ja paljon suurta virtaa kiinnostavampi vesitie. Jokirannan asutus oli aivan silmiemme edessä.

Joet ovat tämän köyhän ja harvaan asutun maaseudun infra. Ne ovat vesilähde, ruoka-aitta, kulkuväylä, virkistysalue ja viemäri. Osa roskista poltetaan uuneissa tai nuotioissa ja osa dumpataan jokivarteen. Sadekauden tulvat huuhtelevat ne pois silmistä… Todellisuudessa se ei mennyt aivan niin. Joen penkat olivat täynnä rannoille ja puskiin tarttunutta ryönää.

Vähän väliä rantapenkalta sukelsi jokeen sinisiä vesiputkia. Isompien kylien kohdalla oli suuria rannalle tuettuja tai kelluvia pumppuasemia ja yksityistiloilla pumput ja aggrekaatit olivat joko rannalla tai penkan päällä pihamaalla. Lapset uivat ja ilakoivat joessa ja vähän väliä tuli vastaan pieniä, kapeita kalapaatteja.

80 % maassa kulutetusta eläinvalkuaisesta on kalaa

Erilaisiin kalastumenetelmiin kuuluivat itsekseen tai kahden veneen välillä uitettavat verkot. Verkkojen kohoina oli styrokspalasia tai tyhjiä muovipulloja. Kipparimme joutui jatkuvasti väistelemään erilaisia verkkoja ja kalapyydyksiä. Perinteistä pyöreän verkon heitto- ja ylösvetomenetelmää näki joella selvästi vähemmän. Etenkin kelluvien kylien kohdalla rannoilla oli suuria verkkolauttoja. Bambulautoilla oli pieni suoja tai asumus ja lautoilta sojotti ylviistoon pitkä, niinikään bambusta kyhätty varsi, joka päättyi kahteen pitkään, ristiin kiinnitettyyn ”bamburistiin”, vähän niinkuin sateenvarjon pinnat kymmenkertaisessa koossa. Varren lautan puolella oli vastapaino, jonka avulla varsi laskettiin alas kalastamaan ja nostettiin saaliineen ylös. Verkon keskellä oli purkki, jonne saalis, pikkukalat tai katkaravut, valuivat.

Alkumatkasta joen penkat olivat useiden metrien korkuiset. Talot nököttivät ylhäällä rantapenkan päällä. Usein ne olivat rakennettu puusta tolppien varaan, mutta jokunen hulppea betonikartanokin seisoi joukossa. Vaikka kivitalot olisivatkin olleet suoraan maan päälle perustettuja, osa niistäkin oli yleensä tolppien päällä.

Kun etenimme pidemmälle tulvatasangon keskelle, rannoilla oli taloja entisiäkin korkeampien tolppien varassa ja yhä enemmän kelluvia koteja. Kelluvat asunnot olivat joko lauttamallisia tai pyöreäpohjaiseen jokiveneeseen kyhättyjä. Telkkarit, aggrekaatit, aurinkopaneelit ja muut fasiliteetit näyttivät löytyvän useimmista. Rannoilla näkyi jonkin verran myös kevyitä, muovisia tai palmunlehväkattoisia väliaikaissuojia.

Päästyämme kaupungin ja jokivarsikylien ulkopuolelle jokipenkat matalenivat noin metrin – vähän toista korkuisiksi, ja tulvatasangoilla näkyi laajoja viljelmiä. Mitä pidemmälle kuljimme, sitä vetisemmäksi maasto muuttui. Lopulta se oli pelkkää mutapohjaista, pusikkoista rämettä, josta pisti esiin pystyyn kuolleita puita. Rantoja reunustivat vesihyasinttikasvustot, jonne oli avattu pikkuveneen mentäviä ”polkuja”, ja rantametikköön oli viritelty verkkoja. Kuulimme kiväärin laukauksenkin. Olimmeko vielä linnustonsuojelualueella?

Joen keskivaiheilla, kauimpana kaupungeista, teistä ja kouluista, asuivat köyhimmät perheet, jotka saivat kaiken toimeentulonsa joesta. ”Savipihoilla” tai rantaliejussa leikki tummaksi paahtuneita, likaisia ja takkutukkaisia – suloisia lapsia. Mieleen tuli Irvinin ”Ryysyranta”. Varmasti löytyi niin kirppuja, luteita kuin täitäkin, vaikkei näkynytkään pellavapäitä. Lapset vilkuttivat innokkaasti, jotkut jopa puhaltelivat lentosuukkoja, ohi kulkevan jokilaivan matkustajille. Ehkä se oli päivän kohokohta? Vain yksi laiva päivässä kulkee molempiin suuntiin.

Kuta lähemmäs järveä pääsimme, sitä suuremmaksi kelluvat kylät kasvoivat. Matkustajia ja rahtia tuotiin tai tultiin hakemaan pikkuveneillä kylistä pitkin matkaa. Jokivene hidasti, melkein pysäytti, ja veneistä kapusi kyytiläisiä tai noudettiin tuomisia. Sangkeriin  ja toisen joen liitoskohdassa oli mittavampi kelluva kylä, jonka vesillä oli reippaasti liikennettä, ja pinnassa kävi paljon. Rannoilla oli jokunen talo tolppien varassa ja korkeammalla penkalla koulukin vesikylien lapsille. Oli hauska nähdä, miten lapset kulkivat siisteissä koulupuvuissaan lounastauolta takaisin kouluun, kuka meloen, kuka moottoriveneellä, yksikseen tai porukalla.

Järven yli Siem Reap -joelle

Pysähdyimme yhdelle kylän kelluvista kaupoista. Halukkaat voivat ostaa evästä ja käydä siistissä porsliinisessa kyykkyvessassa, jossa ei todellakaan tarvinnut arvailla, minne tuotokset päätyivät.

Jokiristeyskylän jälkeen veneemme suuntasi kapealle oikotielle kohti järveä. Katolta näki hyvin meitä ympäröivälle, laajalle ruovikolle. Viimein ruovikkokin loppui ja pääsimme Tonle Sap -järvelle. Se vaikutti todella matalalta. Siellä täällä pisti ruovikkoa tai puskaa järven pinnan päälle.

Matka eteni järvellä joutuisasti ja saavuimme Siem Reap -jokisuulle. Nyt oli paljon liikennettä! Turistipaattia, kalapaattia, kaikenlaista venettä pörräsi niin, että jokivesi ympäröiviin metsikköihin saakka oli pohjalietteestä punaruskeana. Se ei rannoilla uiskentelevia lapsia näyttänyt haittaavan. Joen varsilla oli taas hiekkateitä, kiinteämpää rakennuskantaa. Koulu ja kirkkokin erottuivat.

Kun pääsimme kalanhajuiseen satamaan, veneeseemme hyökkäsi lauma tuktuk-kuskeja hakemaan matkustajien kantamuksia. Vielä viitisentoista pölyistä kilometriä kämpille, ja kahdeksan tunnin legimme olisi ohitse. Veneessä aika meni nopeasti. Voi vaihdella asentoa mielensä mukaan, ottaa vaikka siestat pitkällään katolla, valokuvata ilman ikkunaruutua näkymien edessä ja katsella jokivarsidokkaria mielensä kyllyydestä. Ihan parasta matkailua!