Sabaidee Vientiane

Kuu loisti täytenä ja valaisi bussin ikkunoista näkyvää sademetsien peittämää, satumaista maisemaa. Olimme pilvien yläpuolella. Ne heijastivat pehmeästi kuun hopeista valoa. Laon luonto on kaunis – ja haastava – yötä päivää.

Lähdimme suoraan kokkauskurssilta hakemaan valmiiksi pakatut kamamme majatalosta. Tuktuk noukki meidät bussiasemalle kadunkulman matkatoimiston edestä. Puoli kahdeksan aikaan reppureissaajia alettiin pakata hienoon sleeper-bussiin. Tässä bussissa oli jopa vessa (jonka ovessa luki: allow pee, not poop). Punkat olivat yksittäin kolmessa jonossa, ja jonojen väleissä oli kapeat käytävät. Kun turistit oli saatu sijoilleen, käytävien patjoille ängettiin vielä paikallisia pötköttämään.

Punkka oli aivan liian lyhyt ja kapea Oskarille ja juuri ja juuri riittävän kokoinen minulle ja, koska en halunnut pistää kamerareppuani isojen reppujen kanssa linja-auton tavaratilaan, se vei huomattavan osan punkasta. Oskarilla puolestaan oli ilonaan pieni reppu, jossa kulkee arvotavaramme.

Yöbussi = sleeper bus??

Bussi lähti kahdeksalta Luangprabangista etelään, kohti Vang Viengin bilepaikkana tunnettua turistikaupunkia ja pääkaupunkia, Vientianea. Matkaa Vientianeen on vajaat neljäsataa kilometriä, ja siihen menisi kymmennen tuntia (se on se haastava luonto). Alkumatka oli taas aivan mahdotonta kippuratietä, ylämäkiä ja alamäkiä. Tie oli totuttuun tapaan kapea ja kuoppainen. Osaat varmasti kuvitella, miten korkea turistibussi huojuu, heiluu ja hytkyy, kun se painelee suunnilleen kolmeakymppiä jarrutellen kuoppien yli neulansilmämutkiin, ja kiihdyttäen taas vauhtiin ykkös-, max kakkosvaihteella. Onneksi oli turvavyöt. Voi edes jotenkin luottaa siihen, että pysyy punkassa yön pitkinä tunteina.

Oliko jollain ryhmällä jäänyt sapuskat kunnolla kypsentämättä vai oliko edellisiltaisessa grillibuffeessa ollut jotain hämärää? En tiedä, mutta masummekaan eivät olleet ihan 100 % kunnossa. Ensimmäinen kerta koko reissulla! (Niitä itse aiheutettuja mausteiden yliannostuksia ei lasketa.) Yllättävän pitkälle olimme päässeetkin ilman vatsaongelmia.

Yöllä ajamisessa on se etu, että bussin ei tarvitse tööttäillä, jotta: ”Täältä tullaan!”, koska ajovalot kertovat sen muutenkin. Iso bussi vie mutkissa kääntyillessään molemmat kaistat. Välillä pysähdeltiin odottamaan, että vastaan tulevat ehtivät pois alta. Yöllä ajamisessa on myös se etu, että sitä vastaan tulevaa liikennettä on vähemmän. Mutta tööttäilyä tai ei, eipä siitä nukkumisesta taaskaan oikein mitään tullut. Ehkä vajaat kolme tuntia kymmenestä meni jonkinlaisessa horroksessa. Ai että, pisti kateeksi yksikin nätti, erinomaisesta englanninkielestä päätellen jossakin ulkomailla elävä aasialaistyttö, joka pisti laput silmille, simahti saman tien, ja nukkui koko matkan vessapysähdystä lukuunottamatta.

Aamukuudelta saavuimme silmät sikkurassa Vientianen laitakaupungin linjuriasemalle, josta tuktuk-kuskit saivat bussilastillisesta hyvät pokat keskustaan. Oli, muuten, uskomattoman kuoppaiset ja rähjäiset tiet silläkin matkalla.

Nukkuneen rukoukset

Emme tietenkään päässeet huoneeseen vielä tuohon aikaan, mutta jätimme isot pakaasit hotellille ja lähdimme katsastamaan Vientianea. Kävelimme, totta kai, suoraa päätä Mekongin rantaan. Näkymä ja tunnelma olivat täysin erilaisia kuin Luangprabangissa. Joki kulkee leveässä rännissä, jonka viistot laidat on rakennettu betoniruuduista, eikä rannalla ollut montakaan puuta varjostamassa korkealle kipuavaa, armotonta aurinkoa. Jokivesi oli todella matalalla. Rännistä valtaosa oli kuivilla ja joki virtasi liruna kaukana rannasta. Oli hassua ajatella, että vastarannalla on Thaimaa.

Pääkaupunginksi varsin hiljainen Vientiane (vajaat 300 000 asukasta) ei ole erityisen kaunis kaupunki. Se on paljas, kuuma, pölyinen ja likainen. Edes joki ei jaksa luoda sinne viihtyisyyttä. Onneksi tarkoituksemme oli vain levätä matkan rasitukset pois, nostaa valuuttaa, hoitaa nettihommia ja jatkaa matkaa kohti etelää, jossa sähköjen ja wifien kanssa voi olla vähän niin ja näin.

Vientiane Garden Hotellissa on pikkuruinen vehreä sisäpiha uima-altaineen. Sellaista luksusta ei vielä ollut osallemme sattunut – ja tuskin sattuu hetimiten tulevaisuudessakaan. Mutta mikä tärkeintä, hotellissa oli rauhaisaa, vilpoisaa ja hyvä nukkua! Lisäksi vessa oli siisti, mikä oli mukavaa, sillä pöntöllä tuli vietettyä hieman normaalia enemmän aikaa.

Stupa? Stupido!

Vielä aamullakin kävimme hieman hitaalla. Lähdimme kuitenkin reippaasti tutstumaan Vientianen nähtävyyksiin. Painelimme tuktukin kyydillä Lao(si)n tärkeimmälle kansalliselle monumentille ja buddhalaisuuden sekä maan itsenäisyyden symbolille, Pha That Luang -stupalle. Tuo stupa-sana oli tullut eteen jo niin monta kertaa, että piti tutkia, mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa. Kyseessä on buddhalainen rakennus, joka on saanut alkunsa Buddhan maallisten jäännösten päälle kasatuista hautakummuista. Stupan jalustana on nelikulmion muotoinen rakenne, jonka päällä on puolipallon muotoinen kupoli, sitten kartion muotoinen torni, ympyrän muotoinen levy ja kuunsirppi. Kolme ensin mainittua löytyy helposti, mutta pari viimeistä vaativat jo hieman mielikuvitusta.

Tämän stupan ovat legendan mukaan alunperin rakentaneet intialaiset lähetyssaarnaajat Buddahan kylkiluunpalan päälle jo 200-luvulla eaa. Se on rakennettu uusiksi useita kertoja, ainakin 1200- ja 1500-luvuilla, minkä lisäksi sitä on korjailtu useaan otteeseen sen kärsittyä milloin burmalaisten, siamilaisten tai kiinalaisten käsissä. Stupa rakennettiin uudestaan taas 1900-luvulla ranskalaisen arkkitehdin vanhojen piirrustusten pohjalta. Sekään ei riittänyt, vaan suuri kullanvärinen Pha That Luang piti suunnitella ja rakentaa uudestaan vielä 30-luvulla. Se kärsi pahoin thaimaalaisten pommituksissa ja rakennettiin vielä kerran uudestaan Toisen maailmansodan jälkeen. Joitain vanhoja patsaiden paloja ja muita osia oli aseteltu stupaa ympäröivän uloimman muurin seinustoille näytille.

Stupan lähellä on myös pari temppeliä. Yhtä katselimme kauempaa (Temppeleitä on tällä maailman kolkalla niin tiuhassa, että ne eivät aina jaksa kiinnostaa.), mutta menimme tarkastelemaan toista, rauhallisemman oloista, lähemmin. Se oli vähän erilainen kuin, mitä olimme viime aikoina nähneet. Avoimen, pilarein tuetun rukoussalin katto oli täynnä komeita, uskonnollisista legendoista kertovia maalauksia, vähän niinkuin sarjakuvia.

Seuraavaksi kävelimme komean That Luang -tien laitaa kohti kaupungin sydäntä ja toista tärkeää kansallista monumenttia. Vihreää valoa odotellessamme viereemme osui vanhempi brittiherra, varsin ”jolly fellow”. Kävelimme yhtä matkaa pätkän verran. Herra oli tullut Bankokin kautta Vientianeen työmatkalle (edusti jotain hämäräksi jäänyttä urheiluvaatemerkkiä, jota joku hämäräksi jäänyt Laon kansallinen joukkuekin käyttää) ja ottanut pari tuntia ”omaa aikaa” nähtävyyksien katseluun. Hänellä oli tuttavia Helsingissä, ja hän innostui kovasti reissustamme: halusi heti blogimme osoitteen. Trans Siperia on kuulemma hänenkin to do -listallaan.

Laojen on, totta kai, täytynyt rakentaa vanhan siirtomaaisännän pääkaupungissa olevaa suurempi riemukaari. Kaukaa tarkasteltuna kauniiden Versaillesmaisten suihkulähteiden vieressä, keskellä Vientianea seisoo komea 1960-luvulla rakennettu Patuxai, joka on omistettu Lao(si)n Ranskasta itsenäistymisen puolesta taistelleille. (Se, muuten, rakennettiin Yhdysvaltain tuella sementistä, joka oli tarkoitettu uuden lentoaseman rakentamiseen…) Rakennelmassa yhdistyvät erikoisella tavalla pikkutarkka buddhalaisarkkitehtuuri ja 60-luvun neuvostofunktionalismi. Joka tapauksessa, täkäläinen versio Pariisin Arc de Triomphesta oli kerännyt ympärilleen turisteja kuin esikuvansa konsanaan. Kaaren alla varjossa kävi ihana, vilvoittava tuuli. Kivipenkiltä saattoi rauhassa tutkiskella katon jumalia kuvaavia reliefejä ja kaariaukkoja vartioivia patsaita.

Riemukaarelta kävelimme aiheeseen sopivan, pienen Parisienne Cafén (masut vaativat lohturuokaa: kinkkujuustocroissanttia ja kaakaota) kautta kämpille, ja uima-altaalle lepuuttamaan jalkoja ja massuja.

Illalla kävelimme vielä Mekongin rantaan laajalle iltatorille. Telttakatoksissa oli tarjolla vaatetavaraa joka lähtöön. Oli sekä tuttua turistihamosta ja T-paitaa että esimerkiksi farkkuja ja farkkushortseja noin neljällä eurolla. Koot vain tuppasivat olemaan paikallista kaliiberia, hiukkasen pienehköjä länkkäritakamukselle. Lisäksi löytyi halpaakin halvempaa kännykänkuorta, kummallisen merkkisiä meikkejä sun muuta.