Sammakot ja prinsessat

Vanhan busterin keula halkoo veden peiliä. Sinitaivaan pilvenhahtuvat heijastuvat leppoisista laineista. Vihreän sametin verhoamat merenpohjan vuoristot, rotkot ja solat katoavat veneen alle. Vesi on kirkasta. Neljään – kuutenkin metriin näkee hyvin. Syvässä, tummansinisessä vedessä keijuu vaaleanpunaisia vannehameita. Prinsessat ovat kokoontuneet tanssiaisiin – tai korvameduusojen ”vasikoiminen” on alkanut. Matalalta paistavan auringon säteet taittuvat tummassa vedessä piirtäen veneen alle vaaleita, syvyyteen katoavia juovia. Siellä on hylkeiden ja kalojen maailma. Upeita tutkimusretkikelejä riittää päivä toisensa perään!

Pääskyset jättivät meidät kuudes syyskuuta. Seuraavana päivänä niitä ei enää näkynyt. Tuli tyhjä olo. Joko syksy oli niin pitkällä? Raikkaita aamuja ja hiljaisuutta. Paitsi jos tuulee… Kun tuuli hellittää hetkeksi, syksy on hienoa hiljaisuutta. Suuri osa, ainakin äänekkäimmistä (tiirat ja useimmat lokit), linnuista oli lähtenyt. Jäljelle oli jäänyt hiljaa öriseviä merimetsoja ja lähes kuiskaten juttelevia tiasia, hippiäisiä, peukaloisia, punarintoja…. Västäräkkejäkin lehahteli vielä rantakallioilla. Parhaimmillaan yhdeksän riukupyrstöä istui rannan kelolepän latvassa. Ne nauttivat silmin nähden illan viimeisistä auringon säteistä. Kun auringon kehrä tipahti horisontin taa ja taivaanranta syttyi punaiseen hehkuun, västit jättävät latvan, siirtyivät yöpuulle.

Syksy toi rauhan

Kovin kesäiset syyssäät valtasivat lounassaariston. Vaikka aurinko paistoi jo matalalta, kiireettömät aamiaiset maistuivat näköalakallion päällä tavallistakin paremmilta. Kun tuuli syyskuun kuudentenatoista kääntyi pohjoiseen, kurkia alkoi tulla suurina auroina. Niitä tuli tuhansia! Kurkien ääntelyä kuului miltei koko päivän ja yöhön asti. Jotkut auroista olivat niin korkealla, että niitä tuskin erotti. Toiset muodostelmat hajosivat ulompien saarten yllä. Kookkaat linnut pyörivät ympyrää yläpuolellamme, ottivat korkeutta ja järjestäytyivät uudestaan aurojen muotoon. Sitten ne suuntasivat määrätietoisesti aavan meren ylle – kohti etelää.

Haukkojenkin lentoliikenne oli vilkasta. Aamiaiskalliolta saimme todistaa pienten haukkojen metsästystä saaren ilmatilassa. Ne lensivät matalalla kalliosolia seuraillen ja koittivat yllättää pikkulintuja. Yritimme opiskella pienten haukkojen tunnusmerkkejä pääsemättä niistä kovinkaan täsmällisesti jyvälle. Varpushaukalla on leveät ja lyhyet siivet, tuulihaukalla kapeammat ja suhteellisesti pidemmät, ja nuolihaukalla terävämmät. Pikkulinnuilla oli vaikea paikka – lähteäkö vaaralliselle matkalle, kauas merien ja aavikoiden yli vai norkoillako rakkailla kotikonnuilla haukkojen saalistettavana hyytäviin pakkasiin asti. Varvikkoon tarttuneista pikkuhöyhenistä päätellen haukkojen saalistus oli tuottanut tulosta useamman kerran.

Muuanna aamuna, aamu–pari ennen kuin lähtöämme, saimme katsella – ei vain yhden, vaan kahden hylkeen polskuttelua! Ensin yksi hylkeennenä ilmeistyi pinnan ylle. Sukellettuaan muutaman minuutin se ilmaantui taas pintaan. Yhtäkkiä sen vieressä pisti esiin toisenkin hylkeen pää! Tuuli kävi idästä, eivätkä ne saaneet meistä vainua. Toinen hylkeistä näytti oikein nauttivan aurinkoisen päivän lämmöstä. Se punki koko kroppansa pinnan päälle kuin kerätäkseen upean ilman ihanuutta. Aikansa nautiskeltuaan se sukelsi pyllistäen, niin ettei mikään ruumiinosa jäisi aurinkoenergiaa vaille.

Jääkää hyvin – ilolinnut ja öttimönkiäiset!

Koko kesänä emme olleet nähneet niin paljon kyitä kuin syyskuussa! Rantakäärmeet olivat ilmeisesti jo hakeutuneet talvehtimiskolojensa liepeille. Yksi ”ranturi” paistatteli kolonsa suulla, saunan nurkalla, kun ilta-aurinko sattui siihen sopivasti. Kyitä, pienistä, kastikkaan kokoisista, vajaan puolen metrin mittaisiin lämmitteli aurinkopaikoissa varsin tiuhaan. Niiden värit vaihtelivat sysimustasta, kauniin harmaisiin ja ruskeisiin. Kirkkaista, selvästi erottuvista sahalaidoista päätellen ne olivat vastikään luoneet nahkansa.

Aurinko laski jo varhain. Uuden kuun illat olivat pimeitä. Tähdet, joita ei joku aika sitten ollut erottunut ensinkään, syttyivät yksi toisen jälkeen tummenevalle taivaalle. Taivaskupolin pimetessä näkyi myös vilkkuvia lentokoneita, tasaisesti jurnuttavia satelliitteja ja huikeita tähdenlentoja. Kun taivas yhä vain tummeni, voimme havaita oman tähtisumumme, Linnunradan, vaalean ”maitotien” vievän taivaanrannasta toiseen. Ja oven vieressä, tuvan terassillla piti varoa ystäväämme valtavan kokoista, suloista rupikonnaa. Se tuli siihen joka yö.

Meidänkin aika saarella alkoi käydä vähiin. Olimme kirjoittaneet muistiin kaiken maailman sarjanumeroita ja imeikoodeja, kuvanneet talteen keltakuumerokotetodistukset ja muut dokumentit. Olimme selvitelleet lääkepussukan sisältöä ja taksi- ja bussimatkailun turvallisuusohjeita. Olimme opiskelleet erilaisia huijausjippoja ja tutustuneet kekseliäisiin varkausmetodeihin. Olimme väsänneet salataskuja matkavetimien sisään ja tehneet tarkennettuja matkasuunnitelmia – uupumukseen asti. Olimme paremmin valmistautuneita matkailun haasteisiin kuin ensimmäiselle reissullemme Aasiaan – ainakin periaatteessa.

Pöljä mikä pöljä

Hankimme varmuuden vuoksi esta-matkustusluvat Yhdysvaltoihin, jos meidän tarvitsisi palata vaikkapa Miamin kautta Koti-Suomeen. Ameriikankoneeseen kun ei pääse ilman lupia. Olin katsonut puhelimen selaimesta, mistä matkustuslupia haetaan ja löytänyt SAYL:n (Suomi–Amerikka Yhdistysten liitto) sivuillta hyvät ohjeet sekä linkin tarvittavalle sivuille. Sivuistolla kerrottin kaikenlaista aiheeseen liittyvää – myös lukuisista huijaussivuista, joiden kautta hakemus tulisi turhan kalliiksi.

Siirryin kannettavalle. Sillä hakemus olisi helpompi naputella. Koneen selaimessa SAYL:n sivu oli  jotenkin rikki. Palikat olivat vähän siellä sun täällä. En löytänyt etsimääni linkkiä, joten hain sitä uudelleen maailmanlaajuisesta verkosta. Ja enkös sitten kuitenkin pistänyt hakemukset menemään jonkun – todella uskottavan – rahankeräyssivun kautta! Siis emme olleet edes päässeet lähtemään, kun jo onnistuin tulemaan huijatuksi! Maksoimme USA:n matkustusluvista ihan liikaa! Kyllä jurppi! Eikä voinut kuin itseään syyttää! Mietimme myös, pitäisikö olla huolissamme. Olimmehan listanneet hakemukseen henkilötietomme passin numeroita myöten! Hentoa helpotusta toi se, että hakiessamme tukea poliisin neuvonnasta – neuvoja-poliisimies, sanoi höyrähtäneensä itse aivan samanlaiseen sivustoon.

Tapaus borrelia

Punkin poiston, puhdistuksen ja alkuantibiootin jälkeen pistoskohta näytti rauhoittuvan ja punoitus hävisi parissa päivässä. Sitä ei enää juuri edes näkynyt. Vajaan viikon kuluttua pistoskohta alkoi kuitenkin kihelmöidä ja siihen ilmaantui turvotusta ja epämääräistä, viininpunaista ihomuutosta. En jäänyt odottamaan, että se saavuttaisi maagisen viiden sentin läpimitan. Rupesin järjestelemään kunnon hevoskuuria. Nyt napsin antibioskajaa muutaman viikon, ja taas – toivomme parasta. Jään toki kaipaamaan tuttua ja turvallista suolistoflooraani, mutta parempi näin.

Olen koko ikäni väittänyt olevani jonkin sortin luonnon ystävä, mutta täytyy myöntää, että vaikka muut hämähäkkieläimet saavat osaltani varsin huomaavaisen kohtelun, punkit jäävät sitä paitsi. Ne ja muutamat muut öttiäiset, kuten vaikkapa hieta- ja hirvikärpäset, eivät enää pääse nauttimaan varauksettomasta myötätunnostani. Kuka ikinä niistä nauttiikaan, tervetuloa! Saatte puolestani ikiomaksi kaikki inhat ötökät tältä maailman kolkalta!