Retki Saaristomerellä

Navakan itätuulen nostamat aallot lyövät kannen yli. Joku niistä pärskähtää kainaloon asti. Vilpoinen vesinoro valuu kylkeä alas, mutta se lämpiää – ja unohtuu – nopeasti. Vasta-aaltoon on raskasta kauhoa, ja se tuntuu tottumattoman hartioissa ja käsivarsissa.

Tavoittelemme yllättävän pitkän hiekkasärkän kärkeä. Mela solahtaa aallon harjaan yksi toisensa jälkeen, mutta aalloista on pidettävä lukua. Muuten saattaa kuopaista tyhjää aallonpohjaa. Hiekkariutan ohitettuamme suuntaamme aukon yli korkean saaren suojaisaan rantaan, ja pois pilvikannen alta.

Melomaan – Ex tempore

Suomen Luonnonvalokuvaajista tuttu Tea Karvinen kyseli Facebookissa, josko joku lähtisi Saaristomeren kansallispuistoon opastetulle melontaretkelle seuraavana viikonloppuna. Hän on jo vuosia paiskinut valtavasti töitä koostaakseen kirjan Suomen kansallispuistoista. Teoksen on määrä ilmestyä Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi vuoden 2017 elokuussa.

Olen aina halunnut kokeilla melomistä merellä, oikealla merikajakilla. Olin aiemmin melonut lähinnä jokia, kuten Perankaa ja Pöyristä. No Myanmarin Merguin saaristossa meloimme merelläkin, mutta kanootti oli sellainen tyypillinen, suht vakaa, takapuolen kasteleva muovikanootti. Se sopii loistavasti tropiikin lämpimiin vesiin, muttei olisi kovin mukava kotoisella Itämerellä.

Entisessä elämässä en olisi voinut heittäytyä suin päin reissuun muutaman päivän varoitusajalla. Tean Facebook-postauksessaan antamista vinkeistä laskeskelin, että lähtö saattaisi vieläpä olla lähisatamastamme. En keksinyt syytä jättää tilaisuutta käyttämättä.

Neljän porukalla matkaan

Kanäsin hiekkarannan kupeeseen karautti auto kajakkiperävaunuineen toukokuun viimeisenä lauantaina. Oppaaksemme lähti Saaristomeren ja Kemiönsaaren vedet pikkupoikasesta tunteva Benjamin Donner. Hän on tottunut erä- ja melontaopaskouluttaja sekä taitava valokuvaaja, ja pyörittänyt saaristoelämyksiä tarjoavaa aavameri.fi-yritystään jo parikymmentä vuotta. Melontaretkien lisäksi hän järjestää vaikkapa retkiluistelureissuja saaristoon niin yksityisille kuin yrityksillekin.

Tean matkassa porukkaamme oli liittynyt myös Hannele Helsingin Puu-Käpylästä. Hän on tottunut merimeloja ja retkeilijä, joka meloo omalla kajakillaan usein mökkinsä liepeillä Sipoon saaristossa.

Pakkasimme aluksemme täyteen retkitarvikkeita, varavaatteita, muonaa ja kameroita Kasnäsin rannassa. On uskomatonta, miten paljon tavaraa kapoiseen kajakkiin mahtuu! Suurin osa omista retkikamppeistani oli varastoituna muualla, joten oman makuupussin lisäksi sain Benjaminin puljulta lainaksi erilaisia vesitiiviitä pussukoita, laavun ja makuualustan. Retkikeittimiäkin oli matkassa enemmän kuin tarpeeksi.

Kajakin kapean vesille työnsin…

Pudistelimme Kasnäsin hiekat kengistä parhaamme mukaan ja suuntasimme niemen suojaa hyödyntäen pohjoiseen. Keli helli, ja T-paidassa tarkeni mainiosti.

Melonta on mukavaa. Matalassa kajakissa on aivan merenpinnan tuntumassa, eikä ääntä lähde nimeksikään – toki seurueen puheliaisuudesta riippuen. Kalalokki seurasi lipumistamme kiveltään vain muutaman metrin päästä. Haahkanaaras hämmästyi pinnalle pulpahdettuaan niin, että sukelsi suin päin uudestaan. Kyhmyjoutsenellakin oli asiaa, muttemme oikein saaneet sanomasta selvää.

Pari tuntia meloskeltuamme rantauduimme Högholmenin itärannan ruovikkolahdelmaan. Tähän retkeen sisältyi myös maihinvetopalvelu. Benjaminilla on näppärät tossuihin päättyvät kuivapuvun housut, eikä meidän tavallisissa housuissa ja sukissa melovien tarvinnut kastella jalkojamme.

Kuljimme maan kohoamisen myötä kosteikoksi muuttuneen entisen salmen yli Jungfruholmenin puolelle ihmettelemään poikkeuksellisen kaunista kalliorantaa ja sen komeaa tuplahiidenkirnua. Sitä haluaisimme kuvata, mutta myöhemmin. Aurinko paistoi vielä liian kirkkaasti.

Saaristomeren kansallispuistoon

Päätimme jatkaa matkaa Hamnholmenin itärannan tuntumaan ja edelleen Saaristomeren kansallispuiston hienolle harjusaarelle, Sandöhön. Matkalla opin, että mela voi olla oikein tai väärin päin. Ensimmäisellä legillä se oli ollut – vahingossa – oikein päin. Toiselle legille olin napannut sen käsiini väärin päin. Aikansa tahkoamistani katseltuaan Benjamin huomautti, että melan kuuluisi olla niin päin, että lavan pidempi laita on ylhäällä. Lisäksi sain vinkkejä oikeaoppisesta melonta-asennosta ja -tekniikasta, ja hommahan alkoi sujua!

Matkan kuluessa taivas vetäytyi pilveen, ja pilvien mukana tuli reipas puhuri. Aallokko kasvoi painellessamme kohti Sandön ihmeen pitkälle kurottavan itäriutan kärkeä ja sen kierrettyämme saaren viralliselle telttailurannalle. Toivoin, ettei tummien pilvien mukana tulisi sadetta. Sellaista ei ollut luvattu, enkä ollut pakannut kunnon sadevarusteita matkaan. Olin lähtenyt niin soitellen sotaan, että retkipyyhekin, jonka olin suunnitellut kaivavani veneestä mukaan, oli jäänyt niille sijoilleen. Eipä tosin ollut enää uimakelejäkään. Untuvatakki ei ollut yhtään liikaa.

Nousimme maihin Sandön biitsille, missä oli ainoastaan lintujen räpylän jälkiä ennen meitä. Saaren rannoilla kasvaa harvinaisia hiekkarantojen kasveja, muun muassa komeita merikaaleja ja merinätkelmän versoja. Söimme illallisen ja kuvasimme viimeiset pilvien lävitse siilautuvat auringonvalot. Joku arktikaparvi, jota arvelimme pilkkasiiviksi, seurasi saarten nauhaa ja lensi liehuen kohti pohjoista. Hiekkasärkältä katselimme kaihoten etelän pilvetöntä taivasta. Piti nyt tänne, pilven alle, meloa!

Iltakahdeksan jälkeen lähdimme paluumatkalle – vastatuuleen, kohti parempia valoja ja hiidenkirnua. Tällä kertaa suunnistimme Hamnholmenin ällistyttävän upean läntisen kalliorannan suojaan, missä veden pinta oli peilityyni ja hiljaisuus käsin kosketeltavaa. Kalliosta voi tutkia erilaisten kiviaineisten kauniita kuvioita ja lukea jääkauden tarinoita. Linjatauluparin ylempi merkki näyttää, muuten, harvinaisen korkealta sukeltajasorsaperspektiivistä katsottuna.

Raikas, tuulinen leiriyö

Edellisestä telttayöstäni oli vierähtänyt aivan liian pitkä aika. Se lasketaan vuosissa. Olimme pystyttäneet leirin tulomatkalta tutun kaislikkorannan taakse tasaiselle kankaalle. Kävyt piti potkia sivuun, mutta muuten paikka oli erinomainen. Sinne nousi kolme pientä telttaa ja neljän hengen laavu. Lainalaavuni oli mallia, hyttysverkolla suljettu, mikä todellakin oli tarpeen tällä kankahalla.

Tuulen puolella saarta kun oltiin, laavukangas lepatti äänekkäästi. Korvatulpat korvissa nukuin oikein oivallisesti. (Olisi tyyni yö ollut kivempi.) Pari kertaa yösydännä löysin itseni makuualustan jalkopäästä ja luikertelin takaisin ylämäkeen. Mutta kuitenkin: ihana laavu! Teltta on aivan liian suljettu tila!

Aamun valot eivät innostaneet kiiruhtamaan. Myöhäisten aamiaisten ja leippoisten aamupäivän hiidenkirnukuvausten jälkeen pakkasimme kamppeet taas kajakkeihin ja suuntasimme etelän kautta lounaaseen. Saapuessamme Högsåran Kejsarhamneniin matkaveneet olivat häipymässä, jo häipyneet tai irrottelemassa köysiään.

Kejsarhamnenin hiekkaranta on – todellakin – erittäin matala. Onneksi oli se rantaanvetopalvelu. Sataman museota vielä tuunailtiin, jotta se päästään avaamaan entistä ehompana, kunhan sesonki alkaa.

Kävelimme Högsåran kylään. Maailmankuulussa, rakastetussa Farmors Caféssakin olivat kevätpuuhat vielä kesken. Pääsimme kuitenkin jututtamaan kaffelan isäntää, Matsia, ja syömään talkooporukan erinomaisia tarjoomuksia. Tässä kahvilassa on käytävä vähintään kerran kesässä. Siellä pääsee nauttimaan paitsi herkullisista ruuista myös ylitsepursuavasta mummonmökki-idyllistä ja saaristoromantiikasta. Et tarvitse edes vaaleanpunaisia aurinkolaseja. Suosittelen! Retkemme sai arvoisensa, unohtumattoman päätöksen. Kiitos Tea! Kiitos Benjamin! Kiitos Hannele, ja kiitos Farmorsin Mats ja ihana emäntä!