San Cristóbalilla luonto tulee liki

Yli metrin mittaisilla merileguaaneilla on mainio suojaväri. Ne sulautuvat maisemaan niin hyvin, että joskus ne huomaa vasta, kun on astumaisillaan niiden päälle. Pari komeaa yksilöä lämmittelee valtavilla lohkareilla suoraan alapuolellamme.

Istumme suuren laavajärkäleen laidalla amfiteatterimaisen laavalohkareista muodostuneen rannan yllä. San Cristóbalin tulivuori on ammoin sylkenyt miljoonia murikoita kraatteristaan, ja koko ranta – tai koko saaren lounaisosa tuntuu olevan laavalohkareista muodostunut.

Nousuvesi iskee mahtavia surffiaaltoja yhä korkeammalle rantaan. Roiskeet kastelevat leguaanit, ja suolainen sumu samentaa aurinkolasit, vaikka istumme selvästi ylempänä. Löysimme hienon taukopaikan katkaisemaan kuuman kävelymme.

”Tulkintakeskus” ja Galapagoksen haasteet

San Cristóbal kuuluu viiden suurimman joukkoon kaikkiaan 210 Galapagoksen saaresta ja karista. Se on saariston itäisin saari ja Españolan kanssa niistä vanhimpia. Se koostuu muutamasta yhteen liittyneestä, sammuneesta tulivuoresta. San Cristóbal on myös yksi viidestä asutusta saaresta. Muut ovat lentokenttäsaari Baltra, Santa Cruz, Isabela ja Floreana. Nimensä San Cristóbal on saanut merenkulkijoiden suojeluspyhimykseltä.

Millennium-aluksen luonto-opas Angel vei meidät risteilymme lopuksi tutustuman San Cristóbalin ja koko Galapagoksen maakunnan pääkaupungin Puerto Baquerizo Morenon laidalla sijaitsevaan Centro Interpretacióniin. Komea tulkinta- eli opastuskeskusrakennus sekä Galapagoksen luonnosta ja historiasta kertova näyttely ovat pystytetty espajalaisrahoituksen turvin. Sen huoneissa kuljetaan saarten syntymästä saariston ainutlaatuisen ja rikkaan luonnon riistämiseen ja lopulta sen suojeluun sekä suojelun haasteisiin.

Suojelun suurimpia haasteita on tasapainoilu paitsi galapagoslaille myös koko Ecuadorille elintärkeän turismin ja luonnonsuojelun välillä. Kun kysyin kiusallista asiaa luonto-oppaaltamme Andresilta, hän vastasi suoraan, että tasapainon löytäminen on vaikeaa – olimmehan Etelä-Amerikassa – ja että parasta suojelua olisi siirtää ihmiset pois saarilta, mutta saman tien voisi siirtää ihmiset pois Maapallolta…

Mielestäni silmäänpistäviä ja helposti korjattavia ongelmia olivat esimerkiksi liian suuret 50–100 hengen risteilyalukset ja pienempien alusten lupa ankkuroitua ahtaisiin lahdelmiin, turhan lähelle eläinten elinalueita. Suurten turistiryhmien hallitseminen on vaikeampaa kuin pienten. Jo loppuristeilymme 16 hengen porukassa oppaan piti muistuttaa useampaan kertaan, ettei valokuvatessa saa käyttää salamaa. Myös snorklatessa oli vaikea seurata kaikkien touhuja. Eräs vanhempi, snorklaukseen tottumaton herra seisoi rantakivillä tietämättä yhtään, minkä päälle talloi, ja viuhtoi käsillään melkein leijonahyljettä turpiin.

Menneiden kymmenen vuoden tavoite Galapagoksella on ollut luopua fossiilista polttoaineista ja siirtyä kokonaan uusiutuviin tuuli- ja aurinkoenergiaan. Tavoitteesta on saavutettu noin puolet. 100 %:iin tuskin päästään tulevankaan kymmenen vuoden kuluessa. Pelkästään risteilyaluksissa ja niitä huoltavissa pikkupaateissa kuluu huomattava määrä fossiilisia polttoaineita. Näköpiirissä ei ole risteilyjen väheneminen. Päinvastoin: turismipaine on kasvussa, vaikka hinnat ovat jo nyt pilvissä. Voisiko jollain muulla keinoin rajoittaa turistien määrää kuin yhä korkeammilla hinnoilla? Olisi sääli, jos Galapagoksen ainutlaatuinen luonto jäisi vain rikkaiden leikkikentäksi.

Puerto Baquerizo Morenon huvielämää

Paitsi espanjalaiset, myös ainakin englantilaiset, yhdysvaltalaiset, saksalaiset ja norjalaiset olivat huseeranneet Galapagossaarilla. Perukin oli vaatinut saaria itselleen, mutta ne siirtyivät Ecuadorin hallintaan 12. helmikuuta 1832, pian Suur-Kolumbian hajottua ja maan itsenäistyttyä. Perjantaina 10.2.2017 sitä juhlistettiin Baquerizo Morenon 6000 asukkaan satamakaupungissa bileillä, jotka jatkuivat yömyöhään. Väkimäärältään suuremmalla Santa Cruzilla juhlat kuulemma alkoivat vasta maanantaina…

Olimme sopineet tapaavamme ensimmäisen oppaamme Andresin saavuttuamme San Cristóbalille. Hän oli kertonut olevansa innokas kalamies, ja kiinnostunut lähtemään kalaan Oskarin kanssa. Toinen oppaamme ei ollut saanut Andresia puhelimen päähän, mutta hän sanoi, että herra hengailisi kyllä jossain rantakadun liepeillä ja törmäisimme häneen ennemmin tai myöhemmin.

Löydettyämme kohtuuhintaisen 30 USD:n kämpän rantabulevardin varrelta katsastelimme rantakuppiloiden ruokalistoja. Kohta Andres jo heiluttelikin käsiään ravintolan pöydästä. Hän oli viettänyt ystävänsä Luisin kanssa synttäreitään edellisillasta lähtien, ja pojat olivat hyvässä vauhdissa. Rankka työ vaatii ne rankat huvit… Istahdimme heidän seuraansa lasillisille ja jatkoimme pian porukalla syömään. He kehuivat tuntevansa kaupungin parhaan mereneläväravintolan omistajat.

Cangrejo Locon eli ”Hullun Taskuravun” sapuskat osoittautuivat tuoreiksi ja herkullisiksi. Ilmeisesti myös oluet olivat erinomaisia, sillä niitä upposi kolmeen mieheen reippaanlaisesti. Keskustelimme kalastuksesta ja eri maiden musiikista, mutta pääaiheeksi nousi Luisin sekä hänen (tulevan?) ex-tyttöystävänsä ja äitinsä väliset puhelinkeskustelut ja viestittelyt. Koko ravintolayleisö pääsi osalliseksi ajoittain tunteikkaaksi leiskahtavaan aiheeseen.

Jonkun tunnin päästä meidän oli kiitettävä seurasta ja lähdettävä etsimään päiväretkeä eteläiselle Españolan saarelle. Andresin suosittelemalla firmalla ei ollut reissua tarjolla ennen seuraavaa keskiviikkoa, jolloin olisimme jo mantereella. Toisella puljulla oli retki ohjelmistossaan, mutta lauantain lähtö oli täynnä eikä maanantain lähtöä vielä ollut varmistettu. Ilmoittauduimme jonoon maksamalla 100 USD:n varausmaksun.

Loppuillan vietimme kämppämme hitaan ja pätkivän wifin äärellä. Vaikka asustimme Hostel Albatrossin taaimmaisessa luukussa, kauimpana rantakadulta, yösijaa etsivien merileijonien mylvintä kantautui huoneeseemme asti. Kun itsenäisyyspäivän biletys ylitti reippaasti niiden äänet, mietin, mitä ne mahtoivat mahtavista bassoista tuumia.

Centro Interpretaciónin luontopolku

Aamupäivällä menimme tutkimaan ”opastuskeskukselta” lähtevää kävelyreittiä. Laavalohkareiseen maastoon oli rakennettu mukava, kivetty luontopolku. Siellä olisi muutoin ollut liki mahdotonta kulkea. Keli oli äitynyt kuumaksi heti aamusta, ja hiki virtasi heti alkumatkasta.

Polun vierellä lohkareikossa kasvoi meidän pajukkoa muistuttavaa pusikkoa, joka työnsi heleän vihreitä lehtiään kohti valoa. Muutamat kaktukset availivat auringonkeltaisia kukintojaan. Kiveyksellä juoksenteli pieniä laavaliskoja, ja pusikossa hyppeli pikkulintuja.

Kiipesimme ensin polun korkeimmalle kohdalle Las Tijeretas-kalliolle. Se on nimetty paikalla viihtyvien kuningasfregattilintujen mukaan. Niillä on kaksi pitkää pyrstösulkaa, joista lintu on saanut paikallisen nimensä. Tijera tarkoittaa siis saksia. Kukkulalle rakennetulta näköalatasanteelta oli hienot näkymät alla avautuvalle, turkoosinsiniselle lahdelle. Siellä snorklaili pari pariskuntaa ja muutama leijonahylje uiskenteli heidän ympärillään. Haita ei näkynyt, vaikka niitäkin lahdella saattaisi bongata.

Hikisen kiipeämisen jälkeen laguuni näytti todella kutsuvalta. Kipaisimme alas rantaan ja pulahdimme vilvoittavaan mereen. Veden lämpötila Galapagoksella vahtelee selvästi sen mukaan, missäpäin saaristoa sattui pulikoimaan. Syvän meren ja Humboldtinvirran läheisyys lienevät viilentäneet tämän lahden veden, mikä tuntui olevan leijonahylkeiden mieleen. Erityisesti ne nauttivat rantakiviin rikkoutuvista aalloista ja virtauksista.

Kyseenalainen kunnianosoitus Darwinille

Ylemmäs seuraavan kukkulan rinteeseen oli väsätty kaamea, lasikuituinen Charles Darwinia leguaaneineen, kilpikonnineen ja muine elukoineen esittävä patsas. Hän rantautui juuri tänne saapuessaan Galapagokselle Beagle-laivallaan ensimmäistä kertaa 16. syyskuuta 1835. Voisi kuvitella, että tyylikkäämmällekin pystille olisi tilausta.

Laguunilta polkumme johti Puerto Baquerizo Morenon läntisimmälle biitsille loiston juureen ja seuraavaksi kaupungin suosituimmalle uimarannalle lähemmäs keskustaa. Lapset ja nuoret käyttivät lauantain hyödyksi nauttimalla rantaleikeistä, uimisesta ja laiturilta veteen hyppelystä. Merileijonille lauantai oli vain yksi päivä viikossa, ja se oli hyvä viettää loikoillen satamalahden veneissä, hotellien aurinkolavereilla tai rannan kävelykadun penkeillä. Myös mereen päätyvät portaat olivat hylkeiden suosiossa. Kaikki askelmat olivat varattu, mutta aina voi yrittää. Jospa jotakuta ystävällistä hyljesielua ei haittaisi tehdä patjan virkaa…

Pysähdyimme ensimmäisessä rantakuppilassa lounaalla. Ceviche mixto oli jopa parempi kuin edellisen päivän ravintolassa. Massut herkullisella kalaruoalla täytettynä oli mukava jatkaa rantaraittia keskustaan päin, ja eivätkös ”pojat” istuneet vakkaribaarissaan vilkuttelemassa. Istuimme taas lasillisille heidän seuraansa. Meno oli yhä sen sorttista, että kalareissu oli syytä unohtaa. Andres tosin esitteli meille ystävänsä, joka järjesti virallisia kalaretkiä, mutta reilusti tonnin ylittävä hinta hillitsi suurimman hingun. Valitettavasti myöskään Españolan-retkelle ei ollut tullut uusia ilmoittautujia. Piti vain jatkaa odottamista ja toivoa parasta.

Liskopolku

Sunnuntaina otimme suunnaksi idän ja Loberían rannan. Matka ei ollut pitkä, mutta taival varsin tylsä, joten kärsimme mieluummin 3.50 USD:a taksista kuin kävelimme ikävää maantien vartta.

Saaren itärannalle osui reilun kokoiset aallot, ja Loberían ranta oli surffareiden suosiossa. Saapuessamme rannalle varsin myöhään aamupäivällä siellä oli jokunen auringonpalvoja ja yksi surffailija, joten ruuhkasta ei voinut puhua. Ranta on kuulemma myös leijonahylkeiden suosiossa, mutta niitäkin näkyi vain muutamia. Lisäksi hiekalla oli merileguaanien jälkiä: sisäänpäin kääntyneitä, kynsiin päättyviä kämmenen painalluksia ja niiden keskellä hännän tekemä juova.

Löysimme uimarannan toisesta päädystä vaellusreitin, jota innostuimme seuraamaan niin pitkälle kuin helteessä viitsisimme. Hämmästykseksemme reitin varren laavakivillä lämmitteli paljon merileguaaneja. Mitä pidemmälle louhikossa pääsimme, sitä tiuhemmassa leguaaneja näkyi. Yhdeltä seisomalta saattoi laskea kuusikin liskoa. Joku oli asettunut keskelle ylös, alas kivikossa kiemurtavaa polkua. Se ei välittänyt, vaikka astelimme varovaisesti sen yli.

Asetuimme kauniin poukaman upeille laavajärkäleille istuskelemaan, nauttimaan eväsvesistämme sekä silmiä hivelevästä maisemasta. Aallot löivät rantaan allamme ja muutama merileguaani kölli rantalohkareilla. Lobería osoittautui paljon hienommaksi kuin olimme uskoneet.

Suunnitelma A:sta suunnitelmaan B

Meidän oli lopulta hyväksyttävä se tosiseikka, ettei kovasti odottamamme Españolanretki toteutuisi. Vaadittua kuuden hengen porukkaa ei saatu kasaan. Retkipuljun muut retket olivat täynnä. Kipitimme rantakadulle kysymään toisesta retkitoimistosta, jospa heillä olisi edes jotain tarjottavaa viimeiselle San Cristóbalin päivällemme. Ilmoittauduimme saman tien heidän tarjoamalleen 360°-retkelle. Asiassa oli edes se pieni positiivinen puoli, että säästimme 140 taalaa…

Aamuseitsemän jälkeen odottelimme jo aamiaiskaakaomme kera retkitoimiston edessä. Kun kaikki 10 retkelle osallistujaa olivat saaneet haluamansa snorklausvälineet ja räpylät, talsimme satamalaiturille ja astuimme veneeseen. Pari 140 hv:n Suzukia hyrähti käyntiin, ja kurvasimme satamalahdelta lounaisen loistoniemen ympäri kohti San Cristóbalin kuuluisinta sukelluskohdetta, nukkuvan leijonan muotoista ”León Dormidona” tunnettua kalliomuodostelmaa. Sen liki 150 metrin korkuiset seinämät nousevat pystysuoraan merestä ja kahden kallion välisestä kapeasta salmesta pääsee uimaan läpi. Vaikuttavan näköiset kalliosaaret ovat syntyneet, kun kiehuva laava on kohdannut kylmän meren ja poksahtanut kahtia.

Sellaisessa paikassa emme olleet ennen snorklanneet! Heti veteen päästyämme opas alkoi huutaa: ”Tiburón! Tiburón!”, ja allamme ui mustaevähai. Pian sen jälkeen näimme liemikilpikonnan. Kun potkiskelimme eteenpäin kallioseinämien väliin, haita ja kilpikonnia ilmaantui lisää. Kallioiden takana seuraamme liittyi myös leijonahylje. Polskimme vielä kapeamman rakosen korkealle vellovissa aalloissa haiden uidessa alitsemme. Rakonen kapeni kapenemistaan, eikä tyrskyjen läpi ollut turvallista uida, joten palasimme samaa reittiä takaisin. Syvän meren laidalla nähtävät vähenivät ja kiipesimme veneeseen. Paikka oli todella hieno ja täynnä aivan erilaista nähtävää kuin aikaisemmat snorklauskohteemme. Harmi kyllä, siellä usein vierailevat vasarahait eivät näyttäytyneet.

Seuraavaksi ajelimme ”Cerro Brujasille”, eli noitavuorelle. Siellä poikkesimme vain maisemia ihailemassa. ”Playa Sardinasin” hiekkarannalla kapusimme taas maihin. Halukkaat voivat snorklailla, uida tai kävellä rannalla. Valitsimme sillä kertaa viimeisen vaihtoehdon, ja tutkimme rannalta löytyviä hummerinkuoria ja merisiilin ”rankoja”. Bongasimme myös merileguaanin, ja lintumaailma tarjosi sinijalkasuulia sekä pelikaaneja.

Pohjoisemmaksi karauttaessamme alkuun vihreä saari alkoi näyttää punertavan mustalta. Puoliväliltä lähtien saari oli enimmäkseen karua laavakenttää ja rosoisia rantajyrkänteitä. Koilliskärkeä lähestyessämme mainingit muuttuivat korkeammiksi ja terävämmiksi.

Punta Pitt on kuuluisa lintukolonioistaan ja erityisesti punajalkasuulistaan, joita asustaa Galapagoksella San Cristóbalin koilliskärjen lisäksi ainoastaan Genovesan saarella. Punajalkasuulat ovat siitä veikeitä, että ne osaavat tarttua kirkkaanpunaisilla räpylöillään oksiin. Niinpä ne viihtyivät pusikoissa. Valitettavasti pusikot olivat niin korkealla vuorilla, että lintuja oli vaikea nähdä kunnolla edes kiikareilla – ja keikkuvasta veneestä lähes mahdotonta kuvata. Onnistuin nappaamaan yhden kuvan tärähtäneestä, päättömästä punajalasta.

Viimeinen pysäkki oli laavamaiseman keskelle kätkeytyvä valkohiekkainen ranta ”Rosa Blanca”, jonne ankkuroimme lounastamaan. Kävimme myös snorklaamassa smaragdinvihreässä laguunissa, mutta näkyvyys siellä oli sillä haavaa onneton. Sama ongelma toistui aallokon sotkemalla lahdelmalla, jossa viihtyi useita ruokailevia liemikilpikonnia. Jotkut yrittivät yhyttää niitä snorklaamalla, mutta minä tyydyin koettamaan onneani paatin kannelta. Kumpikin vaihtoehto tuotti lähes yhtä laihan tuloksen.

Yli 8 tunnin reissumme oli mukava päivä merellä ihastelemassa San Cristóbalin vaihtelevia maisemia. Lisäksi meille suotiin muun muassa fregattilintujen, eri suulien ja venettämme seuranneiden ulappakeijuparvien upeat lentoesitykset. Oma kuvamateriaalini jäi köyhäksi, mutta Oskari sai reissun toistaiseksi parasta vedenalaista videomateriaalia haista, kilpikonnista ja leijonahylkeistä, joiden kanssa oli ilo snorklailla. Galapagoksen-matkamme oli mukava päättää tutustumalla saarelaisten elämään villien luontokappaleiden keskellä.