Riukiuilla

Miltei tuhatvuotiset jyhkeät muurit polveilevat orgaanisesti luonnon muotoja myötäillen. Ne poikkeavat selvästi japanilaisille tyypillisistä selkeistä, suorista ja kulmikkaista muodoista. Tuntuu aavemaiselta kulkea satoja vuosia aiemmin eläneiden kuinkaallisten kotona, kävellä samoja kiviportaita ja kuvitella miltä ympäröivät puutarhat, lähteet ja hevostallit ovat näyttäneet. Linna oli nähnyt ainakin kolmen sukupolven kuninkaat, kunnes eteläisen Okinawan Chuzanin armeijan onnistui valloittaa se.

Nahassa yötä, päivää

Okinawa on Japanin pienten lounaissaarten kaaressa suunnilleen keskimmäinen. Se on hiukan lähempänä Taiwania kuin Japanin suuriin pääsaariin kuuluvaa Kyushya. Ainakin se on saarista suurin ja tunnetuin. Siitä tiedetään, että sen asukkaat elävät vanhimmaksi maailmassa ja että se on USA:n sotilastukikohta. Saaren yli 300.000 asukkaan pääkaupunki Naha tuntui Taipein jälkeen hiljaiselta pikkukaupungilta, jonka keskustan otti helposti haltuun kävellen.

Roco Inn Matsuyama -hotellissa oli japanilaisittain tyypillinen pikkuruinen huone ja kapea sänky. Täytimme sen niinikään pikkuruisen jääkaapin lähikaupan herkkutiskiltä löytämillämme tuoreilla susheilla ja sashimeilla. Saimme hedelmien seuraksi pitkästä aikaa taas sokeroimatonta jogurttiakin.

Nahan seutu oli kuulunut Riukiusaarten tärkeimpiin asutuskeskittymiin jo tuhat vuotta sitten. Se oli palvellut Riukiun kuningaskunnan pääkaupunkina nelisensataa vuotta suunnilleen 1400-luvulta 1800-luvun lopulle, vaikka nykyinen kaupunki oli perustettu vasta 1921.

Moderni kaupunki tuntui rauhalliselta ja turvalliselta, ja vähän tylsältä. Pimeälläkin uskalsi pistää nenänsä mihin tahansa. Kaupungin arkkitehtuurissa mikään ei muistuttanut japanilaisesta harmoniasta, puhtaista linjoista tai tyylikkyydestä, josta vaikkapa perinteinen japanilainen rakennus- tai pakkaustaide tunnettiin.

Turistipuotien, ravintoloiden ja baarien reunustaman pääkatua Kokusai-dōria enemmän meitä kiinnostivat Tomari-satama ja sen laidalla nököttävä Tomari Lyumacoi -merenelävätori. Satama-altaassa killui valkoisia kalapaatteja, ja saimme rauhassa seurata kalastajien touhuja, kun he kunnostavat veneitään tai pyyntivälineitään.

Kalatori ei ollut juuri Helsingin Wanhaa kauppahallia suurempi, eikä lähellekään niin tunnelmallinen. Parakkimaisen torihallin käytävillä käyskenteli paitsi illallistarpeita valikoivia paikallisia myös lähinnä aasialaisia turisteja. Kokosimme eri myyntitiskeiltä tavallista maistuvamman lounaan: muutaman tuoreen osterin, vastagrillatut ankeriasvartaat sekä aivan tolkuttoman hyvät susht ja sashimit.

Yakitori = hiillos + kana

Seuraavan päivän illallispaikaksi Oskari oli TripAdvisoryn ym. verkkovihjeiden perusteella kaivanut lupaavalta vaikuttavan Yakitori Toriyumen. Suunnistimme Fukushuen puiston läpi romanttisesti yhden sateenvarjon alla ja etsimme kyseistä ravintolaa kännykän kartan avulla. ”Näillä main sen pitäisi olla.”, mutta yakitoria ei vain löytynyt.

Aikamme katua edestakaisin marssittuamme kysyin roskapussia vieneeltä herralta etsimäämme ravintolaa. Hän katseli ympärilleen ja ihmetteli, ja katseli taas katua ja ihmetteli. Lopulta hän pyysi meidät erittäin kohteliaasti nyökytellen mukaan puotiinsa, kun hän tarkistaisi asian internetin ihmemaasta…

Avulias herrasmies oli aikuisviihdekauppias! Meillä oli hyvin aikaa tutustua tarpeistoa pursuavien hyllyjen vibraattori- ja vara(piip)valikoimaan hänen tutkiessaan Toriyumen tilannetta bittiavaruuden syövereistä. Tutkimuksen päätöslauselma oli: Kyseinen yakitori oli lopettanut toimintansa. Kiitimme tuhannesti nyökytellen avusta ja painelimme pimeille kujille.

Toriyumea tai ei, meillä oli nälkä ja tyytyisimme ensimmäiseen edes jotenkuten houkuttelevalta vaikuttavaan ravitsemusliikkeeseen. Muutaman enempi baaria muistuttavan kuppilan jälkeen kujan ylle pisti simppeli, kirkkaasti loistava valomainos. Kauniita kirjaimia emme ymmärtäneet, mutta valolaatikon nurkkaan oli piirretty ilmiselvä kanan pää! Se voisi olla yakitori!

Keittiön tervehdyksenä saimme ylikypsäksi keitettyä koipinuijaa ja varsinaiseksi sapuskaksi elehdimme – kaikkea. Meille tuotiin paitsi herkullisia kinttulihaksia, (turhan KFC:mäisiä) siipiä, maittavia kivipiiraita ja sydämiä sekä aivan älyttömän hyviä pyrstöpaloja… En ymmärrä, miten Japanissa osataan valmistaa niin tajuttoman hyvää kanaa!

Motobun bussin tiiviis tunnelma

Riukiun 55 saaresta koostuva saariryhmä on noin 1100 km pituinen. Eteläisimpinä ovat Sakishimasaaret, keskellä Okinawasaaret ja pohjoisessa meitä odottivat Amamisaaret, joista suurin on Amami Ōshima. Riukiun saarikaaren itäpuolelle jää Filippiinienmeri ja länsipuolelle Itä-Kiinanmeri. Saarista suurimmat ovat tuliperäisiä ja vuoristoisia, kun pienemmät ovat lättäniä korallisaaria.

Paitsi Riukiun kuningaskuntaa, saaret olivat vuorotellen olleet osa Japania ja Kiinaa, ja niiden kulttuurissa oli vaikutteita molemmista maista sekä jo kadoinneista Riukiu-perinteistä. Virallisesti saaret liitettiin Japaniin 1879. Kun Japani järkyttävän ydinpommi-iskun jälkeen hävisi II maailmansodan, saaret siirtyivät Yhdysvaltojen hallintaan. Amamisaaret palautettiin Japanille 1953, mutta loput saaret vasta 1972, ja Yhdysvalloilla onli Okinawalla yhä useita sotilastukikohtia.

Saarilla ei osattu englantia kovin hyvin. Joitain harvoja esitteitä oli käännetty englanniksi, mutta japania osaamattoman oli vaikea tulkita esimerkiksi bussi- tai lautta-aikatauluja. Hotellin respa ja netin käännösohjelmat helpottivat hiukan matkantekoa.

Motobun bussi oli lähtenyt lentokentältä, eikä matkatavaroita jostain syystä ollut vaivauduttu laittamaan bussin ”massuun”, joten auto oli verrattain täynnä jo sen pysähtyessä Nahan keskustassa. Pari–kolme kiinalaistaustaista esitti nukkuvaa kahden hengen paikoillaan, eikä porukka juurikaan viitsinyt tiivistää, kun uusia matkustajia tunki mukaan.

Kun keskikäytävälle käännettävät penkitkin olivat täynnä, kuski pyysi matkustajia tekemään tilaa seuraaville mukaan liittyville. Kuvitelmani japanilaisesta järjestelmällisyydestä kärsi aikamoisen tällin, sillä systeemi tuntui älyttömältä. Jos joku takapenkkiläinen olisi halunnut bussin pysähtyessä käydä vaikkapa vessassa, olisi mennyt ainakin 5 minuuttia pelkästään siihen, että hän olisi päässyt ulos…

Valashai ja sen kaverit säil(i)össä

Maaliskuun alku ei ollut varsinaista lomasesonkia. Kallion päällä ylväänä seisovan Yogafu Inn Bise -hotellimme uima-allastakaan ei ollut vielä täytetty. Vaikka kevätsäpinää oli jo havaittavissa, japanilaisten lomaruuhka painottui huhti–toukokuun vaihteen tienoille sekä elokuulle.

Motobu-niemi oli lomailuseutua. Sieltä oli hyvät yhteydet saaren harvaanasutun pohjoisosan vesiputouksille, niemen lukuisille hiekkarannoille ja saarta ympäröiville, tosin WWF:n mukaan maataloudesta sekä kalastuksesta johtuvien sedimentaation ja rehevöitymisen uhkaamille koralliriutoille. Seudun varsinainen vetonaula oli kuitenkin Okinawan ykkösturistikohde, Churaumi Aquarium.

Okinawalla 1975 pidetyn maailmannäyttelyn jälkeen saaren luonnonkauniille luoteisniemelle perustettu Ocean Expo Park ei enää jaksanut kiinnostaa matkailijoita. Niinpä merenrantapuistoon päätettiin rakentaa maailman suurin akvaario. 2002 valmistuneen merieläintarhan nimi koostettiin okinawanmurteen sanasta chura, kaunis, ja japaninkielen sanasta umi, meri.

Churaumi keskittyi heti alusta paitsi lämpimän Kuroshito-merivirran ylläpitämiin Okinawaa ympäröivien merialueiden biotooppeihin myös suuriin valtamerilajeihin. Akvaarion ensimmäinen paholaisrauskuvauva syntyi 2007. 2010 syntyi mantarauskupienokaisista jo 4., ja samana vuonna Ocean Expo Parkissa rikottiin myös 20 miljoonan vierailijan raja. Nykyään Churaumi-akvaario kehuu olevansa maailman ensimmäinen akvaario, joissa yritetään saada maailman suurin kala, valashai, lisääntymään.

Kävelimme rantaa myöten liki autiolta Emerald Beachilta, ”smaragdirannalta”, meripuistoon ja pistäydyimme katsomaan manaattiallasta, jonne oli ilmainen sisäänpääsy. Pari Meksikon hallituksen lahjoittamaa, apaattista manaattiraukkaa löhöili leväisen betonialtaan pohjalla. Veden pinnalla kellui kaalin puolikkaita ja irtolehtiä. Vesipumput törröttivät tylsän näköisinä altaan reunalla. Välillä manaatit intoutuivat syömään tarjottuja eineitä kovin pieneltä vaikuttavan ja kaikkea muuta kuin kauniin tai edes viihtyisän näköisen altaan pinnalta.

Päätimme, ettemme tukisi turistirysän valashaiprojektia pääsymaksuillamme. Olimme nähneet manaattien sukulaisia dugongeja villeinä luonnossa ja snorklanneet paitsi villin mantan myös vapaiden valashaiden kanssa oikeissa merissä. Tuhansia kilometrejä vaeltamaan luotujen eläinten pitäminen vankeina suljetuissa altaissa tuntui vastenmieliseltä ja ahdistavalta. Miten vähintään 12-metriseksi kasvavaa eläintä saattoi pitää 27×35 m kokoisessa, 10 m syvyisessä ammeessa? Jokainen voi pohtia viihtyisikö itse lopun elämänsä suljetussa 5x6x2 m:n huoneessa? Lisääntymispyrkimys tai tutkimus eivät ole riittäviä perusteita valtamerivaeltajien vankina pitämiselle.

Koti siellä missä reppu

Hotellin ympärillä oli hiljaista. Ravintoloita ei ollut kovin monta, ja ne harvatkin olivat kiinni. Lyhyen kävelymatkan päässä oli Yhdysvaltain Ohiosta ponnistanut maitokauppa, Lawson. Nykyisin se oli japanilainen franchise-lähikauppaketju, joka oli levittäytynyt muuallekin Aasiaan. Kaupan valmisruokatarjonta oli mahtava! Pakkasimme koriin edamame-soijapapuja, tonnikalamajoneesiriisikolmioita, mustekalapaloja ja kanan eri osista koostettuja vartaita ja jälkiruoaksi valitsimme japanilaista tummaa suklaata. Juomiksi valikoituivat paikallinen olut ja vihreä tee.

Nautimme kassan mikrossa lämmitetyn, yllättävän maukkaan illallisen 6. kerroksen huoneemme tatamille asetetun pöydän ääressä. Siitä oli esteetön näkymä hämärtyvälle merelle koko seinän mittaisen ikkunan läpi. Horisontista nousevalla Le-saarella syttyi valo toisensa perään.

Saaren luoteispäädyssä oli II maailmansodan aikainen Ie Shiman lentokenttä, jonka 3:sta kiitoradasta 1 oli yhä Yhdysvaltojen merijalkaväen hallinnassa ja harjoituskäytössä. Lentokentän varsinainen toiminta oli lopetettu 1946 ja se oli palautettu suurimmalta osin Japanille 1972. Itäisin kiitorata palveli vielä Iejiman pienlentokenttänä, ja paikalliset käyttivät keskimmäistä, hylättyä kiitorataa saaren läpi kulkemiseen pohjois-eteläsuunnassa.

Okinawalla oli vieläkin yli 30 paitsi USA:n myös Japanin strategisia etuja palvelevaa Yhdysvaltojen sotilastukikohtaa. Ne kattoivat suunnilleen neljänneksen saaren pinta-alasta. Vaikka tukikohdat olivat etenkin järkyttävän 1995 raiskaustapauksen ja sitä seuranneiden protestien jälkeen pyritty siirtämään pois saaren ydinalueilta, valtaosa paikallisista näkisi mielellään niiden poistuvan saareltaan kokonaan.

Illallisen jälkeen olimme käymässä läpi tuoreinta kuvamateriaalia ja lueskelemassa nettihesaria, kun hotellihuoneemme alkoi tutista. Koimme ensimmäistä kertaa elämässämme selvästi havaittavan maanjäristyksen! Ehkä 3–4 magnitudin tärinää kesti vain muutaman sekunnin, mutta kylmät väreet ehtivät jo hyytää selkää. Vahvimpien rakenteiden, ikkunoiden, peilien ja muiden helposti rikkoutuvien esineiden sekä taskulamppujen paikat ehti käydä mielessään läpi. Varauloskäytävien paikantaminen oli jo pidempään kuulunut rutiineihin Tyynenmeren tulirenkaan maita kolutessa. Nahassa olimme jopa joutuneet testaamaan varauloskäytävän portaikkoa, kun hissejä oli huollettu.

Kuninkaiden jalanjäljillä

Aamupäivän mittaan lähdimme paikallisbussilla nro 65 Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvaan, Nakijin Gusukuun. Gusuku-termiä käytettiin Riukiu-tyylisistä kukkuloille rakennetuista linnoista ja linnoituksista, joita rakennettiin Riukiu-kunigaskuntien hallinnon aikana.

Ainakin 1200-luvulta peräisin olleet muurit oli rakennettu korkean kukkulan päälle. Sieltä luoteeseen aukesi laaja Itä-Kiinanmeri, ja idän puolella syvä rotko erotti Gusukun ja sitäkin korkeamman, seuraavan kukkulan toisistaan. Strategisesti valitulta linnakukkulalta oli esteettömät näkymät joka suuntaan, ja sitä oli helppo puolustaa.

Vasta parisataa vuotta myöhemmin, 1416, pohjoisesta Kagoshimasta tulleet japanilaiset onnistuivat valloittamaan Riukiun kuningaskunnan läheisen Untenin sataman kautta. Molemmat puolet kärsivät suuria tappioita taisteluissa, joiden lopuksi japanilaiset polttivat Nakijin linnan. 1879 Riukiunsaaret liitettiin virallisesti Japaniin, ja japanilaiset halusivat hävittää koko Riukiu-kulttuurin kielineen, uskontoineen ja tapoineen. Mutta vaikka Nakijin linna hylättiin, sen alueella olleilla pyhätöillä oli vierailtu aina ja vierailuja jatkettiin yhä.

Soppaa – siis sobaa, nassuun ja paluumatkalle

Linnakierroksen päätteeksi nautimme kulhollisen perinteistä okinawalaista sobaa. Kuuma soppa koostui herkullisesta possuliemestä, paikallisista vehnänuudeleista sekä porsaan kylki- ja mahapaloista. Siitäkö se okinawalaisten pitkäikäisyys johtuikin?!

Päätimme ottaa kauniista, kosteankuumasta subtrooppisesta kevätpäivästä kaiken irti ja kävellä takaisin Biseen. Kapeiden teiden varsilla kasvoi sademetsämäistä tiheikköä. Editsemme pusikosta tien yli toisen puolen pusikkoon vilahti vaaleanruskea intianpikkumangusti. Lajia oli istutettu saarelle rajoittamaan paikallisen habuksi kutsutun kyykäärmeen kantaa. Ihminen oli ”kaikessa viisaudessaan” päätellyt, että se auttaisi erittäin uhanalaisen, lähes lentokyvyttömän okinawanluhtakanan populaatiota kasvamaan. No – intianpikkumangusti ei onnistunut hävittämään kyitä, mutta sen sijaan linnut maistuivat sille oikein hyvin…

Koska reittimme sattui kulkemaan autioituneiden pihojen ja rehevien metsiköiden läpi kulkevia ruohikkoisia polkuja, pidin pöpelikköjä tarkasti silmällä. Vaikka habu olisi ollut hauska nähdä, en halunnut tutustua mainittuun, puolitoistametriseksi kasvavaan kyyhyn turhan yllättäen tai liian läheltä.

Jumissa

Olimme pyytäneet Yogafu Inn Bisen vastaanottovirkailijaa varaamaan meille liput Yoron-saarelle menevään laivaan. Saapuessamme hotellille, respa ojensi meille käännösohjelmasta tulostetun lapun, josta kävi ilmi, että kyseisen paatin moottori oli päätynyt huoltoon ja varattu matkamme oli peruttu. Tiedustelimme saman tien, olisiko huoneemme käytettävissä vielä pari yötä pidempään. Ei ollut. Koko hotelli oli varattu täyteen viikonlopuksi. Siispä teimme varauksen Marine Guest House Churaan, joka sijaitsi Motobun kylässä sataman lähellä.

Seuraava aamu valkeni edelliseen päivään verrattuna aivan erilaisena: taivas oli paksussa pilvessä, tuulta liki 15 m/s, ja vaikutti siltä, ettei sadettakaan tarvitsisi kauaa odotella. Kipitimme romppeinemme bussipysäkille vasta, kun oli pakko kirjautua ulos mukavasta hotellista.

Marine Guest House Chura oli tavallisen nuoren pariskunnan koti. Yläkerran pikkuhuoneet olivat varattu vieraiden majoitukseen. Sisällä oli suunnilleen yhtä lämmintä kuin ulkona, kun tuuli painoi yksinkertaisten ikkunoiden pielistä läpi. 16 °C oli vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen viileää. Pidimme huoneen pientä lämmitintä päällä yötä myöten. Suihkussa ei kauaa viihtynyt, kun jaetun kylppärin tuuletuksesta vastasi vain lasisäleikköikkuna, eikä lämmitystä ollut ensinkään.

Pihan portinpylväiden päällä vartioivat paikallisittain tyypilliset Riukiu-jellonat, joista vasemmanpuoleisella oli suu kiinni ja oikeanpuoleisella auki. Shisat olivat leijonan ja koiran sekasikiöhirviöitä, joista toinen suojasi pahoilta hengiltä ja toinen auttoi pitämään hyvät henget kotona.

Ehkä juuri Shisojen vuoksi isäntäväki suhtautui hyvin luottavaisesti vieraisiinsa. He ilmoittivat ihan pokerina menevänsä ruokaostoksille, ja jättivät meidät siksi aikaa kahdestaan kotiinsa. Tai, no, majataloon jäi myös suloinen ja energinen 3-kuinen koiravauva, Mocha, mutta siitä ei ollut vahdiksi. Suurin uhka oli se, että tulisimme pussatuksi kuoliaaksi.