Retkeilytunnelmia tuliperäisellä Pohjoissaarella

Puolentoista tunnin venematkan päätteeksi ankkuroimme karun saaren edustalle. Rannassa odottaa vanha, rähjäinen betonilaituri, jonka yli nousuveden nostamat aallot huuhtovat. Kumivene vie ryhmämme betonimöykyn kylkeen, ja kapuamme metallitikkaita laiturille. Kaikki eivät päässeet kuivin jaloin rannalle.

Kapteeni James Cook ei koskaan käynyt saarella, mutta hän on nimennyt sen White Islandiksi. Maorinimi Te Puia o Whakari on täsmällisempi ja tarkoittaa dramaattista tulivuorta. Pistämme kypärät päähän, kaasunaamarit kaulalle ja lähdemme tekemään tuttavuutta Uuden-Seelannin ainoan aktiivisen meren keskeltä nousevan kerrostulivuoren kanssa. Tällä kertaa ei tarvitse kiivetä!

Maisema on kuin helvetin esikartanoista. Valkeat, harmaat, kirkkaankeltaiset ja punertavat sävyt vaihtelevat ympäröivissä kallioissa. Kuumaa höyryä purkautuu vähän sieltä sun täältä. Viimeisin oikea purkaus sattui runsaat pari kuukautta sitten, 26.9.2017. Ryhmän pitää seurata oppaan jälkiä, sillä maankuori on ohut ja täynnä reikiä. Ylitämme pikkupuroja, joissa juoksee rikkipitoista, kuumaa vettä. Sitä voi kokeilla sormella. Se maistuu happamalta ja suolaiselta, vähän vereltä.

Kyllä joka reissulle yksi kunnon tulivuorikeikka mahtuu

Heräsimme aikaisin, sillä meidän oli oltava vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä Whakatanen rannassa 7.15, jotta ehdimme varaamallemme White Island -retkelle. Tuo lähes pyöreä läpimitaltaan parikilometrinen saari on Uuden-Seelannin aktiivisin keilatulivuori vajaan 50 km:n päässä Pohjoissaaren itärannikolta. Se yltää 321 m korkeuteen merenpinnasta, mutta on vain paljon suuremman, 1600 m merenpohjasta nousevan, merenalaisen vuoren huippu. Vuori on savunnut ainakin siitä lähtien, kun James Cook ”löysi” sen 1769.

Whakari on tuottanut purkautuessaan laava ja tuhkaa. Paikka kiinnostaa paitsi matkailijoita myös tutkijoita. Sen aktiivisuutta pidetään silmällä seurantakameroilla, tutkimuskiiloilla, magnetometreillä ja seismografeilla. Saari on yleensä hälytystasolla 1 tai 2 asteikolla 0–5.

Ennen antibioottien keksimistä rikki oli arvossaan, sillä sitä käytettiin antibakteerisena aineena. Sitä on tarvittu myös tulitikkuihin, sillä on steriloitu viinipullon korkkeja ja sitä on käytetty lannoitteena. Whakarilta on yritetty louhia rikkiä 1800-luvun lopulla pariinkin otteeseen. Rikkitehdas hylättiin 1914, kun kraatterin länsiseinämä romahti ja mutavyöry tappoi kaikki työntekijät. He katosivat kuin tuhka tuuleen.

Kaivostoiminta aloitettiin kuitenkin uudestaan 1923. Edellisestä tapauksesta viisastuneena duunarit rakensivat majapaikkansa rantajyrkänteen päälle lähelle siellä pesivää suulakoloniaa. He laskivat joka päivä veneen mereen ja soutivat kraatterilahden tehtaalle. Kovalla kelillä he kiersivät kraatterin reunan kapeaa polkua pitkin. Rikkiä ei kuitenkaan saatu riittävästi, ja homma loppui kannattamattomana 1930-luvulla.

White Islandin vierellä on muutama pienempi kallio, joita maorit kutsuvat Uuden-Seelannin portiksi. Rannikkoa voikin kutsua Uuden-Seelannin syntypaikaksi. Sinne maorit saapuivat ensimmäisenä, siellä James Cook astui maihin, ja siellä maorit ja eurooppalaiset tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa.

Merellä on muutenkin mukavaa

Aluksemme, Predator, joutui ponnistelemaan hiekkavallin päälle vyöryvien, korkeiden maininkien yli päästäkseen ulos jokisuun satamasta. Muutamalla maakravulla oli kestämistä paattia keinuttavissa valtameren aalloissa. Oksennuspusseille ja kosteille räteille oli käyttöä.

Tulivuoren lisäksi bongasimme merimatkalla monia eläimiä. Näimme etelänselkälokkeja ja aaltojen harjoja ja laaksoja seuranneita liitäjiä, kuten kotoperäisiä uudenseelanninliitäjiä, kauniita juovasiipiliitäjiä sekä suuria sysi- ja pieniä lyhytpyrstöliitäjiä. Viimeksi mainittujen pesimäsaariahan olimme nähneet jo Australian puolella. Lisäksi australiansuulat kalastivat suurina parvina ja tekivät hurjia syöksysukelluksia kalojen kimppuun.

Iloiseksi yllätykseksi myös delfiiniparvia liittyi seuraamme muutaman otteeseen. Ne nauttivat veneen kanssa kisailusta ja aiheuttamillamme aalloilla surffailusta. Olisimme varmasti saaneet seurata niiden kisailua vaikka kuinka pitkään, mutta kun piti sinne tulivuorellekin päästä… Delfiiniparvien on merenkulkijoiden keskuudessa katsottu tuottavan laivalle hyvää onnea. Eiköhän sitä voi soveltaa pienempiinkin aluksiin ja aina matkailuautoihin saakka.

Manganukussa nukkuu makoisasti

Yllätimme itsemmekin lähtemällä Uuden-Seelannin itäisimmän niemen poikki Waioeka-rotkon reittiä. Meille luontaisin reitti olisi tietysti ollut merenrantatie niemen ympäri. Auto kiipesi kiemuraista Matawai-tietä Raukumara- ja Huiarau-vuoristojen väliseen laaksoon. Matkan varrella vaihtelivat onnellisten lampaiden rinnelaitumet ja yhtä jyrkille rinteille istutetut puuntuotantometsät. Välissä oli sentään myös rehevää ja monilajista, alkuperäistä metsää. Sellaisen keskellä, joen varressa vietimme seuraavan yön.

Vuoristometsän keskellä, Manganuku River Conservation -leirintäalueen kupeessa oli myös yksi harvoista säilyneistä, historiallisista ”How Truss”-puusilloista. Vanha maantie oli joskus kulkenut sitä myöten. Nykyään sen sai ylittää vain kävellen – enintään 10 henkilöä kerralla.

Kun yö pimeni, se todellakin pimeni. Ei ollut valosaastetta lähimaillakaan. Taivaan tähtien lisäksi joen penkan puskissa loisti kiiltomatotähtiä – ja kiiltokäki(!) vihelteli jännää säveltään yön pimeydessä.

Aamulla Oskari johdatti meidät edellisillan kalastusretkellään löytämälleen uintipaikalle. Alkumatkasta ajettiin pätkä vanhaa vuoristotietä ja sillan kohdalta lähdettiin seuraamaan tiuhan pusikon läpi kulkevaa polun tapaista. Ylitimme pienen sivupuron ja saavuimme rantaa pitkin upealle, syvälle poolille. Pulahdimme vilvoittavaan virtaan ilkosillamme. Voisiko aamu paremmin alkaa?!

Viiniviljelmiä ja rannikkokyliä

Olimme mieltyneet perusvarusteltuihin Conservation-leirintäalueisiin. Ne sopivat meille, eivät pelkästään siksi, että ne olivat ilmaisia, vaan myös siksi, että ne olivat usein mukavissa ja luonnonläheisissä paikoissa. Leirintäalueen jakoivat kanssamme yleensä vain pari muuta pariskuntaa tai pientä seuruetta. Lähempänä kaupunkeja niillä saattoi käydä porukkaa päiväseltään uimassa tai ulkoiluttamassa koiria, mutta muuten oli hyvin rauhallista.Gis

Kun pääsimme vuoristosta Eteläisen Tyynenmeren rannalle, tien laidoilla oli taas upeita viiniviljelmiä toisensa perään. Gisbornen kylällä kurvasimme yhdelle tiloista. Se sattui olemaan Milltonin 1989 perustettu orgaanista viiniä tuottava tila – eurooppalaisittain kovin nuori, mutta uusseelantlaisittain se oli saavuttanut jo arvokkaan iän.

Maistelimme muutamaa tilan lähitienoolla kasvaneissa köynnöksissä kypsyneistä rypäleistä valmistettua viiniä, joista paria ostimme pullon kumpaakin mukaan jotain erityistilaisuutta varten. Erityisesti tilan Viognier oli erinomaista, vaikka paikallisen supermarketin, Countdownin, viinihyllyiltä löytyi myös erinomaisia ja selvästi halvempia uusseelantilaistuotteita.

Jatkoimme etelään Pacific Coast -tiellä, joka jatkui meren rantaa myötäillen Napierin viiniseuduille saakka. Yöpymispaikan etsiminen teetti sillä kertaa tuskaa. Olin katsonut sopivalta vaikuttavan paikan valmiiksi, mutta se näytti lähempää tarkasteltuna lähinnä hylätyltä farmilta. Jatkoimme eteenpäin kohti biitsiä, mihin karttaan oli piirretty seuraava teltan kuva. Sielläkin vedimme vesiperän. Maps.me ei toiminut Uudessa-Seelannissa ollenkaan niin hyvin kuin Australiassa. Apunamme olivat myös pienet vihkoset Pohjois- ja Eteläsaaren Conservation leirintäalueista sekä Spaceshipin appi.

Ajoimme vielä parin muun leirintälueeksi merkatun paikan kautta. Niistä ensimmäinen oli maatila, jossa joskus oli kenties harjoitettu majoitustoimintaa, mutta homma oli selvästi jo historiaa. Toinen oli ehkä joskus ollut minikylän leirintäalue, mutta kyltin mukaan se oli myyty, ja toiminta näytti vähintäänkin epämääräiseltä.

Viides vaihtoehto ylitti viimein riman. Kumeti Conservation -leirintäalue oli Ruahine-suojelualueen laidalla, saman nimisen vuoriston juurella. Se oli pelkkä pusikon keskelle raivattu pieni ruohoaukio lyhyen kävelymatkan päässä pienestä purosta. Puro oli liian pieni ollakseen uitavissa tai kalastettavissa, mutta ei se huono yöpymispaikka ollut.

Retkeilyautoretkeilyä puskassa jos toisessa

Kumeti ei kuitenkaan kutsunut viipymään pidempään. Etsiskelimme kartoilta meille sopivampaa, kalastus- ja uimakelpoista paikkaa. Ei ollut kiirettä, sillä emme olleet suunnitelleet pariksi päiväksi mitään ihmeempää emmekä halunneet pääkaupunkiseudulle turhan aikaisin. Ajoimme pientä Saddle Roadia kohti Piripiri Conservation -leirintäaluetta. Voisimme kerrankin saapua ajoissa ja valita parhaan paikan. Mutta oli lauantai, emmekä päässeet ensimmäisinä Piripirissä.

Paikallispariskunta suloisen, kuuron rescue-koiraneidin kera ehti perille vähän ennen meitä. He valitsivat kookkaalle teltalleen sijan metsikön keskelle raivatulta aukiolta, suuren nuotiopaikan äärestä. Me jätimme heille tilaa ja rauhaa ja jatkoimme pätkän verran rantapusikkoon. Löysimme mahtavan paikan aivan jokirannasta.

Joen yläjuoksun puolella oli kiinnostava, mutta haastava kalastuspaikka, jonne Oskari suunnisti sillan, kivikon ja kahlaten pienen koskenniskan yli. Taimen odotti sillan alla, mutta viehettä oli todella hankala saada pöpelikön keskelle sen ulottuville. Uusi ”Tasmanian Devil” jäi lopulta rantapuskiin.

Leiripaikaltamme lyhyen polun päässä alajuoksun puolella oli kerrassaan upea uimapaikka. Uinnin jälkeen sytytimme nuotion, joka hääti suurimman osan öttiäisistä. Valmistimme hiilloksen yllä Uuden-Seelannin lammasta tikun nokassa. Ihana yö puron solinassa päättyi unohtumattomaan aamu-uintiin jo tutuksi käyneessä jokisyvänteessä. Piripirissä olisi voinut viettää toisenkin yön, mutta päätimme siirtyä hiukan lähemmäs pääkaupunkia, Wellingtonia.

Bucks Road Conservation -leiriytymisalue oli korkean jokitörmän päällä Tararua-vuoriston kaakkoislaidalla saman nimisellä suojelualueella. Mainitussa Pohjoissaaren Conservation Campsite -esitteessä luki, että paikka voi olla erittäin tuulinen. Se saattaisi auttaa iltapäivän kuumuuteen ja ötököihin.

Parkkeerasimme kämpperimme leirialueen laidalle, rauhaisalle paikalle lähelle jokitörmää. Muutaman askeleen päästä aukesivat mielettömät maisemat jokilaaksoon, ja laakson suunnalta käyvä tuuli tosiaan hajotti mukavasti innokkaimmat mäkäräparvet. Joelle pääsi jyrkkää, osin porrastettua polkua pitkin. Rannassa odotti taas erinomainen uintipaikka, joka olikin ahkerassa käytössä sunnuntai-iltapäivästä.

Yön aikana tuuli yltyi. Vuoriston raikkaat ilmamassat vyöryivät ylitsemme kohti viileneviä alavia maita. Auto huojui ja heilui tuulenpuuskien voimasta. Viimeinen yömme Pohjoissaarella ei ollut niitä kaikkein rauhaisimpia, mutta kokemisen arvoinen todellakin. Ja unihiekat saimme huuhdottua aamu-uinnilla taas yhdessä kirkkaassa vuoristojoen syvänteessä.