Road Trip No 3

Air New Zealandin lentokone oli huollon tarpeessa, joten ”meille” oli vuokrattu kone miehistöineen portugalilaiselta Hifly-lentoyhtiöltä. Lensimme 7 tuntia Aucklandistä Australian länsirannikolle Perthiin. West Australia oli ainoa osavaltio, jossa emme ehtineet reissata ensimmäisellä Australian matkalla.

Kulutimme aikaa katsomalla vanhanaikaisilta näytöiltä leffaa. Paikallani ollut näyttö ei toiminut, joten vaihdoimme taaemmas tyhjille paikoille. Leffat alkoivat kaikki samaan aikaan eikä niitä voinut keskeyttää. Vähän yli puolenvälin päästyämme leffa loppui kesken… Kyllä ärsytti.

Pääasia tietysti oli, että pääsimme 5 aikavyöhykettä länteen päin turvallisesti. Laskeuduimme Perthiin vartin verran arvioitua aiemmin. Siihen nopeus loppuikin. Mahtoiko johtua pyhäpäivän alimiehityksestä, kun tuntui siltä, ettei homma oikein ollut hanskassa. Matkustajat tungeksivat passin tarkastukseen epämääräisenä massana, kun virkailijat vasta ryhtyivät järjestelemään tosi pitkiä jonotusnauhoja paikoilleen.

Suomalaiset kuuluivat ”kakkosluokan” maahantulijoihin. Jouduimme jonottamaan valtavan pitkässä ”muiden passien haltijat” -jonossa, vaikka meillä oli elektroniset biometriset passit. Muun muassa Yhdysvaltain, Saksan, Italian ja Kiinan kansalaiset pääsivät nopeamman sähköisen tunnistuksen kautta maahan murto-osassa jonossa viettämästämme ajasta. Ystävällisen passimme tutkineen rajaviranomaisen jälkeen saimme vielä varsin perusteellisen ”Australian Border” -käsittelyn tullikoirineen kaikkineen.

Swan-joen kaupungit

Ensimmäiset päivät Perthissä olivat varsinaista varikkotoimintaa. Ensinnäkin järjestelimme Oskarin uutta puhelinta käyttökuntoon. Se ei ollut ihan pieni projekti. Toiseksi valmistauduimme tulevaan autoreissuun ostamalla tiskivadin, lautasia, leikkuulaudan, ym. tarpeellista käytettyjen tavaroiden kaupasta sekä tyynyt, lakanat ja paistinpannun paikallisesta halpahallista.

Perth on Australian suurimman osavaltion Länsi-Australian pääkaupunki, ja siellä tai sen liepeillä asuu kolme neljännestä osavaltion populaatiosta. Osavaltio kattaa koko läntisen kolmanneksen Australiasta, mutta siellä asuu vain runsas kymmenes Australian asukkaista.

Kolmantena päivänä pidimme lomaa ja lähdimme lauttareissulle Fremantlen vanhaan satamakaupunkiin Swan-joen suulle. Kippari kertoi taustoja jokivarren alueista, rakennuksista, puistoista ja venekerhoista. Noin tunnin matka meni nopeasti ja lautta kiinnittyi kaijaan suurta konttisatamaa vastapäätä.

Painelimme saman tien Fremantlen vankilaan tiilenpäitä lukemaan. Se on suurin vankien rakentama rakennelma Länsi-Australian osavaltiossa ja ehein vankeinhoitokompleksi koko eteläisellä pallonpuoliskolla. Ensimmäiset, liki 10.000 vankia, saapuivat rakentamaan Swan Riverin siirtokuntaa 1850, ja heidän ensimmäinen tehtävänsä oli rakentaa itselleen koti. Vankilaan mahtui tuhatkunta asukasta ja se toimi paitsi miesten ja naisten myös lasten rangaistuslaitoksena 136 vuotta ennen lakkauttamistaan 1991.

Eurooppalais-australialaista historiaa muurien takana

Nykyään vankila on Länsi-Australian tärkein historiallinen nähtävyys ja se on hyväksytty myös Unescon maailmanperintökohteiden listalle. Siellä käy satojatuhansia vierailijoita vuosittain ja siellä järjestetään kiinnostavia tutustumiskierroksia. Vankilan varsin erikoisia tiloja voi myös vuokrata erilaisiin tapahtumiin.

Doing time eli ”tuomiota kärsimässä” oli peruskierros, jolla pääsi tutustumaan vankien elämään aikojen saatossa. Great Escapes eli ”mahtavat paot” -kierroksella perehdyttiin elämään lukkojen takana suunniteltujen, epäonnistuneiden ja muutaman onnistuneenkin vankilapaon kautta. Torchlight, ”taskulampun valossa”, illan kummitusjuttukierroksella tutustuttiin Fremantlen vankilan pimeään puoleen: yksinäisyyteen, kipuun ja kärsimykseen, epäonnistuneisiin teloituksiin sekä, paitsi syyllisten rankaisemiseen, myös viattomina tuomittujen tarinoihin. Tunnels eli ”tunnelit”-kierroksella painettiin kypärät päähän ja puettiin haalarit ja valjaat päälle sekä laskeuduttiin tikkaita 20 metriä vankilan alle tutustumaan pimeiden tunneleiden labyrinttiin. Tarjolla oli myös Art eli ”taide”-kierros. Ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen, että taide kukoistaa tyrmien seinillä, ovissa ja pihan muureissa niin freskoina ja uskonnollisina töinä, eurooppalaisina ja aboriginaalien maisemina kuin graffiteina ja tatuointeina.

Osallistuimme heti vankilaan saavuttuamme alkaneelle ”mahtavat paot” -kierrokselle. Opas esiintyi hauskasti ja elävästi, ja hänen johdollaan saimme hyvän käsityksen vankilaelämästä eri aikakausina. Rangaistuslaitosta ympäröivistä, korkeista muureista, valurautaporteista, vartiotorneista ja piikkilankaesteistä huolimatta kymmenet vangit onnistuivat pakenemaan Fremantlen vankilasta. Sadat muut yrittivät ja epäonnistuivat. Opas kertoi myös kiinnostavaista ja valaisevista tapaamisista, kun muutama Fremantlen entinen vanki oli osallistunut kierroksille ja kertonut vankilan oloista ja tapahtumista oman kokemuksensa pohjalta.

Vankilassa vierähti niin pitkään, ettemme ehtineet Fremantlen merimuseoon. Sen sijaan tutustuimme pienempään, ilmaiseen Länsi-Australian hylkymuseoon. Söimme lounaseväät laiturilla, tutustuimme kaupungin rantoihin ja siinä ohessa merimuseon laivan keulasta inspiraationsa saaneeseen rakennukseen.

Etsimme museon sisäänkäynnin edustalle pystytetyistä, teräksisistä Welcome Wall -seinämistä jotain vinkkiä Oskarin Australian sukulaisista. Niihin oli kaiverrettu yli 400 maahanmuuttajan nimet, saapumisvuodet ja laivojen nimet. Emme uskoneet, että Oskarin sukulaiset olisivat saapuneet maahan Fremantlen tai Albanyn kautta emmekä löytäneet seinämiltä heidän nimiään. Sen sijaan Australia-niminen laiva oli mainittu moneen kertaan, ja isoisoisän veli, Hillel Fredrik, oli palvellut parin muun aluksen lisäksi myös sen nimisellä laivalla.

Neliveto alle ja menoksi

Kolmas retkiautokokemuksemme ei alkanut aivan täydellisesti. Olimme vuokranneet Länsi-Australian rannikon tutkimusmatkaa varten nelivetomaasturin. Reissulle oli varattu vain puolitoista viikkoa, eikä vuokra noussut ihan älyttömän korkeaksi. Jouduimme maksamaan Toyota FJ  Cruiserista 2460 AUD (n. 1700 €). Edellisiin kahteen vuokrakokemukseen verrattuna Australian 4WD Hirellä olisi huimasti parannettavaa paitsi autojen varustamisessa myös asiakaspalvelussa.

Ensinnäkin he vaativat muista autonvuokraamoista poiketen koko vuokran jo kuukausi etukäteen. Olimme juuri samaan aikaan maksaneet mm. Uuden-Seelannin vuokra-auton, joten kortin luotto oli väliaikaisesti ollut vähissä. Maksu 4WD:lle ei ollut mennyt läpi, ja he olivat lähettäneet meille hyvin epäkohteliaan sähköpostin. Hoidimme maksun Uuden-Seelannin huonoista nettiyhteyksistä huolimatta ripeästi, mutta firmasta jäi heti paha maku.

Edellisissä reissuautoissa oli (pyydettäessä) ollut mukana keittiövälineet ilman eri maksua. Lisäksi niiden mukana oli tullut peti- ja liinavaatteet pyyhkeitä myöten. Molempien makeavesisäiliöt olivat olleet täytetty valmiiksi, keittimen mukana oli tullut kaasutölkki tai pari ja jääkaappi odotti kylmänä. Oli vain tarvinnut täyttää ruokavarastot, ja olimme olleet valmiita leirielämään.

Tällä kertaa astia- ja keittiövälinepakkaukset olisi voinut ainoastaan ostaa omaksi. Kustannus olisi ollut yhteensä 150 taalaa. Maksoimme käytetyistä astioista yhteensä 8 taalaa ja uudesta paistinpannusta (kun emme löytäneet sellaista käytettynä) 15 AUD. Liinavaatteet tyynyjä myöten piti joka tapauksessa hankkia itse. Makeavesikanisteri oli tyhjä, eikä keittimen mukana tullut kaasujämiäkään.

Ärsytyskynnys ylittyi lopullisesti, kun tultuamme ison ruokakärryllisen kanssa kaupasta kävi ilmi, ettei jääkaappi toiminut. Sähkö kulki, mutta loota ei kylmentynyt. Ilmoitimme puutteesta viipymättä Australian 4WD Hirelle ja ostimme pussillisen jäitä. Ei jääkaappiin paljon muuta mahtunutkaan. Hedelmiä ja marjoja sinne ei uskaltanut jäiden kanssa edes laittaa.

Toivon pilkahduksia jääkaapin uumenissa?

Aurinko oli jo päivän matkansa loppusuoralla, joten käännyimme pian Geraldtonin jälkeen Coronation Beachin edulliselle (6–7 €) leirintäalueelle. Ranta oli surffareiden suosiossa, ja paikka näytti olevan liki täynnä siellä pidempään viihtyviä porukoita.

Saimme kattoteltan pystyyn ensimmäiseksi kerraksi hämmästyttävän nopeasti. Retkituolit ja -pöytä olivat erittäin tukevat ja hyvät, mutta ne kuten kaikki muutkin vuokrafirman tarvikkeet olivat inhottavan likaisia. Sapuskaksi oli hankittu valmis grillikana, joten kokkaukseen ei kauaa mennyt. Silti aurinko ja pimeä ehtivät laskeutua ennen ruokailun päättymistä. Kuumaa päivää seurannut yö oli uskomattoman kylmä!

Ehdittyämme aamusella Northamptoniin Jacob soitti Australian 4WD Hirelta. He antoivat meille Exmouthissa olevan autosähköfirman yhteystiedot, mutta ehtisimme sinne vasta seuraavana päivänä, joka sattui olemaan lauantai, eikä tuo firma olisi auki… Kysyimme, voisiko hän selvittää jonkun firman Carnarvonista, jonne ehtisimme vielä perjantain aikana. Siihen hän vastasi, ettei tiedä sieltä mitään firmaa, mutta voisimme etsiä jonkun autosähköpuljun itse.

Ajoimme Australiaa kiertävää 1-tietä 26. leveyspiirin yli ja saavuimme North Westin paikallishallintoalueelle. Mikään ei muuttunut. Suora tie jatkui yhä samanlaisen pusikkoisen aavikon halki. Kun saavuimme Carnarvoniin, menimme suoraan netistä löytämäämme Carnarvon Auto Electronics -liikkeeseen. Siellä työtaakan alla stressannut kaveri neuvoi meidät eteenpäin Carnarvon Autopro -puotiin. Heillä oli autojääkaappeja myynnissä. Hän sanoi että, jos sähkö toimii ja kompressori käy, ongelma ei osu hänen alaansa. Sen sijaan hänen asiakkaansa lähti mielellään näyttämään meille tietä jääkaappiasiantuntijalle Harrikallaan.

Northwest Refrigeration Servicesin herra katsoi pikaisesti potilastamme. Hän aprikoi, että sen voisi ehkä saada korjattua, mutta saattaisi olla, että se vaatisi koko kylmäkoneiston uusimisen. Suurin ongelma oli se, että kalastusaluksen kylmälaitteisto odotti pikaista korjausta, ja hän ehtisi katsomaan jääkaappiamme vasta maanantaina. Hän kertoi pyydettyämme oman näkemyksensä puhelimitse myös 4WD-Jacobille ja mainitsi, ettei pohjoisempana ole jääkaappiasiantuntijoita, vaan että sieltäkin ne tuodaan korjattavaksi heille.

Hänen jälkeensä Oskarikin yritti keskustella Jacobin kanssa, muttei millään meinannut saada suunvuoroa. Kun hän lopulta sai sanottua: ”Odota nyt ja kuuntele, mitä meillä on sanottavana.” Jacob löi luurin korvaan! Oskari soitti Jacobille uudestaan, ja ihmetteli ääneen firman asiakaspalvelutapoja. Siihen 4WD:n kaveri sanoi, ettei asialle voinut mitään – ja mainitsi, ettei häntä kannata opastaa siinä, miten hänen pitäisi yritystään hoitaa…

Hyvä riutta – parempi mieli

Jatkoimme matkaa kohti Exmouthia. Iltapäivän kuluessa lämpötila kipusi 45 °C:een. Kun ajomatka alkoi tuntua pitkältä, käänsimme kohti Coral Bayn rantaa ja karavaanarialueita. Exmouthin seudulla sai leiriytyä ainoastaan virallisilla leirintäalueilla. 44 AUD:ia sähköttömästä paikasta tuntui kovalta, mutta minkäs teki.

Illan kuumuutta helpotti reipas tuuli. Kattotelttamme lepatti villisti. Ruoan valmistimme leirintäalueen keittiössä, sillä kaasukeittimen käyttö olisi ollut todella haasteellista ulkosalla. Salaattia piti varjella takakontin suojassa, kunnes se saatiin aloilleen hunajalla, erinomaisella omenasiiderietikalla ja oliiviöljyllä. Ruokailu onnistui hyvin leiripaikallamme vihoviimeisen hätämajoitusalueen perällä, aidan suojassa. Yö sujui selvästi edellistä levollisemmin. Tasainen lepatuskaan ei haitannut.

Olimme pitkien ajopäivien ja jääkaappiväännön jäljiltä loman tarpeessa. Päätimme jäädä toiseksikin yöksi ja pitää huoltopäivän mukavalla Peoples Park -leirintäalueella. Kehittelimme toimimattomasta jääkaapista kylmäboksin ja viritimme sen pohjalle ritilän, jonka päälle saimme sapuskat. Jäiden sulamisvedet lorisisivat ritilän alle, eivätkä ruoka-ainekset kastuisi.

Ensin tosin lähdimme katsomaan Ningaloo-riuttaa suojaisan Coral Bayn edustalla. Uskomatonta kyllä, suoraan rannalta pääsi snorklaamaan komeille koralliriutoille. Kalojakin oli mukavasti, pieniä barracudoja, trumpettikaloja, papukaijakaloja ja muita riuttakaloja, muttei mitään ihmeellistä. Löysimme yhden puolimetrisen simpukan, muttemme nähneet merivuokkoja, -tähtiä tai -siilejä.

Mielenkiintoisimmat otukset bongasimme hiekkarannalta, kun kävelimme rantavedessä takaisin leirintäalueelle päin. Muutamia sinipilkkuisia täpläkeihäsrauskuja oli kerääntynyt uimarannan edustan hiekkapohjalle. Ne eivät tuntuneet pelkäävän ihmisiä, ja pari niistä oli tiukasti kiinni toisissaan. Luin jälkeenpäin, että koiraskeihäsrauskut tarraavat erityisellä paritteluhampaalla naaraaseen, kun oli suvun jatkamisen aika. Taisimme päästä todistamaan keihäsrauskujen romanssia.