Road Trip – Svenska Västkusten

Mustavalkeaksi maalattu Södra systerin loisto seisoo pienellä mustarantaisella kallioluodolla. Takana häämöttää Väderöarna-saariryhmä. Sen jälkeen on vain merta – aava Atlantti. 

Yhtäkkiä merenpinnan ylle tupsahtaa hylkeen pää, ja kohta toinenkin! Muutamassa sekunnissa ne katoavat taas pinnan alle vain käydäkseen kurkkaamassa meitä uudestaan. Vilkkaanoloisia otuksia! Sitten nuo pohjoisten merien kirjohylkeet jatkavat kalasteluaan syvänteen reunalta nousevan luodon rantavesissä. Pian vettä riittää veneen alla toistasataa metriä, kun muutaman kilometrin päässä mantereella, Fjällbackan rantakallio nousee 74 metriin. 

Jyrkkärinteiset, korkeat kalliot hallitsevat maisemia koko Göteborgista Norjan rajalle yltävän 1998 Västra Götlandin maakuntaan liitetyn Bohuslänin rannikolla. Seudun vanhin kiviaines on syntynyt 1,8 miljardia vuotta sitten, mutta maakunnan nimikkokivilajin, Bohusingraniitin, uskotaan syntyneen vasta 900 miljoonaa vuotta takaperin, kun Balttian kilpi kolaroi merenalaisen tektonisen laatan kanssa.

Noin kolmannes Bohuslänistä on paljasta kalliota. Ulkosaaristoa lukuunottamatta se johtuu lähinnä ihmisistä. Metsiä on kaadettu rakennustarvikkeeksi ja polttoaineeksi. Viikingit tarvitsivat puuta taloihin ja veneisiin, ja sillinpyytäjät tynnyreihin ja tervanpolttoon. 1600-luvun lopulla maakunta olikin liki kaljuksi kaluttu. 

Ruotsinlaivalla länteen

Siitä on miljoona vuotta, kun viimeksi risteilimme kesällä Ruotsiin. Viimeisistä kolmesta–neljästäkymmenestä suvesta olemme nauttineet lähinnä Suomen saaristossa. 

Aurinkoinen Helsinki oli Viking Gabriellan ulkokannelta katsellen todella kaunis: hohtava tuomiokirkko vanhan keskustan yllä, valkeat linnut sinistä merta vasten, ja upeat Valkosaari ja Luoto, Ryssänsaari, Lonna ja Suomenlinna! Maisema pyörähtää 180 astetta, kun laiva kääntää keulan kohti ulappaa. Iltayhdentoista aikaan on käytävä vielä kannella katsomassa Bengtskärin majakkaa illan rusottavaa taivasta vasten. Harvemmin sitä siltä kantilta pääsee näkemään. 

Aamulla oli ehdottomasti herättävä kukonlaulun aikaan, kun laiva pujahti ”Tukholman ränniin”. Sievät Roslagenin villat ja punaiset ranta-aitat täplittivät jylhien saarten rantoja. Merikotka kaarteli merimetsojen pesäsaaren ympärillä saaliin toivossa. Pari tuntia rännissä porskutettuamme huviloita oli yhä tiheämmässä, ja vähän ennen Stadsgårdsin satamaa rakennukset kasvoivat kerrostalojen mittoihin. 

Viiden tunnin hilpasu Ruotsin halki

E4 leikkaa jyrkkäpiirteisen Nackan jälkeen loivasti kumpuileviin peltomaisemiin. Ympärillä kasvoivat ”ruotsipullan” aineikset. Liikenneopasteiden paikkakunnat, kuten Hölö ja Mörkö, hymyilyttivät suomipoikaa ja -tyttöä. 

Vätter oli hyvä puolimatkan krouvi ja evästelypaikka. Vätterin etelärannan täyttävän vajaan sadantuhannen asukkaan Jönköpingin jälkeen käännyimme E4:ltä tielle nro 40. Se sukelsi kotoisenoloisten metsien ja soiden lomaan, kunnes ensimmäiset Göteborgin laitakaupungit tulevat vastaan. Tuosta Ruotsin toiseksi suurimmasta kaupungista suuntaamme luoteeseen ja suuren veden rantaan. 

Tien päässä, kauimpana lännessä, on alta puolentoista tuhannen asukkaan Marstrandin taajama, jonka väkimäärä moninkertaistuu kesän lomasesongin aikana. Kaupungin perusti Norjan kuningas Haakon IV Haakoninpoika jo 1200-luvulla. 1658 Marstrand liitettiin osaksi Ruotsia. Samana vuonna sinne ruvettiin rakentamaan kaupungin kuuluisinta nähtävyyttä, aikanaan jopa Euroopan vahvimpiin kuulunutta, Karlstenin linnoitusta. Rakennustöitä jatkettiin parisataa vuotta, ja näytti siellä vieläkin riittävän pientä laittoa.

Viihtyisä pienvenesatamakaupunki

Marstrandsöllä kohoava komea graniittilinnoitus hallitsi koko kaupungin näkymiä. Sen torni nousi suunnilleen 40 m merenpinnan yläpuolelta liki sadan metrin korkeuteen. Seitsenkerroksisen tornin ympärillä oli vallihautoja ja muureja sekä neljä bastionia, joilta oli hienot näkymät ympäriinsä. 

Suurimman osan Marstradissa viettämästämme ajasta ihailimme linnoitusta Koön puolella sijaineesta viihtyisästä kylpylähotellista, mutta kävimme toki tutustumassa linnoitukseen lähemminkin. Lähinnä jalankulkijoita ja pyöräilijöitä kuskannut pikkulossi kun lähti näppärästi suunnilleen sadan metrin päästä hotellilta. Marstrandsö oli harvoja huoltoajoneuvoja lukuun ottamatta autoton.

Marstrands Havshotellimme oli aivan meren äärellä. Välissä oli vähimmillään vain laituri. Siihen oli köytetty kelluva sauna, josta oli upea näkymä satamalahdelle ja linnoitukselle. Sauna kuului hotellin ”suolakylpylään”, saltbadiin. Lisäksi oli pore- ja ulkoaltaita sekä pieni uima-allas. Saunasta voi pulahtaa myös Skagerragin aalloille. Iltaviiden jälkeen kylpylässä oli mukavan vähän porukkaa. Suurin osa vieraista lienevät olleet valmistautumassa hotellissa järjestettyihin hulppeisiin, monikulttuurisiin häihin.

Laiskoja kun olimme nautimme myös illallisen hotellin Ottos-ravintolassa. Se ei ollut ollenkaan huono valinta! Räkmacka oli maukas ja turhan suuri, ja sitäkin suurempi punakampela kerrassaan uskomattoman herkullinen. Kokonaisuutena hotelli sai 10 pistettä sijainnista. Miinuksia tuli käytävällä vastaan leijuneesta hienhajusta, huonosta wifistä ja siitä, ettei huoneissa ollut minkäänlaista kylmäkaappia. Vieraiden ostettavaksi tarjotut skumpat ja oluet eivät todellakaan houkutelleet seistessään lämpiminä pöydällä. Hinta-laatusuhde oli vinksallaan.

Käringön – suloinen ”akkain” saari

Puolisentoista tunnin ajomatkan ja viiden sillan jälkeen saavuimme Tuvesvikin pieneen satamaan. Kuten Marstrandin kapean salmen yli hurauttanut lautta myös Tuvesvikistä Käringölle vievä vesibussi kuului julkisen joukkoliikenteen piiriin. 3 euron liput ostettiin luottokortilla näppärästi sataman automaatista. Paikoitus sen sijaan oli mutkikkaampaa. Kohtuulliseen 12 euron vuorokausihinnan sai maksettua vasta puhelinapin lataamisen ja palveluun kirjautumisen jälkeen.

Voi hyvät hyssykät minkälainen ”kallionkippana” vajaan 8 kilometrin merimatkan päässä odotti! Tiiviisti toistensa kylkiin rakennetut pikkutalot vaikuttivat aivan epätodellisilta, kuin jossain miniatyyrisatumaailmassa. Oli niin nättiä, niin siistiä, vastamaalattua, hoidettua ja kukin koristeltua, ettei voinut kuvitellakaan. Kylä kattaa saaren pinta-alasta noin puolet, mutta siellä ei ollut ainuttakaan autolla ajettavissa olevaa tietä. Polkupyörilläkin sai kesäsesongin aikana ajaa ainoastaan saarella päivystävä meripelastusaseman miehistö. 

Vaikka lauttasataman kyljessä Skepperholmella seisoikin Käringön kärring eli akka, saari ei ollut saanut nimeään akan mukaan. Skotlannin gaelinkielen cairn-sanasta väännetyn käringin oletetaan tarkoittaneen valkeaksi maalattua latomusta eli jonkinlaista kummelia, joka aikanaan oli auttanut lähivesien merenkulkijoiden navigointia. 

Käringön on ollut asuttu jo 1500-luvun lopulta alkaen. 1900-luvun alkupuolelle mennessä lähinnä kalastuksesta elantonsa saaneiden asukkaiden määrä oli noussut yli 650:een. Nyt tuolla vajaan ⅔ Seurasaaren kokoisella saarella asui 65 yritteliästä henkeä vuoden ympäri. He pyörittävät jopa 26 yritystä ja pitävät yllä niin elävää saaristoyhteisöä että vastaavaa saa hakea. Pikkusaarella on muun muassa useita puoteja ja kauppoja, kahviloita ja ravintoloita, majoituslaitoksia ja varsin suuri vierasvenesatama. Tuimme niistä Hotell Käringötä, Handlarn-elintarvikekauppaa sekä Petersons Krogia. 

Saarella oli yli 280 taloa, joista jokaisessa vaikutti olleen kesää viettämässä 2–6 ihmistä. Siihen kun lisäsi vielä vierasveneilijät, pikkusaaren väkiluku lienee noussut kesäsesongin aikana ainakin puolentoista tuhanteen. 

Hauskinta oli se, että eräs paikallinen tuli kertomaan meille saarelaisten omistavan ainoastaan maan talojensa alla ja muutama harva pikkuruisen aidatun pihasen. Noiden alueiden ulkopuolella sai kulkea kaikkialla! Olimme siis tervetulleita kulkemaan puolen metrin levyisiä polkuja talojen välistä rantavajoille ja monille laitureille! Tunnelma oli aivan erilainen kuin vaikkapa kotomaan puolella vierailijavihamielisessä Utössä (siitä lisää: tiella.fi/ulkosaarilla/). Lisäksi kylän ulkopuolella oli polkuja ja useampia yleisiä uimapaikkoja. Aivan verrattoman ihana paikka!

”Noll meter från havet”

Seuraavana päivänä vaihdettiin taas tunnelmasta toiseen. Pikkuruisten mökkien ja punaisten rantavajojen kalliosaarelta muutettiin pitsihuviloiden ja mukulakivikatujen ”paikalliseen Tammisaareen”, Fiskebäckskiliin. Eroja olivat paitsi jyrkkäpiirteinen kallioinen maasto sekä se, että tiiviisti vieretysten rakennetut talot ovat erillistaloja eivätkä muodostaneet vanhalle Tammisaarelle tyypillisiä suljettuja yhteispihoja. 

Juhlapäiväksi varattu hulppea hotellimme oli rakennettu rannalle, osittain jopa vetten päälle, heti vanhan keskustan alapuolelle. Moderni kylpylähotelli Gullmarstrand todellakin täytti iskulauseensa: nolla metriä merestä. Siellä tunsimme olevamme oikein ”fin folk”. Lämmin kylpytynnyri oli meren yllä ja rauhallisista saunoista aukesivat upeat näkymät lavean lahden takana siintävään Lysekiliin. Niinikään vetten päällä olleen ravintolan lattiasta kattoon yltävistä ikkunoista oli myös varsin muikeat maisemat. Ruokakin oli parasta, mitä länsirannikonreissullamme saimme. Toki tämä kaikki tuntui myös kukkarossa.

Ihaniin pikkusaariin verrattuna Fiskebäckskilissä oli se hyvä puoli, että sieltä pääsi tekemään kunnon kävelylenkin. Kiipesimme aluksi kylän länsilaidan uimarannan ylle kohoaville kallioille ihailemaan maisemia. Jatkoimme pieniä kävelyteitä umpimähkään lounaan hollille. Satuimme muun muassa vanhalle kolerahautausmaalle, rauhalliseen Stockevikiin ja lopulta vilkkaampaan pikkukylään, Grundsundiin. 

Marssimme heti lähikauppaan, mistä jatkoimme eväiden kera lähimmälle yleiseltä vaikuttavalle laiturille istuksimaan. Eväitä mutustellessa seurasimme pienveneliikennettä ja vakuutuimme siitä, että ”matalasalmi” todellakin oli läpi kuljettava salmi. 

Lounaan jälkeen lähdimme tutkimaan tuota salmea tarkemmin. Kapean rännin rantoja reunustivat pienten punaisten rantavajojen rivistöt, ja vastarannalla seisovasta sievästä kirkosta kajahti komea gospel. Mihin sitä vahingossa törmääkään! Tuohon pikkutaajamaan voisi joskus mennä vaikka yökylään, mutta nyt meillä oli edessä vielä paluumatka Fiskebäckskilin. Toiset kuutisen kilometriä kuljimme eri reittiä peltojen lomitse ”oman” kylän satamaan ja kallioiden yli takaisin Gullmarstrandiin.

Länsirannikkoa lännemmäs

Aamulla starttasimme aikaisin, että ehtisimme parinkymmenen minuutin välein kulkevaan Gullmarsledenin lossiin ja hyvin suosittuun matkailunähtävyyteen, Smögenin laitureihin. Matkalla ohitimme varmaan viisi leirintäaluetta, joiden porteilla luki ”Fullt”. Kesäisen Smögenin lähistöltä pitää varata yöpymispaikka hyvissä ajoin!

Reilusti aamupäivän puolella oli vielä puolen ja parin tunnin parkkipaikkoja hyvin tarjolla, mutta kunhan Smögenin lukuisat kuppilat ja mereneläväravintolat avaavat ovensa, ne täyttyvät varmasti. Nyt avoinna oli vasta muutama aamiaista tarjonnut kaffela, joihin meillä ei Gullmarstrandin buffan jälkeen ollut kaipuuta. Keskityimme pikavierailullamme vain laitureihin ja rantavajoihin. Vaikka niistä muutama oli otettu kesäputiikkikäyttöön, monien edustalla oli yhä röykkiöittäin rapupyydyksiä, ja jossain perattiin jo aamuverkoilta haettua kalaa. 

Seuraava pysäkkimme oli Smögenistä pohjoiseen sijaitseva Hamburgsund. Jouduimme jättämään auton suunnilleen puolentoista kilometrin päähän venerannasta, kun sitä likempi pitkäaikaispaikoitus oli täynnä. Sitten kipusimme vankkarakenteiseen moottorikatamaraaniin, jonka kylkeen oli kirjoitettu nimi Plogjärn. Suunnistimme ensin pohjoiseen poimimaan porukkaa myös ruotsalaisista kirjoista ja rikossarjoista tutusta Fjällbackasta. Sieltä suuntasimme länteen kohti runsaan 10 kilometrin päässä odottavaa Väderöarnaa, ”Sääsaaria”.

Vanhalla luotsisaarella

Väderöarnan meriluonnonsuojelualue on perustettu 2011. Vähän Perämeren kansallispuistoa suuremmasta 180 km2 kokoisesta suojelualueesta 99 % on vettä. Sen pohjoislaitaan rajoittuvan Kosterhavetin merikansallispuiston kanssa suojeltua aluetta tulee yli Saaristomeren kansallispuiston verran, yhteensä melkein 570 km2. Monipuolisine eläin- ja kasvilajeineen puistot kuuluvat Ruotsin hienoimpiin merialueisiin.

Venematkalla ylitimme Koster–Väderö-vuonon. Allamme parikymmenmetrisillä kalliohyllyillä huojui mahtavia levämetsiä. Suunnilleen 60 metristä alaspäin viihtyivät niin sanotut ”roikkuvat puutarhat” eli värikkäiden meritähtien ja -vuokkojen, käärmetähtien sekä viuhkamatojen kokoelmat. Yli sadan metrin syvyisillä savipohjilla viihtyivät merisulat, katkaravut sekä keisarihummerit, ja kaikkein syvimmissä syvänteissä eli harvinaisia kylmän veden koralleja. 

Koska saaret sijaitsevat valtameren laidalla, Väderöarnan vesillä saattaa hyvällä tuurilla tavata jopa delfiinejä sekä pallopää- ja lahtivalaita. Pyöriäisten sekä kirjohylkeiden voi nähdä käyvän pinnalla useamminkin. Väderö- eli ”sääsaaret” ovat karuja, mutteivät elottomia. Keväällä kalliot kukkivat kevätesikkoja, valkovuokkoja ja mukulaleinikkejä. Alkukesän säväyttävästä kukkarunsaudesta kielivät suuret päivänpaisteessa kuihtuneiden ruoholaukkojen tuppaat, laukkaneilikat ja koiranruusu sekä kuusamapensaat.

Merikortti kertoo, että saaria ympäröivät vähintään keskiajalta asti liikennöidyt merialueet ovat olleet pelättyjä ja vaikeasti navigoitavia. Siitä todistavat kartalta löytyvät lukuisat hylyt. Merenkulkijoiden ahdinkoa auttamaan Storölle perustettiin luotsiasema 1754 ja Väderöbodille majakka 1867. Molempien miehitys on lopetettu 1960-luvulla, mutta luotsihistoriasta kertoi yhä Ramnön korkeimmalla kohdalla 1930-luvulta lähtien seissyt veikeännäköinen nelijalkainen tähystystorni. Siitä oli tullut oikea Väderöarnan tunnusmerkki. 

Storöllä oli ollut 1890-luvulta lähtien viisi taloa, joissa luotsiperheet olivat asuneet. Nykyään niissä toimii Väderö Värdshus, joka tarjoaa vierailijoille paitsi majoitusta myös saunan ja ruokaa. Sekä majatalo että vierassatama ovat avoinna vuoden ympäri. 

Väderöllä on myös meteorologinen mittausasema, jonka raportit luetaan Ruotsin merisääraportissa. Vierailumme ajan parin sekuntimetrin lounatuulen lempeästi tuuppimat laineet hyväilivät auringon lämmittämiä kallioita, joilla olisi pärjännyt pelkissä uikkareissa. Olisi jännittävää vierailla saarilla joskus vaikka marraskuun hämärässä tai maalis-huhtikuussa, kun kevät työntää talvea tieltään…

Tukholman kautta kotiin

Länsirannikon jyrkät ja korkeat kalliot jäivät taakse, kun sukelsimme taas metsien ja peltojen Ruotsiin. Götan kanavalla odottelimme nostosillalla huviveneen kulkua. Vaikkei Vänernin rannalta sattunut eteen sopivaa huikopalapaikkaa, Hamburgsundista mukaan ostetut, tuoreilla käsinkuorituilla katkaravuilla täytetyt sämpylät tulivat tarpeeseen. Ne nautittiin brutaalisti puolimatkan vessatauolla huoltoaseman varjossa.

Tukholmassa oli turkasen kuuma! Onneksi laivahotelli kellui Södermalmin saaren pohjoisrannassa mukavasti puiden siimeksessä, ja varjoisalle meren puolella antavan ikkunan sai auki. Pitkän ajopäivän päätteeksi oli ihanaa verrytellä kankeita kinttuja kävelemällä ”Söderin” yli viihtyisään Urban Deliin syömään. Matkan varrella löysimme myös pientä kotiin tuotavaa Stockholms Stadsmissionin, kaupungin lähetyksen, kirpputorilta.

Talsiessamme Söder Mälarstrandin vartta takaisin aurinko oli jo laskemassa Kungsholmenin kaupunkisiluetin taakse. Yhtäkkiä Riddarfjärdenin tyyni vesi rikkoutui pienestä selkäevästä. Pyöriäisiä! Näimme ensimmäistä kertaa elämässämme pyöriäisiä! Olipa mahtava loppuhuipennus elämykselliselle Ruotsin-reissulle!