Santos – Pyhimykset

Havahdun säkkipimeässä – emmekö enää liiku?! Laiva ei edes keinu. Ulkoa välkkyvät valot valaisevat hyttiä ajoittain. Ovatko ne jotain satamavaloja? On pakko kömpiä ylös punkasta ja kurkistaa ikkunasta. Pimeästä erottuu valorykelmiä. Olemme laivojen ympäröimänä peilityynellä redillä. Saapumisaika oli arvioitu oikein. Kello on noin neljä, ja olimme perillä Santosissa. Ulkona salamoi, mutta mitään jyrinöitä ei kuulunut ainakaan hyttiin asti.

Santos on Latinalaisen Amerikan suurin merisatama. Sen kautta kulkee useita kymmeniä miljoonia tonneja tavaraa joka vuosi. Eniten liikkuu kahvia, terästä, öljyä, autoja, appelsiineja, banaaneja ja puuvillaa, Brasilian tärkeimpiä vientituotteita.

Santos on myös kaupunki São Paulon osavaltiossa. Portugalilaisherra nimeltään Brás Cubas on perustanut sen São Vicenten saarelle jo 1546. Asukkaita on nykyään vajaat puoli miljoonaa, ja netin perusteella tärkein asia kaupungissa on se, että futislegenda Pelé on syntynyt siellä. Eniten linkkejä tuntuu löytyvän Santos Futebol Clubeen. Tiedän, että brasilialaisten suonissa virtaa tavallisten verisolujen sijasta pieniä jalkapalloja. Jalkapalloa takuulla syödään, juodaan ja hengitetään. Se on oleellinen osa brasilialaisuutta. En silti esitä olevani siitä kiinnostunut enempää kuin kohteliaisuus vaatii. Se ei ole brasilialaisten tai jalkapallon vika. En ole kiinnostunut pesäpallostakaan, eikä sekään ole suomalaisten vika.

Vielä yksi huomionarvoinen seikka Santosista: Sen viihtyisä, yli viisi kilometriä pitkä rantapuisto on päässyt Guinnessin Ennätysten Kirjaan maailman suurimpana merenrantapuistona.

Taivas harmaa, sataa – kevät on!

Ensimmäinen aamumme Brasiliassa valkeni sumuisena, sateisena ja synkkänä. Samaa säätyyppiä ennustettiin koko pitkälle viikonlopulle, jonka kaupungissa viettäisimme. Odottelimme redillä aamuneljästä puolille päivin, minkä jälkeen aloimme siirtyä ympäröivien laivojen lomitse lähemmäs kaupunkia. Emme varmasti olisi edes huomanneet, että liikumme, jollemme olisi sattuneet istumaan terassilla, ja yhtäkkiä laivoja alkoi lipua ohitsemme. Pilvetkin olivat väistyneet ja aurinko porotti pistävästi.

Luotsi kapusi kyytiin heti lounaan jälkeen, kello 12.30. Oli oikein komea ja erinomaista englantia puhuva luotsi. Satuin hänen ja toisen perämiehen kanssa samaan hissiin, kun yritin kiirehtiä kuvaamaan mainitun luotsin tulon. Olisi pitänyt jättää jälkkärijätski väliin.

Kaupunki komeana kulissina

Ryntäsin ikkunaan seuraamaan luotsauksen sujumista ja leluankan oloisten hinaajien liittymistä seuraamme. Liu´uimme hitaasti kapeaan ränniin São Vicente ja Guarujá-saarten väliin. Kaapparit eli fregattilinnut, lensivät saattueenamme. Valtava Cap San Marco kutistui ällistyttävästi sopimaan sitä varten varattuun rakoon laiturilla odottavien neliraajanostureiden alle.

Heti, kun styyrpuurin köydet oli kiinnitetty, ryhdyttiin lastin purkuun. Tässä satamassa ei käytetty satamalukkeja, vaan kontit noudettiin rekkanupeilla. Lastikentällä puuhasteli lukkien sijasta suomalaisia Kalmar-konttinostureita. Kyllä nekin kävivät lukeista. Edustivat vain suurepikokoista lajia.

Olimme odottaneet laivasta pääsyä aamuneljästä lähtien ja vihdoin meille kerrottiin, että puoli kahdeksalta voisimme tuoda matkatavarat sinetöitäviksi. Ne piti sinetöidä sataman läpi tulliin kulun ajaksi, ettemme toisi aseita, huumeita tai muuta epätervetullutta salaa satamaan. Kahdeksalta pääsisimme lähtemään. Tapoimme aikaa katselemalla taas elokuvaa.

Lisäksemme laivalta lähtivät matkustajakollegamme Michael, toinen konemies ja toinen sähkömies. Konemies kertoi olleensa merillä jo kahdeksan kuukautta, ja nyt piti päästä pian kotiin. Porukkamme pääsi kahdeksalta laivaa vastapäätä sijainneen toimitilan eteen odottelemaan lisää. Siinä vierähti luvattu viisiminuuttinen moninkertaisena.

Brassibyrokratia ja latinotempperamentti kohtaavat

Seuraavaksi odotimme maahantuloportille. Sormenjälkilaite toimi miten, kuten. Puolalaissähkärin kohdalla enempi huonosti. Omalla kohdallani aikaa vierähti paperisotkun selvittämisessä. Olin tilannut matkan puoli vuotta aiemmin, jolloin minulla oli nykyistä edeltänyt passi. Saatuani uuden passin olin lähettänyt siitä kuvan matkanvälittäjälle, joka oli toimittanut sen eteenpäin brassiviranomaisille. Nämäpä olivat kuitenkin tulostaneet tiedot vanhan passin pohjalta, siispä numerot eivät täsmänneet. Aikaa kului, kun asiaa selviteltiin.

Oikeat tiedot löytyivät lopulta, minkä jälkeen pääsimme todistamaan brasilialaista tempperamenttiä tositoimissa. Rahtilaivayhtiön paikallinen edustaja ja satamaviranhaltija kävivät kovaäänistä keskustelua aiheesta, kädet viuhuivat, ja pelkäsimme heidän ampaisevan toistensa kurkkuihin. Mutta tilanteesta selvittiin ilman ihmisuhreja. Toivottavasti ne pari kanssamme odotellutta miehistön jäsentä, jotka olivat lähteneet ”iltalomille” ehtivät ajoissa myös takaisin laivaan…

Passintarkastuksesta ajoimme mielettömän suuren satama-alueen läpi joen yli vievälle autolautalle. Toisella puolen jokea jatkoimme seuraavan valtavan kokoisen satama-alueen läpi tulliin. Rahtilaivayhtiön edustaja selosti tulliviranomaiselle, että olemme matkustajia. Ilmeisesti se ei ole ihan tavallista, sillä edustaja sai selitellä ominaisuuttamme moneen kertaan, ennen kuin asia rupesi valkenemaan. Ainoaankaan laukkuumme ei kuitenkaan koskettu. Toisin kävi epäonnisen puolalaispojan. Hänen laukkunsa kuulemma tutkittiin perinpohjin. Hän taisi osua satunnaiseksi pistokoe-eläimeksi…

Seurasi mielenkiintoinen ajomatka värikkäitä huorakatuja kohti kaupungin merenrannan puolta ja uutta keskustaa. Meillä oli varaus Mendez Plazassa ja Michaelilla Mendez Panoramassa. Niillä oli eri osoitteet. Kävi kuitenkin ilmi, että molempiin kirjauduttiin saman respan kautta ja huoneemme olivat saman käytävän vastakkaisilla puolilla, parin huoneen päässä toisistaan… Olimme vihdoin hotellissa melkein puolilta öin, parinkymmentä tuntia kaupungin edustalle saapumisen jälkeen! Laivamatkailu oli mukavaa, mutta laivalta pois pääsy varsin haastavaa.

Pyhimysten kaupunki

Kuten TripAdvisoryn portugalinkielisistä palautteista oli välittynyt, Mendez-hotellin aamiainen oli kerrassaan erinomainen! Valinnanvara oli valtava, ja seurassamme aamiaista nautti kokonainen jalkapallojoukkue. Viikonloppuna järjestettiin FIFA:n rantajalkapallokisat, ja mittaa toisistaan ottivat Brasilian lisäksi ainakin Japani, Italia ja Meksiko. Aamiaisella oli siten runsaasti myös silmänruokaa kypsään ikään ehtineelle tädille..

Kun 2004 kävimme tyttöjen kanssa Brasilian koillisrannikolla ja asustimme noin parinkymmenen minuutin automatkan päässä Fortalezasta. Seutu ei ollut jättänyt meille erityisen viehkoa kuvaa Brasiliasta. Oli siellä lämmintä, rannalla oli hiekkaa ja ruoka-annokset olivat valtavia, ja kaupungissa oli myös valtavia torakoita. Maa ei ollut onnistunut tekemään meihin kovin hekumallista vaikutusta. Nyt oli Santosin vuoro yrittää. Alku ei ollut lupaava.

Taivas oli harmaa ja tihutti. Rannalla oli väkeä harvakseltaan, jollei ottanut huomioon rantafutistapahtuman rakennusporukkaa. Numeroidut, mereen johtava kanavat lienevät palvelevan jotain muuta tarkoitusta kuin kaupunkikuvan piristämistä. Kävelimme rantapuiston laitaa tuhnukelissä, eikä ensivaikutelma kaupungista ollut kovin mieltä kohentava.

Kulutimme aikaa myös pienehkössä, turhan tehokkaasti viilennetyssä kauppakeskuksessa. Sen hyväksi puolksi osoittautui, että löysin vaalean ja pitkähihaisen ”hyttyspaidan”. Ruokakauppaan pistäydyimme ostamaan vettä ja naposteltavaa. Lisäksi törmäsimme lupaavalta näyttävään sushifuusioravintolaan. Sinne olisi vain kiven heitto hotellilta.

Seuraava päiväkin oli harmaa ja tihutti. Vaikutti siltä, että kerrankin ennustajat valitettavasti pitäisivät lupauksensa. Hyppäsimme bussiin nro 20, joka vei meidät vanhaan keskustaan São Vicente-saaren pohjoisrannalle. Pysäkiltä talsimme lainasateenvarjon alla vanhalle Valongon rautatieasemalle, josta oli tehty Pelé-museo. Ostimme sieltä yllättävän halvat liput museoratikkaan, jolla pääsisimme tutustumiskierrokselle vanhaan kaupunkiin. Sitä oli kehuttu sopivaksi sadepäivän nähtävyydeksi.

Ratikka-ajelu oli kreisi! Portugalinkielinen selostus meni meidän ohi, mutta tuntui osuvan muihin matkustajiin. Yritimme seurata kohteita enkunkielisestä monisteesta. Sitä paitsi kohteetkin olivat varsin yhden tekeviä: esimerkiksi kahvimuseo, posti ja tullitalo. Mietimme, montako A:ta kiinalaiset olisivat antaneet tälle turistikohteelle.

Seuraavaksi kävelimme Monte Serrat -kukkulan ”hissiratikalle”, Praça Correialle. Se oli samanlainen kiipijäratikka kuin Lissabonissa. Liput yllättävän kalliit, noin kaksikymmentäviisi euroa yhteensä! Niillä pääsimme puolitoistasataa metriä ylös kukkulan laelle ja taikaisin, ja vielä saisimme jonkun toisen kukkulan Teleferiko-reissut puoleen hintaan. Emme vain löytäneet mainitusta köysiradasta halaistua sanaa mistään turistiaviisista.

Kukkulan laella oli vanha kasino, jonka terassilta oli komeat näkymät valitettavan sumuiseen satamaan. Cap San Marco kölli yhä laiturissaan, vaikka sen olisi pitänyt seilata jo edellisenä iltana! Sen seuraan oli liittynyt pienempi saman varustamon paatti.

Kasinoa puunailtiin hääjuhlia varten. Astioita pyyhittiin ja aseteltiin pöydille. Komeat, valkoisten kukkien kimput odottivat vuoroaan seinän vieressä. Kasinon naapurissa oli suloinen, pieni kappeli, joten paikka olikin mitä sopivin häiden viettoon. Kappelin takaa oli edellistäkin upeammat näkymät Santosin yli merelle saakka. Kotkat kaartelivat kukkulan rinteiden yllä, ja kappelin koirat asettuivat asemapaikalleen pyhätön aitamuurin päälle. Monte Serrat oli mukava käyntikohde. Aurinkoisena iltana auringon laskun aikaan se olisi varmasti henkeäsalpaavan upea.

Rantaelämää

Sunnuntaiaamuna ei tihuttanut! Aurinko yritti kurkkia pilven rakosesta, mutta ujous voitti. Lähdimme kävelemään rannalle aikomuksenamme kulkea biitsin toiseen päähän, kalastajalaiturille saakka. Rantafudisstadion oli ääriään myöten täynnä, ja riehakkaat kannustukset tuntuivat pullistelevan rakenteita. Tilaisuus oli maksuton, ja porukkaa riitti jonoiksi joka sisäänkäynnille. Väliajalla viihdykkeenä esitettiin capoeiraa. Kurkimme tapahtumaa hetken aidan takaa.

Keli oli, mitä mainioin: lämpöä oli noin kaksikymmentäviisi astetta, ei satanut, mutta aurinkokaan ei paahtanut. Vaikutti siltä, että koko Santosin asukkaat olivat rannalla. Väkeä istui juttelemassa rantatuoleilla ja puiston penkeillä. Rannalla pelattiin monenlaisia pelejä, lennäteltiin leijoja, hypittiin jättiläiskuminauhan päällä ja ulkoilutettiin koiria. Aika paljon porukkaa oli myös uimassa, vaikka turisteja kehotettiin välttämään uimista kaupungin rannassa. Laivoja lipui kaupungin edustalla sisään ja ulos satamasta lähes jatkuvana nauhana. Lisäksi kaupungin jätevedet laskivat kanavia pitkin suoraan uimarannalle.

Uimarit tuskin olivat turisteja. Ehkä muutama sen tapainen oli tullut läheisestä São Paulosta viikonlopun viettoon, mutta muuten kaikki vaikuttivat olevan paikallisasukkaita. Ohitsemme käveli herra, jonka T-paidassa luki ”Lemmenjoki National Park, Finland”, mutta kun Oskari lausui puiston nimen ääneen, herran ilme ei edes värähtänyt. Ei tainnut olla maanmiehiämme.

Brasilialainen naisihanne on ilmeisesti isorintainen, hyvin kapeavyötäröinen ja, mikä tärkeintä, ahterin pitää olla kerrassaan valtava. Tähän on sitten pyritty tiukalla dieetillä. Joku laskelmissa on mennyt pikkuisen pieleen, koska huomattava osa brasilialaisnaisista on erittäin pyyleviä myös siitä vyötärön kohdalta. Brasililalaisille näyttääkin maittavan monenlaiset leipäset, hodarit, pasteijat, croissantit ja paakkelsit. Hiilareita ei karsasteta. Maissi, maniokki ja sokerit tuntuvat kelpaavan. Makeita leivonnaisia on tarjolla aamiaisellammekin monta sorttia.

Päämäärästä toiseen

Santosin pitkä ja leveä ranta toi mieleen Malesian Langkawin suurimman Cenang-rannan, mutta tunnelma oli aivan toinen. Rannalla ei huristellut kaikenlaisia ajopelejä kuskaamassa vesiskoottereita ynnä muita vesileluja, eikä ihmisiä riepoteltu liitovarjoissa pikasliippareiden perässä. Metelistä vastas jokunen mankka, ja niitäkin oli harvakseltaan. Meininki oli rento ja leppoisa. Ihmiset pukeutuivat juuri niin kuin halusivat, eikä kukaan katsonut pitkään, saati ikävästi.

Rantaa pitkin kulkiessamme kiinnitimme huomiomme rantakadun varren korkeisiin kerrostaloihin. Lähes kaikkien talojen julkisivut olivat melkein poikkeuksetta, kenties portugalilaisten siirtomaaisäntien perinteitä vaalien, kaakeleilla päällystetty. Kaakelipinta pysyi varmasti siistimpänä kosteassa, lämpimässä ilmastossa kuin vaikkapa vain maalattu betoni. Mutta hämmästyimme, kun tajusimme, että moni taloista oli selvästi vinossa! Se ei näyttänyt häiritsevän täkäläisiä. Vinoissa kodeissa asuttiin. Mietimme, pitikö pöydän toisen pään jalkojen alle laittaa palikat, jotta tavarat pysyisivät vaaterissa ja juomat laseissa. Kotomaan viranomaiset olisivat julistaneet rakennukset asuinkelvottomiksi saman tien. Ei olisi meillekään tullut mieleen ostaa kattohuoneistoa noista taloista, niin komeat merinäkymät kuin niistä aukesivatkin!

Vaelluskohteellemme kalastajalaiturille oli käynyt hassusti. Tavallista reippaampi myrsky oli hakannut irti laiturilankut ja tehnyt pahaa jälkeä myös tukirakenteille ja kaiteille. Muutama vanhempi herra istui kalastelemassa kävelytien varrella. Päätimme laiturin sijasta mennä kalastusmuseoon. Vanha parikerroksinen, siirtomaatyylinen talo oli sisustettu rausku-, hai ja mustekalajäljitelmillä sekä täytetyillä merileijonilla, -kilpikonnilla, ravun kuorilla yms. Vaikuttavin ”näyttelyesine” oli vanha valaan luuranko. Enpä menisi museota ihan ”must seeksi” kehumaan.

Poikkesimme paluumatkalla jalkoja lepuuttaaksemme rantakuppilaan, josta tilasimme lounaaksi ”pientä purtavaa”. Koska olimme Brasiliassa, oli ”pakko” tilata myös yhdet Caipirinhat. Emme muuten pääsisi aitoihin brassifiiliksiin. Pikkupurtava osoittautui kolmeksi juustokuorrutteiseksi picanja-pihviksi ja maissikeoksi. Onneksi edellisreissusta viisastuneena älysimme olla tilaamatta kahta annosta!

Tulimme siihen tulokseen, ettei Santos lopultakaan ole erityisen kaunis kaupunki. Edes vanha kaupunki ei tehnyt meihin suurempaa vaikutusta. Se oli ihan ok, mutta esimerkiksi vanha, ränsistynyt Havanna oli paljon kauniimpi ja tunnelmaltaan ainutlaatuisempi. Mukava ja leppoisa biitsikaupunki Santos on, ja sen satama oli todellakin kokemisen arvoinen.