Shark Bay – 2 lahtea

Vähän kuin puolimetrisessä, upottavassa lumihangessa ajaisi. Maasturi hyppii ja pomppii, heiluu ja huojuu villisti. Se hakee omia ajolinjoja, hidastelee pehmeimmissä kohdissa ja ampaisee eteenpäin löydettyään jotain kiinteämpää renkaiden alle. Ajoura on vain yhden auton levyinen, mutta on pakko painaa vauhdilla eteenpäin, ettemme jää jumiin ultrapehmeään, räikeän oranssiin kvartsihiekkaan.

Kurvissa ja risteyksissä pitää olla tarkkana. Niihin on kertynyt korkeita hiekkanietoksia, joissa kääntyminen on konstikasta. Ei olisi hauskaa jäädä jumiin korventavan kuumalle niemelle, kauas kaikesta – myös kännykkäkentistä. Viimeiset kilometrit ovat haastavia. Pistotie on pääuraa selvästi vähemmän ajettu ja paksulti hiekan peitossa. Viimein meri pilkottaa. Pääsemme upottavan pehmeälle, hienohiekkaiselle rannalle – ja jämähdämme kiinni. Ei voi olla totta! Olemme jumissa!

Carnarvonin nukkavierut nähtävyydet

Painuimme jälleen puuduttavan suoraa tietä termiittikekotasankojen läpi kohti etelää.

Pysähdyimme matkan varrella tutustumaan Carnarvonin One Mile Pieriin, ”mailin laituriin”.

Seudun lampurit olivat 1800-luvun lopulta lähtien patistaneet hallitusta rakentamaan Carnarvoniin sataman. 1897 valmistunut laituri helpotti huomattavasti karjan ja villan kuljetuksia Fremantleen ja kaikenlaisten tarvikkeiden tuomista paluurahtina. Liikenteen lisäännyttyä laituriin rakennettiin pääty 1904 ja sitä levennettiin 1912.

Kaupungin ainoa visiitin arvoinen, historiallinen nähtävyys oli pääsyt säälittävään kuntoon eikä rakenteiltaan vaaralliseksi arvioidulle laiturille päässyt enää edes kävelemään, saati että Coffee Pot Train, ”kahvipannujuna”, olisi kuskannut turisteja laiturille kulkevilla vanhoilla kiskoilla.

Laiturirannan museo oli avoinna vain naurettavan lyhyen aikaa. Vanhaa junavarikkoa pääsi sentään tutkimaan vapaasti ja majakan alkuperäistä lyhtyä saattoi katsella museon aidan takaa.

Carnarvonin puuristikkorakenteinen majakka oli valmistunut 1897, mutta jo parin vuoden päästä muurahaiset olivat jäytäneet rungon uusimiskuntoon. 1908 kovaonnisessa majakassa syttyi vielä tulipalo. 1961 puinen ristikkorunko korvattiin nykyisellä teräsristikolla, ja valolaitteisto automatisoitiin.

Paikasta saisi todella hienon käyntikohteen, mutta se vaatisi tahtoa, näkemystä ja panostusta. Nykyisellään mahdollisuuksien satama näytti lähinnä joutomaalta, jonne hylätyt romut ja rakkineet oli jätetty ruostumaan niille sijoilleen.

Leiriyö villasatamassa

Jatkoimme Carnarvonista Shark Bayn, ”hailahden” kaksoislahtien mantereen puoleiselle rannalle, Yaringan tilan ylläpitämälle Gladstonen leirintäalueelle yöpymään. Sen simppelit palvelut koostuivat huussista ja itsekseen lorottavasta merivesisuihkusta.

Myös Gladstone oli entinen satama vuodelta 1910. Kuljetukset Perthin ja Shark Bayn välillä oli hoidettu meriteitse vielä pitkään 1900-luvulle. Höyrylaivat toivat puutavaraa, sementtiä ja muita tarvikkeita Dirk Hartog -saaren pohjoiskärkeen. Sieltä ne toimitettiin pienemmillä purjelaivoilla eteenpäin lahden eri satamiin, kuten Gladstoneen. Paluumatkalle laivat lastattiin villalla ja santelipuulla, jotka oli tuotu sinne kameleilla Murchisonin alueen tiloilta.

Sataman puurakenteinen laituri oli miltei 80 m pituinen. Lisäksi rannan villavarastolta oli johtanut sinne liki 300 m mittainen pengerpolku kevytraitiokiskoineen, joita pitkin tavarat olivat rahdattu laiturin päässä odottaville paateille. Nyt siitä olivat jäljellä enää vain vankat pilarit sekä muita runkorakenteita, ja pilariparien varassa oli meren kuluttamia paksuja lankkuja pltkittäin.

Leirintäalueelle johti karkea, nimismiehenkippurainen hiekkatie. Alue oli laaja ja sieltä oli helppo löytää rauhallinen, tilava rantapaikka. Laskin lisäksemme pari nelivetokaravaanaria ja yhden pienehkön matkailuauton. Myöhemmin porukkaan liittyi vielä toinen samantapainen kattotelttaneliveto kuin meillä.

Paikka oli aivan mahtava! Gladstone oli monivivahteikkaampi kuin mikään aiemmista leiripaikoista. Matala hiekkakivinen vuorovesiranta oli upea, ja kaunomerimetsojen omima jännittävä, vanha laituri kuvauksellinen. Bongasimme jopa dugongin puljaamassa laiturin lähellä! Infokyltissä kerrottiin, että Gladstone on niiden merkittävä lisääntymisalue.

Oskari lähti laiturille kalaan aamuvarhaisella. Saaliiksi tuli vain pari pientä sinttiä. Ehkä se oli parempi, sillä ne isomukset, joita olimme laiturilta seurailleet, olisivat vieneet siiman ja vavan mennessään!

Kuin 3 miljardia vuotta sitten

Gladstonesta lähdimme kiertämään Shark Bayn ensimmäistä lahtea, Hamelin Poolia. Veden vaihtumista raijoittavat hiekka- ja meriruohoharjanteet ovat luoneet lahdelle ainutlaatuisen elinympäristön, ja sen vesi on valtamerta selvästi lämpimämpää sekä tuplasti suolaisempaa. Siellä vallitsivat samanlaiset olosuhteet kuin 3 miljardia vuotta sitten, kun maapallolle vasta alkoi kehittyä elämää. Lahdella elää yhä harvinaisia esihistoriallisia elämänmuotoja: mikrobimattoja ja stromatoliittejä.

Oli hassua ajatella, että matkailijat (me mukaan lukien) kuvasivat intopinkeinä mikrobeja! Sitäkin hassumpaa oli, että kiveltä näyttävät möykyt elivät ja kasvoivat! Mikrobimatot olivat yllättävän monimutkaisia ekosysteemejä, joissa eri lajit muodostivat toisistaan riippuvaisia yhteisöjä. Sinibakteerien yhdyskunta muunsi hiilidioksidia hiileksi ja hapeksi kuten vihreät kasvit. Tuon yhteisön alla elävä yhdyskunta käytti hiilen ja hapen hyväkseen ja valmisti tuotteita sen alla eläville käymismenetelmää hyödyntävälle yhdyskunnalle jne.

Sopivissa olosuhteissa mikrobimatot pyydystivät hiukkasia ja loivat kiveä. Vasta kun ne muodostivat korkeampia rakenteita, niitä sanottiin stromatoliiteiksi. Esteetikon näkökulmasta ne loivat näyttävän taajamien mosaiikin Hamelinin räikeän turkoosin lahden rantaan.

Simukankuoria seiniin

Hamelin Poolin äärimmäisissä olosuhteissa pärjäävät vain harvat eliölajit. Fragum-simpukka oli yksi noista sinnikkäistä. Seuraavaksi pysähdyimme ”simpukankuorirannalla”, Shell Beachillä. Simpukat eivät kasvaneet siellä yhtä suuriksi kuin muualla, mutta minkä ne menettivät koossa, ne korvasivat määrällä. Neliömetrillä saattoi elää jopa 4000 simpukkaa.

Triljoonia pieniä simpukankuoria oli huuhtoutunut L’haridon-mutkan etelärantaan. 4000 vuoden kuluessa niistä oli muodostunut paikoin melkein 10-metrinen kerrostuma. Sadeveden ja siihen  ilmakehästä yhdistyneen hiilidioksidin vaikutuksesta alemmat kerrostumat olivat kivettyneet rosoiseksi kalkkikiveksi, josta voi yhä erottaa simpukankuorten muodot. Kevyttä ja pehmeää kiveä oli louhittu Shell Beachiltä 1940–50-lukujen taitteessa ja toimitettu rakennusmateriaaliksi.

Shark Bayn suurin taajama oli helmenkalastajien leiristä runsaan 600 asukkaan kyläksi kasvanut Denham. Vierailimme siellä erittäin taidokkaasti toteutetussa, Shark Bayn maailmanperintökohdetta syvemmin valottavassa Discovery Centerissä.

Päästäkseen Unescon maailmanperintökohdeluetteloon luonnonarvojen tähden paikan täytyy täyttää jokin seuraavista neljästä kriteeristä. Sen täytyy sisältää poikkeuksellisia luonnonilmiöitä tai olla esimerkki harvinaislaatuisesta luonnonkauneudesta. Sen täytyy olla erinomainen esimerkki Maan historiasta, merkittävästä käynnissä olevasta geologisesta prosessista tai merkittävästä geomorfologisesta tai pinnanmuodosta. Sen täytyy olla erinomainen esimerkki meneillään olevasta ekologisesta tai biologisesta prosessista maan, makean veden, rannikon tai meren ekosysteemin tai eläin- tai kasvilajien kehityksessä ja sen pitää sisältää merkittäviä alueita luonnon monimuotoisuuden suojelemiseksi sekä maailmanlaajuisesti merkittävien uhanalaisten lajien asuinalueita. Shark Bayssä täyttyvät nuo kaikki.

Kysyimme Discovery Centren infon rouvalta, missä Francois Péron -kansallispuistossa on parhaat maisemat ja yöpymispaikat, kuinka pitkä matka on Australian mantereen läntisimpään niemeen, Deep Pointiin, millaista säätä lähipäiviksi oli luvattu jne. Hän lateli meille faktat, ja päätimme, että Deep Point on liian kaukana, ja keskittyisimme kansallispuistoon.

Ihmeellinen Péron-niemi

Fracois Péron -kansallispuisto on Malgana-, Nhanda ja Yingkarta-aboriginaalien perinteisillä mailla. Heidän kielellään alueen nimi on Wulylpidi, mikä tarkoittaa kahta lahtea. Englanninkielisen nimen alkuperä Shark Bay on yhtä mielikuvitukseton. Se tulee haista, joita elää lahdella runsaasti – suunnilleen 13 lajia.

Ranskalainen Francois Péron oli dokumentoinut tietoja alueen asukkaista, meriolosuhteista, säästä ja eläimistöstä Nicholas Baudinin tutkimusmatkoilla 1801 ja 1803. Länsi-Australian osavaltio oli lunastanut niemen sitä hallinneelta lammastilalta 1990, ja 1993 perustettu kansallispuisto kantoi Péronin nimeä tunnustuksena Australian historian taltioimisesta.

Puiston alueella asui uhanalaisia lajeja, kuten pussikaniineja, woma pytonkäärmeitä, suolakkoruohomalureita (pikkulintu) ja malleekanoja. Shark Bayn alueella eli melkein 100 matelija- ja sammakkoeläinlajia. Mm. piikkipiruja, gouldinvaraaneja, ”tynkähäntäskinkkejä ja bogona-agamaliskoja on runsaasti. Kiilapyrstökotkien ja kalasääskien lisäksi oli paljon emuja, kahlaajia ja pikkulintuja. Suurin osa nisäkkäistä oli liikkeellä vain pimeällä, joten niiden olemassa olosta kertoivat lähinnä jäljet hiekassa. Meri niemen ympärillä kuhisi elämää, jota voi tarkkailla helposti korkeilta rantakallioilta.

Maastoralli pehmohiekassa

Normiautolla pääsi puiston eurooppalaishistorian ytimeen Péron Homesteadiin, vanhalle 100.000 lampaan farmille asti. Siitä eteenpäin pääsi vain korkeamaavaraisella nelivetoautolla. Edessä olisi siis oikea Toyotamme testiajo.

Historiallisen maatilan laidalla oli rengaspainepiste nelilvetoajo-ohjeineen viidellä kielellä. Nelivetoreiteille lähtiessä piti laskea renkaiden paineet puoleen normaalista eli noin 20 psi:iin. Pehmoisemmat renkaat paransivat pitoa, vähensivät tärinää ja auttoivat pitämään reitit kunnossa.

Valtaosa ajourasta oli ultrapehmeää, hienoa hiekkaa, ja kohtasimme pohjolan asukeille aivan uusia, ihmeellisiä vaaroja. Liikennemerkit varoittivat birridoista ja harmaasta savesta. Harmaalla, hienolla savitiellä vaani liukkaus ja saviliirtovaara. Birrida taas oli suolanotkelma, joka näytti tasaiselta ja vahvalta kuin kivi, mutta saattoi antaa periksi kuin suonsilmä. Suolatasangoilla näkyikin rumia, syviä, kovettuneita monttuja todisteina siitä, että ohjetta merkityllä reitillä pysymisestä ei aina ollut noudatettu.

Oskari päästeli menemään, kuin tottunut dyynikuski. Olimme juuri päässeet niemen itälaidan leirintäalueelle Herold Bightiin eli ”Heroldin mutkaan”, kun jämähdimme kiinni. Silloin piti ohjeiden mukaan pistää vihoviimeinen nelivetovaide päälle ja pyrkiä takaisin omia jälkiä. Oskari teki työtä käskettyä, mutta auto vajosi vain syvemmälle hiekkaan. Se alkoi olla vähän turhan jännittävää.

Lopulta kävi ilmi, ettei vaihde ollut mennytkään alimmalle vaihteelle, vaan se oli päätynyt kaksivedolle. Kun oikea vaihde saatiin silmään, auto nousi montusta kuin itsestään! Juuri tämän vuoksi puiston ajo-ohjeissa neuvottiin ajamaan ylemmällä nelivetovaihteella. Jos alimmalla vaihteella jämähtäisi kiinni, siitä ei irtoisi ilman apuvälineitä (joita varusteisiimme ei kuulunut).

Tuulenpieksemä niemi

Heroldin mutkaan oli perustettu helmenkalastuleiri 1880-luvun lopulla. Teräviä helmisimpukankuoria oli yhä runsaasti pehmeään rantahiekkaan uponneena. Kun sellainen sattui sopivasti jalan alle, siihen tuli reikä. Puistossa kahlaavia varoitettiin myös Synanceia-kalasta, jota täällä kutsuttiin stonefishiksi eli kivikalaksi. Se on yksi maailman myrkyllisimmistä kaloista ja on jopa tappavan myrkyllinen myös ihmisille. Niiden päälle astuessa opastettiin upottamaan haverikohta mahdollisimman kuumaan veteen ja hakeutumaan pikimmiten lääkäriin. Muuten biitsi muistutti elävästi paratiisia.

Pitkällä biitsillä yöpyi lisäksemme saksalainen perhe ja vähän myöhemmin seuraan liittynyt pariskunta. Mahduimme rannalle sen verran väljästi, että saatoimme pulahtaa uimaan ihan ilkosillamme. Sen jälkeen istuimme telttaleiriksi muutetun maasturin kyljessä ja katselimme jumalaisen kauniille lahdelle, missä kilpikonna kävi sukellusten välillä haukkaamassa happea.

Olimme hakeutuneet suojaisammalle itärannalle, koska oli luvassa tuulta. Tuuli oli kuitenkin kääntynyt etelämmäksi, ja keräsi reippaasti voimia pitkin pitkän rannan kaarta. Valkea rantahiekka lensi vaakasuoraan ja pisteli sääriin. Sitä kertyi kasaksi tuoliin takamuksen alle. Se tunki joka paikkaan. Oli täysi työ yrittää pitää sitä poissa sapuskoista. Teltta lepatti villisti, ja vetoketjun vetimet kilisivät pitkin yötä. Koko auto heilui purjeena toimivan teltan mukana.

Mahtavan niemen mahtava nokka

Tuuli oli vähän laantunut aamuun mennessä. Mukavan rennon ja rauhaisan aamun päätteeksi lähdimme niemen pohjoiskärkeen, Cape Péronille. Se oli upea paikka mielettömine maisemineen ja uskomattomine väreineen. Niemellä kohtasivat rannan valkoinen ja tumman oranssi sekä lahden räikeän turkoosi ja valtameren tumma sini. Valkoinen hiekka oli syntynyt jo mainituista simpukankuorista sekä muiden merieläinten luista syntyneestä kalkkikivestä. Kuuma, syvän oranssi hiekka taas oli Péronin niemen vanhoista hiekkakivikallioista irronnutta raudalla silattua kvartsihiekkaa.

Tarvoimme polkua näköalapaikalle ja takaisin ja rantaa vielä toiseenkin suuntaan. Kiikaroimme dugongeja, kotka- ja isokeihäsrauskua sekä merikilpikonnia. Rannalla käyskennellessämme näimme myös gouldinvaraanin. Viihdyimme varsin pitkään tähyämässä äärettömälle ulapalle.

Paluumatkalla käännyimme Skipjack-niemeen. Siellä oli vaatimaton majakka, ja niemen kärkeen johti komea kävelysilta, joka päättyi kahdelle tuulessa tutisevalle näköalatasanteelle. Niiltä saattoi seurata mereneläviä lintuperspektiivistä. Katselimme, miten kolme haita ui peräkanaa hitaasti pitkin rantaviivaa, ja kuinka kotkarausku ”lensi” hidastetun tyylikkäästi aivan pinnan tuntumassa kohti niemeä. Välillä sen sievä siiven kärki sipaisi pintaa…

Tois puol Péronia – maksoi mitä maksoi

Retken jälkeen suunnistimme niemen länsirannan Gregories-leirintäalueelle. Tuuli jaksoi vielä puhista, mutta sen piti Discovery Centren tädin mukaan heikentyä päivän mittaan. Pystytimme teltan sekä aurinkokatoksen ja istuimme lukemaan, kirjoittamaan ja ihan vain rentoutumaan viikon reissun rasituksista. Olimme ylhäisessä yksinäisyydessä – kaksin kaukana muusta maailmasta.

Tämän leirintäalueen hiekka oli sitä painavampaa oranssia laatua. Se ei lentänyt yhtä innokkaasti kuin Herold Bightin valkoinen rantahiekka, mutta sekin alkoi iltapäivän mittaan pistellä nilkkoihin. Iltapuuhiin päästyämme tuuli oli noussut entisestään. Maatessamme illan jo pimettyä kattoteltassa puuskat riepottivat telttaa liki parinkymmenen sekuntimetrin voimalla. Kangaspytinki kohahteli, ja auto heilui niin, että aloimme pelätä, ettei teltta kestäisi aamuun.

Pistimme otsalamput päähän ja kapusimme alas teltasta. Kaadoimme sen kumoon ja muutimme siksi yöksi autoon. Siellä oli paljon hiljaisempaa, eikä tuulen voima tuntunut ollenkaan samalla tavoin ilman ”purjetta”. Auto jatkoi silti heilumista kovempien puuskien mukana.

Jäähyväiset Péronin maille

Aamuun mennessä tuuli oli tapansa mukaan laantunut. Se oli tuivertanut pehmoista hiekkaa ympärillemme kuin tuoretta – oranssia – vitilunta. Aamuyön kulkijoiden jälkiä saattoi lukea leiripaikkamme nurkilta. Emupari oli lampsinut ohitsemme keskellä tietä. Pupua muistuttava raidallinen, paikallinen kenguru lienee hyppinyt tuosta. Pussinäätä on voinut hipsiä tästä. Pitkähäntäinen ”iso tikkupesärotta” sekä Shark Bayn nimikkohiiri, Shark Bay mouse (Pseudomys fieldi) ovat saattaneet mennä tuolta.

Ajoimme päätielle ensimmäisenä autona sinä aamuna. Yhden auton jäljet tulivat vastaan, mutta kuski oli päättänyt kääntyä takaisin, kun hiekka oli nietostunut paksuksi kerrokseksi. Kävimme katsastamassa South Gregories -leirintäalueen ja olimme tyytyväisiä, ettemme olleet valinneet sitä yöpymispaikaksi. Se oli vielä suojattomampi kuin Gregories. Cattle Well taas oli viehättävä pieni leirintäalue ilman mitään palveluja. Siellä ei ollut edes vessaa. Sen sijaan siellä viihtyi lauma vuohia.

Seuraavaksi suuntasimme valtavalle Big Lagoonille lounaalle. Suuri laguuni oli suosittu piknik-paikka ja se oli vastikään laitettu viimeisen päälle kuntoon. Siellä voi viettää aikaa uiden ja kalastellen, mutta valtava, kiemurteleva laguuni kutsui tutkimaan salaisuuksiaan erityisesti meloen. Big Lagoonille leiriytynyt pariskunta vietti päivää leijalautailemalla laguunin ensimmäisessä ja suurimmassa mutkassa.

Oskari puhautti renkaisiin normaalit 40 psit rengaspainepisteessä. Tutustuimme saman tien vielä Péroninniemen lammastilan 1880-luvulta alkaneeseen historiaan. Olimme nähneet täsmälleen samanlaiset keritsemiskoneet ja villaprässit runsas vuosi sitten Argentinan Patagoniassa, Estancia Christinan lammasfarmilla.

Vaikka tilan vuokramaat olivat valtavat ja laidunmaata riitti yllinkyllin, tilan menestys oli vaihdellut säiden, villan hinnan ja pohjaveden riittävyyden mukaan. Vaikka hyviäkin aikoja oli ollut, vaikeudet eivät koskaan olleet jättäneet tilaa rauhaan. Tiivis pusikko oli vaikeuttanut lampaiden kokoamista, poikiminen oli ollut epäsäännöllistä ja, vaikka villa oli ollut hienolaatuista, sen sisältämä hiekka oli alentanut siitä saatua hintaa.

1950 ja 60-luvuilla oli vielä tullut ok tuottoa, mutta 70-luvun lopun kuivuus oli romahduttanut toimeentulon. Pieni, kaukainen tila oli kaatunut lopulta 1990, kun menot olivat nousseet nousemistaan ja villan hinta oli jatkanut alamäkeään. Muovifleece lienee vallannut markkinat.

Matcham Walsh, joka omisti Péronin tilan 1960–70-lukujen taitteessa olikin sanonut: ”Veden laatu oli aina ongelma … Meidän olisi pitänyt mennä jonnekin muualle, parempaan maahan.” Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa olisi tosiaan ollut helpompaa. Siellä olisi ollut vettä jäätiköinä, jokina ja järvinä riittämiin.

Pieni lomakylä Australian laidalla

Monkey Mia oli sympaattinen pikku resortti. Heillä oli tammikuun kesäsäillä käynnissä suuri remontti, jonka jälkeen matkailuautoleirintäalue edustisi uusinta uutta. Monkey Mialla ei ole mitään tekemistä apinoiden kanssa, vaan mia tarkoittaa paikallisten aboriginaalien kielellä lepopaikkaa, suojaa tai kotia. Monkey-sanan taustasta ei ole täsmällista tietoa, vaan pelkkiä olettamia. Yhden mukaan Monkey olisi ollut helmenkalastusvene, joka olisi ankkuroinut Monkey Mian lahdella  joskus 1800-luvun lopulla. Toisia vaihtoehtoja ovat esimerkiksi se, että nimi olisi tullut paikalla leiriytyineiden malajihelmenpyytäjien lemmikkiapinoista tai että se olisi ollut puhekielen termi, joka lienee tarkoittanut lammasta…

Hikisinä ja hiekkapölyisinä oli joka tapauksessa ihanaa päästä ihmisten ilmoille ja palvelujen pariin. Kun ostimme liput Monkey Mian mereneläväristeilylle, saimme kaupan päälle auringonlaskuristeilyn. Katamaraani Aristocat 2 vei meidät ja kymmenkunta muuta seilaamaan Hopeless Reachille eli ”toivottomalle aavalle”. Tuulta oli vielä 15 m/s, eikä roiskiva kyyti aivan vastannut käsityksiäni romanttisesta auringonlaskuristeilystä, mutta merellä on aina mukavaa.

Olimme myös varanneet rantapöydän Monkey Mian ravintolasta risteilyn päätteeksi. Illallinen yllätti meidät erinomaisuudellaan, eikä hintakaan nostanut hiuksia pystyyn. Ravintolaillallinen ja oikea lomameininki tuntuivat todella ylellisiltä puskassa ryynäämisen jälkeen.

Aamulla 7.45 oli ohjelmassa delfiinien ruokinta. Se oli Monkey Miassa vanha perinne 1960-luvulta alkaen. Silloin homma oli ollut lähteä lapasesta, kun delfiinit olivat keksineet hakea sapuskansa pelkästään ihmisiltä eivätkä ollenkaan oppineet kalastamaan itse. Nykyään toiminta oli hyvin kurinalaista. Pieniä kaloja tarjoiltiin vain pari kappaletta / elukka enintään kolmesti aamupäivän aikana. Koko yleisö ei suinkaan pääse ruokkimaan delfiinejä eikä niitä saa koskea. Oli hienoa nähdä, miten hyvin yleisö kuunteli opasta ja noudatti hänen ohjeitaan. Delfiinien näkeminen lähietäisyydeltä oli ilmiselvästi riittävän voimakas elämys sellaisenaan.

Oli hellyyttävää todeta myös, kuinka villit (toki traditioon ehdollistutetut) eläimet tulivat paikalle omasta vapaasta tahdostaan, eikä niiden tulo ollut ollenkaan varmaa. Esimerkiksi edellisenä aamuna ruokintatilaisuuteen oli osallistunut lukuisa määrä matkailijoita, muttei ainuttakaan delfiiniä. Nyt nuo eväkkäät jäivät jopa hengailemaan uimarannan tuntumaan. Uimarit, snorklaajat ja suppailijat pääsivät kokemaan kerrassaan mukavan yllätyksen.

Merilehmien laitumilla

Aamulla Aristocat 2 irtosi laiturista 10.30. 18-metrisellä alumiinikatamariinilla oli hyvin tilaa liikuskella, ja jokaisen oli mahdollista saada esteetön näkymä laidan yli. Alus oli ainoa, jolla oli oikeus viedä matkailijoita Exlusion Zonelle eli ”suojeluun rajatulle alueelle”, joten killuimme siellä ilman ryysistä. Myös kippari, Greg, toimi hyvin vastuullisesti ja antoi eläimille tilaa ja rauhaa kotivesillään.

Merieläinristeilyn pääkohteena oli dugongi. Tuota merinisäkästä oli kutsuttu myös merilehmäksi, kenties siksi, että se laiduntaa meriruohoa (suunnilleen 50 kg päivässä!) ja että sillä on samanlainen märehtijän ruoansulatuselimistö kettannaismahoineen. Eläin oli kuitenkin läheisempää sukua norsuille ja virtahevoille.

Dugongi on saanut nimensa malajin kielen ”duyungista”, joka tarkoittaa merenneitoa. Se on pienin edustaja sireenieläinten lahkossa, jonka muut jäsenet ovat kolme manaattilajia. Manaateilla on pari selvää eroa dugongiin: ne juovat makeaa vettä, joten ne elävät lähellä jokisuistoja, ja niiden pyrstö muistuttaa pingismailaa, kun taas dugongin pyrstö on saman mallinen kuin delfiinillä.

Dugongit syntyvät noin metrin mittaisina ja 20–35 kg painoisina. Ne ovat suurimmillaan runsaan 3 m pituisia ja painavat 450 kg. Ne voivat elää 70-vuotiaiksi, mutta lisääntyvät hitaasti. Ne tulevat sukukypsiksi vasta 9–10 vuoden ikäisinä ja saavat yleensä vain yhden poikasen kerrallaan 3–7 vuoden välein. Shark Bayssa eli noin 10.000 dugongia, mikä on niiden toiseksi suurin populaatio maailmassa.

Useiden dugongiyksilöiden lisäksi näimme risteilyllä valekarettimerikilpikonnia, kotkarauskujen laivuieita ja tietysti lahdella viihtyviä delfiinejä. Pari niistä oli sekä kipparille että delfiinit hyvin tuntevalle kansitytölle aivan uusia tuttavuuksia.

Saturday Night Feever

Oli aika lähteä paluumatkalle. Olimme katsoneet valmiiksi leirintäalueen Kalbarrin kansallispuiston läheisyydestä. Kun illan suussa saavuimme sinne, leirintäalueeksi merkatulla paikalla ei saanutkaan leiriytyä. Oli pakko jatkaa kansallispuiston läpi Kalbarrin kylään Murchinson-joen suulle. Aurinko oli laskemassa, ja eläimet olivat jo liikkeellä. Olimme aina pyrkineet välttämään ajamista auringon nousun ja laskun aikoihin. Selvisimme sentään säikähdyksellä, kun vain yksi pöljä kenguru loikki suoraan auton editse.

Murchinson River Caravan Parkin respa oli jo kiinni, mutta luukulla oli toimintaohjeet myöhäisille tulijoille. Valitsimme tyhjiksi merkatuista paikoista sopivan ja ryhdyimme pystyttämään telttaa, valmistamaan ruokaa ja hoitamaan muita ilta-askareita. Ilta oli painostavan kuuma, ja lauantaijamit olivat käynnissä jossain lähikapakassa. Yö ei kuulunut levollisimpiin.

Aamulla kirjauduimme leirintäalueelle sisään ja ulos ja lähdimme tutustumaan Kalbarrin kansallispuistoon lähemmin. Aukeilla tasangoilla oli jännittävää kasvillisuutta. Erilaiset kuivaan, kuumaan ja kuloon tottuneet puut, pensaat ja muut täplittivät lättänää maata horisonttiin saakka. Aavaa maisemaa halkoi valtava, siksakki-rotko, jonka pohjalla kimmelteli lampareita, jotka Murchinson-joesta olivat kuumuuden keskellä jäljellä. Murchinsonin ”Grand Canyon” oli syntynyt punaisen Tumblagooda-hiekkakiven liitoskohtien pitkiin, suoriin halkeamiin.

Vastikään valmistunut päällystetty tie vei kahdelle näköalapaikalle: Z Bendiin ja Nature Windowhun, ”Z-mutkaan” ja ”luontoikkunaan”. Molemmilta oli mahdollisuus tehdä lyhyitä tai pidempiä lenkkejä, ja luontoikkunan puolella maisemia olisi päässyt ihailemaan jopa pyörätuolilla. Hiki tuli pintaan lyhyelläkin kävelyllä. Tuntui, kuin punainen hiekkakivirotko olisi imenyt sisuksiinsa kuukausien helteet ja jakoi nyt lämpöä avokätisesti kaikille vierailijoille. Sää sattui onneksi olemaan pilvinen ja tuulinen. Aurinkoisella kelillä rotkolla olisi ollut tukahduttavaa.

Olimme suunnitelleet viettävämme viimeisen yömme Australian mantereella jollain pienellä, simppelillä leirintäalueella meren ääreellä. Kun sääksi luvattiin tuulta ja sadetta, mahdollisesti ukkostakin, päätimme suunnata karavaaniparkkiin. Ruoan valmistus sadesäällä on ikävää taivasalla. Leirikeittiössä se syntyy paljon mukavammin, eikä suihkukaan kuulostanut hassummalta.

Greenhead Caravan Park oli persoonallinen ja rauhallinen karavaanarialue Greenheadin mukavalta vaikuttaneessa pikkukaupungissa meren äärellä. Saimme tuulilta suojaisan paikan ihanasti tuoksuvien eukalyptuspuiden alta. Viihdyimme paljon paremmin sen tapaisissa, riittävän siisteissä, hiukan nukkavieruissa leireissä kuin Top 10 tms. täyden palvelun ketjupaikoissa.

West Australia Summa Summarum

Australian 4WD Hiren maasturi oli erinomainen maastoauto. Myös varusteet, kuten jääkaappi, keitin, leiripöytä ja -tuolit olivat asiallisia ja vahvaa tekoa. Huono puoli oli se, että kaikki oli suoraan edellisen vuokraajan jäljiltä. Ne olivat huoltamattomia ja likaisia. Vain autoa oli hiukan siistitty ja pesty ulkopuolelta. Toivon mukaan se edes oli myös huollettu.

Jääkaappiin tuli sähkö, mutta se ei kylmentynyt. Keittimen kaasuletku meni heti tukkoon. Teltassa oli avoimet ovet hyttysille ja sen suojapäällisen vetoketju vetimineen olivat rikki. Patja oli todella onneton. Se suoriutui tehtävästään suunnilleen yhtä hyvin kuin puolitoistasenttinen jumppa-alusta. Pahinta oli se, että asiakaspalvelu oli syvältä. En vuokraisi autoa kyseiseltä puljulta toista kertaa. Toisaalta Perthin varikolla palvelu oli hyvää, eikä heitä pidä syyttää päämiehen toilailuista.

Olimme väsyneitä mutta onnellisia koko Länsi-Australian reissun sekä sen viimeisen sateisen ja kostean telttayön jäljiltä. Australia oli kokonaisuudessaan ollut mahtava kokemus. Sen luonto oli ainutlaatuista, äärimmäistä ja ällistyttävää.

Ikävä kyllä, etäisyydet olivat hirveän pitkiä, ja aina oli jotakin häiritsemässä täydellisen auvoisaa leirielämää. Jollei ollut ahdistavan kuuma, oli älytön tuuli. Heti suihkun jälkeen sai taas pintaansa hiki- ja hiekkapölykerroksen. Jollei sattunut tuulemaan, oli sikana kärpäsiä tunkemassa nenään, suuhun, silmiin, ruokaan jne.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta matka oli ollut mahtava ja vaivan arvoinen. Olimme kolunneet Ozzin ihmemaata yhteensä kaikkiaan 17.472 km – ja nyt tiesimme, mihin Australiassa oikeasti kannattaa keskittyä!