Rikas rannikko

Espanjalaiset valloittajat antoivat Costa Ricalle nimen (rikas rannikko). Sieltä ei löytynytkään rikkauksia, mutta maassa on hedelmällinen maaperä ja runsaat sateet. Rikkauksina voitanee pitää myös monilajista ja varsin kattavasti suojeltua luontoa, melko vakaata, demokraattista kehitystä sekä verrattain korkeaa koulutustasoa.

Costa Rica on poikkeuksellinen maa paitsi Latinalaisessa Amerikassa myös koko maailmassa. Se luopui armeijasta vuonna 1949. Se on suojellut pinta-alastaan suuremman osuuden kuin yksikään muu valtio. Mereltä maan edustalta on löydetty öljyä, mutta se on päätetty jättää niille sijoilleen – ekologisista syistä. Costa Rica tuottaa valtaosan energiastaan vesivoimalla ja pyrkii hiilineutraaliksi 2021 mennessä. Pyrkimys vaikuttaa jopa realistiselta, koska valtaosa väestöstä asuu keskiylängöllä, missä ei tarvita lämmitystä eikä viilennystä.

Costa Rican historiakin on alueellaan poikkeuksellinen

Kolumbus astui ”rikkaalle rannikolle” viimeisellä Amerikanmatkallaan 1502, ja espanjalaiset valloittivat alueen guaymeiltä. Maasta tuli osa Uutta Espanjaa, joka jatkui Pohjois-Amerikan lounaisosiin saakka. 1719 espanjalainen kuvernööri luonnehti Costa Ricaa Espanjan köyhimmäksi ja kurjimmaksi amerikkalaiskoloniaksi, mutta koska Costa Rica sijaitsi etäällä espanjalaisten Meksikon ja Andien hallintokeskuksista ja oli etnisesti varsin tasalaatuinen, alue kehittyi melko rauhallisesti 1800-luvulle asti.

Muun Keski-Amerikan tavoin Costa Rica ei koskaan taistellut itsenäisyydestä Espanjan kanssa. Espanjan hävittyä Meksikon vapaussodan 15. syyskuuta 1821 Guatemala julisti koko Keski-Amerikan itsenäiseksi. Päivää juhlitaan Costa Ricassa yhä itsenäisyyspäivänä, vaikka maa lopulta julistautui itsenäiseksi vasta 1838 – kauan liittovaltion hajottua.

Costa Ricaan muodostui kaksi ryhmittymää: imperialistit, jotka puolustivat Cartagoa ja halusivat liittyä Meksikon imperiumiin, sekä republikaanit, jotka edustivat San Joséta ja Alajuelaa ja olivat täyden itsenäisyyden puolella. 1823 syttyi Costa Rican ensimmäinen sisällissota. Republikaanit veivät voiton, ja pääkaupunki siirtyi Cartagosta San Joséen.

Maan rauhaisassa kehityksessä on kaksi ikävää ryppyä. Ensin kenraali Federico Tinoco Granados hallitsi sotilasdiktaattorina 1917–19 kunnes hänet syöstiin vallasta ja lähetettiin maanpakoon. Epäsuositun Tinocon lähdön jälkeen Costa Rican armeijaa pienennettiin ja sen rahoitusta sekä poliittista valtaa kavennettiin selvästi.

Toiseksi 1940–44 valtaa pitäneen presidentti Rafael Ángel Calderón Guardian ja Otilio Ulate Blancon välisen kyseenalaistetun presidentinvaalin jälkeen José Figueres Ferrer johti aseellista kansannousua 1948. Yli 2000 kansalaista menetti henkensä 44 päivää kestäneessä toisessa sisällissodassa. Sen jälkeen armeija heivattiin pois tykkänään, mustille ja naisille taattiin äänioikeus, ja Figueresista tuli kansallissankari. Hän voitti ensimmäiset uuden perustuslain alaiset vaalit 1953. Sittemmin Costa Ricassa on pidetty 14 presidentin vaalit, ja maa on pysynyt alueensa rauhallisimpana.

San Josésta puuttu kolonialistinen keskusta!

Vanhimmat merkit ihmisasutuksesta Costa Rican alueella on löydetty länsirannikolta ja San Josén lähistöltä. Länsirannikon 10000 vuotta vanhat graniittipallot ovat pienimmillään nyrkin kokoisia ja suurimmillaan norsun kokoisia. Keskiylängön löydökset kehittyneine vesijärjestelmineen kielivät yhteyksistä Meksikon olmeekkeihin, tolteekkeihin ja atsteekkeihin.

San José eli Pyhä Jooseppi on Costa Rican pääkaupunki ja suurin kaupunki. Se sijaitsee yli kilometrin korkeudella ylängöllä. Saapuessamme sinne havaitsimme ensiksi ihanan vilpoisen, mutta miellyttävän lämpimän ilmanalan. Kaupungissa on kolmisensataatuhatta asukasta, lähialueineen reilusti yli miljoona. Kaupunki tuntuu enempi isolta kylältä kuin suurelta kaupungilta.

San José on perustettu vasta 1700-luvulla, joten sieltä puuttuu tyypillisten Latinalaisen Amerikan pääkaupunkien kolonialistinen rakennuskanta. Kaupunkikuva on ehkä vähän tylsä ja tavallinen. Se voisi olla mikä tahansa amerikkalainen tai eurooppalainen nuori kaupunki ilman värikästä historiaa. Kävelykadun varrella on liuta vaatekauppoja ja pikaruokapaikkoja Starbuckseineen, Mäkkäreineen ja Taco Belleineen, mutta sieltä löytyy hyviäkin ravintoloita.

Saavuimme San Joséen puolilta öin ja vietimme siellä kaksi kokonaista päivää. Kävelimme kaupungin pitkulaisen keskustan läpi pariin kertaan ja yövyimme kolme yötä kolmessa pienessä hotellissa. Maan koulutustaso kuuluu ja tuntuu Panamaakin paremmassa englanninkielentaidossa, ystävällisessä asiakaspalvelussa ja estetiikan tajussa.

Kaupunkimatkailua leppoisissa tunnelmissa

Pääkaupungin keskelle, keskuspuiston alle, kolmeen kerrokseen, on rakennettu moderni museokokonaisuus. Kymmenen taalan sisäänpääsymaksulla pääsi kaikkiin. Tosin -2-kerroksen taidemuseoon oltiin juuri pystyttämässä varsin kiinnostavalta vaikuttavaa näyttelyä kirjavista höyhenistä ja sulista tehdyistä teoksista. Harmi, ettei se ollut vielä valmis. Aloitimme -3:sta esikolumbiaanisesta museosta, jota nimitettiin myös kultamuseoksi.

Se oli hyvin saman tyyppinen kuin Cartagenan kultamuseo. Dioraamat olivat ehkä vielä astetta tyylikkäämmin toteutettu. Siellä oli luonnollisesti keskitytty Costa Rican alkuperäisväestön elämäntapojen sekä koriste- ja rituaaliesineiden esittelyyn. Heidän käyttämänsä tekniikat olivat täsmälleen samoja kuin Kolumbian alueella, ja esineiden esikuvat olivat niin ikään luonnossa. Esillä oli rituaaleissa käytettyjä, kivisiä ”jauhinpenkkejä”, upeita ruukkuja ja savipatsaita, joitakin jade-esineitä, mutta pääasiassa näyttäviä kultaesineitä. Veikeitä kultasammakoita, -lintuja ja -lepakoita jaksoi tutkia pitkään.

-1-kerroksen rahamuseossa oli esillä Costa Rican alueella käytettyjen rahojen koko kirjo alkaen kaakaopavuista ja espanjalaisista hopea- ja kultarahoista aina nykypäivän colon-seteleihin ja kolikoihin. Museossa valotettiin myös rahojen valmistusta, eikä niiden väärennöksiäkään ollut unohdettu.

”…ja juna kulkee läpi…”

San Josén keskustan omituisin piirre oli sen läpäisevä rautatie. Junat kulkivat keskellä kaupunkia, vilkkaiden risteysten, jalkakäytävien ja tyylikkäiden asuinalueiden läpi. Vanha, yhä käytössä oleva rautatie mutkitteli tiiviin keskustan raittien poikki. Tica Bussin hotellin jälkeen asuimme ensin Fleur de Lys -hotellissa, minkä jälkeen muutimme Luz de Luna -hotelliin, koska edellinen oli buukattu täyteen. Kumpikin oli noin korttelin päässä eri rautatiestä. Junien pillit tuntuivat huutavan ihan vieressä. Tuntui siltä, kuin se olisi puskemassa ollut suoraan pään läpi. Talot tärisivät, ja kuulosti siltä, kuin parhaat päivänsä nähneen masiinan palaset lentelisivät ympäriinsä.

San José kasvoi vauhdilla 1900-luvun aikana. 1950-luvulta alkaen kaupunki on myös teollistunut. Viime vuosikymmeninä kasvu on ollut osin hallitsematonta, kun costaricalaisten lisäksi myös maahanmuuttajat erityisesti naapurivaltioista Nicaraguasta ja Panamasta ovat muuttaneet kaupunkiin paremman elintason toivossa. San Josén laidoille on syntynyt slummeja ja rikollisuus on antanut lisääntymisen merkkejä. San José on kuitenkin Latinalaisen Amerikan turvallisimpia kaupunkeja, ja 2012 alkaen sekä kaupunki että koko valtio on onnistunut kaunistamaan rikostilastojaan huomattavasti.