Ranskalainen päiväuni

Suljettu osasto voisi olla oikeampi osoite, mutta löysimme itsemme – taas – sleeper-bussista. Tällä kertaa se oli kaksikerroksinen ja molemmissa kerroksissa oli tuplapunkat kaksinpuolin käytävää. Se kannattaa ottaa huomioon, jos matkustaa yksikseen. Kylkeen tulee yöksi joku ventovieras, jollei osta kahta paikkaa.

Bussissa oli vessa. Turvavöitä ei ollut, mutta eipä ollut enää vuorten ylityksiäkään. Tie kulki tasaisella maalla ja oli paljon edellisiä mutkattomampi. Bussi pystyi pitämään parempaa vauhtia yllä, vaikka kuoppia (ja räminää ja tärinää) oli vähintäänkin entiseen malliin.

Edellisissä kahdessa yöbussissa kengät otettiin pois ja pistettiin pussiin bussiin tullessa. Tähän ”Bussien kunkkuun” (Etuikkunassa tosiaan luki King of bus) talsittiin likaisissa kengissä sisälle asti. Eväiksi meille tarjoiltiin pienet pullot vettä ja pari siivua kulmittain taitettua, valkoistakin valkoisempaa paahtoleipää. Taitosten välissä ei ollut sulatejuustoa, kuten ehdimme jo iloita, vaan keltaista, makeaa ja tahmeaa vaniljatöhnää.

Lähdimme hotellilta klo 18.30 täyteen tungetun tuktukin kyydillä. Viimeisenä tullut Oskari joutui kuskin viereen. Matkaa oli edessä 700 km ja sitä tehtäisiin 15 tuntia, tuktukin lisäksi bussilla, minivänillä ja veneellä.

Saavuimme aamuvarhaisella Pakseen, jonne osa matkalaisista jäi yöpymään tai hoitamaan asioita. Seurasi erikoinen matkustajien erottelusessio. Me jäimme muiden matkan Siphandonille asti hankkineiden kanssa odottamaan miniväniä viemään meitä eteenpäin.

Ei tullut miniväniä. Tuli parhaat päivänsä nähnyt bussi. Se lienee palvellut pari–kolmekymmentä vuotta kotomaassaan Etelä-Koreassa ja saatu tänne lahjoituksena, kehitysyhteistyöavustuksena tai ostettu, toivon mukaan, erittäin edullisesti. Kipusimme linjurin kyytiin ja pääsimme lähtemään toista tuntia Pakseen saapumisemme jälkeen. Heti kohta pysähdyimme koulun viereen odottamaan jotain… Tovin jälkeen kävi ilmi, että olimme melkein parin tunnin ajan odotelleet sitä porukkaa, joka kävi hoitamassa asioita: nostamassa rahaa tai hankkimassa jotain muuta tarpeelliseksi katsomaansa reissua varten. Hekin katselivat silmät ymmyrkäisinä, että vieläkö te täällä odotatte?

Matkailijoiden tyytyvälisyys paranisi roimasti yksinkertaisesti sillä, että joku kertoisi, minne olemme saapuneet, tässä on nyt tauko ja jatkamme matkaa puolentoista tunnin päästä. Olisi moni muukin voinut nauttia rauhassa aamiasta, käydä kaupassa tms. Nyt kiirehdittiin vessaan, haettiin pika-aamiaiset (jätskituutit, jäätee ja Oskarin ravintolasta pummaamat banskut) ja harjattiin hampaat pikapikaa. Mutta ei. Tässä maassa kukaan ei kerro (tai tiedä), milloin bussi lähtee tai saapuu perille, pysähdytäänkö matkalla vessaan tai syömään, kauanko matka tai tauot kestävät, montako taukoa on, miksi ja mitä pysähdytään yhtäkkiä tien varteen odottamaan, kauanko odotus mahdollisesti kestää jne.

Saavuttuamme Nakasongin satamakylään ostimme varmuuden vuoksi hyttysverkon (mallia lastenhuone) ja kävimme vaihtamassa matkakuitit varsinaisiin venepiletteihin. Astuimme pitkään, kapeaan paattiin kolmen muun matkalaisen kanssa, ja lähdimme Don Det -saarelle. Tarkoituksemme oli jatkaa matkaa Don Detin taakse Don Khon(e) -saarelle, ja kippari lupasi ystävällisesti viedä meidät perille saakka parillakymmenellä lisätonnilla (vajaat 3 e) per nenä.

Neljätuhatta saarta keskellä viidakkoa

Siphandon tunnetaan matkustavaisten keskuudessa Four Thousand Islandsinä. Mekong levittäytyy Laon ja Kambodzhan rajan tuntumassa laajaksi kuivan maan jokisuistoksi. Suurin saarista on Don Khong, noin 8 km leveä ja 18 pikä, ja pienimmät ovat matalan veden aikaan pelkkiä hiekkasärkkiä. Tunnetuimmat, paljon Don Khongia pienemmät matkailusaaret ovat nuorison (tai wannabe-nuorison) suosima bilesaari Don Det ja sitä rauhallisempi Don Khone (kirjoitetaan myös Khon). Tosin Don Detissä taidetaan bilettää pelkästään länsirannalla, sillä Don Khonen luoteisrannalla sijaitseva kämppämme Pan´s Place on Don Detiä vastapäätä, eikä sieltä juurikaan kuulunut elämän ääniä kummallisempaa. Eniten meteliä syntyi yhtenä iltana paikallisten synttäribileistä, ihan ”omalla” saarellamme.

Siphandonilla ollaan maalla. Sitä voisi verrata vaikkapa Kökarin saaristoon sillä erolla, että elukat kulkevat paljolti vapaina ja siellä on kuuma. Kyläteillä kuljeskelee saarikoirien lisäksi lehmiä hamuamassa puiden meheviä lehtiä, ympäriinsä juoksentelevat kanat huolehtivat pikkutipuistaan ja kukot aamun avauksista sekä perhevelvoitteistaan. Kotipossut köllivät pyöreine massuineen puiden varjoissa ja vesipuhvelit nautiskelevat Mekongin rantavedessä vain sieraimet pinnan päällä kuin krokotiilit ikään. Muutamassa päivässä pääsee jo vähän sisälle kyläläisten arkeen. Lapset kulkevat koulumatkat kävellen, fillarilla, mopolla tai omalla pikaveneellä! Tuktukit kuskaavat turisteja ja ”pitkäkeulatarktorit” tavaraa. Autoja näillä saarilla on vain jokunen.

Turistien myötä kyliin ovat tulleet sähköt ja nettiyhteydet. Niiden maalaisidylli on muuttunut totaalisesti matkailioiden tuoman vaurauden myötä. Palveluja löytyy: on eri tasoisia, pääosin varsin yksinkertaisia majoitusvaihtoehtoja, ravintoloita, pikkuruisia kauppoja ja retkipalveluita. Saaret ovat täydellisiä: niillä on sopivasti palveluita ja – ainakin vielä – sopivasti alkuperäistä elämää. Luksusta on turha odottaa, paitsi, jos pitää rauhaa luksuksena.

Iltasuihkun jälkeen oli mukava käydä nukkumaan uuden pinkin harson, hymyilevien aurinkojen ja keltaisten, kukallisten kirahvien alle. Kämpän oma hyttysverkko oli tuplavuoteelle aivan liian pieni, joten otimme hankkimamme verkon heti käyttöön. Yön pimeydessä raikuu erilaisten kaskaiden konsertti. Gekot naksuttelevat seinillä ja jokin matelija tai sammakkoeläin kurnuttaa silloin tällöin varsin äänekkäästi kylppärin alla.

Ranskalainen ratkaisu

1800-luvun puoliväliin mennessä Englanti hallitsi kauppaa Kiinan rannikolla, ja Ranska halusi löytää kilpailuetua itselleen. Napoleon III:n laivaston napattua Saigonin nuori laivastoupseeri Francis Garnier keksi tutkia Mekongia mahdollisena reittinä Kiinan rikkauksille. Garnier oli kuullut Khonen putouksista, mutta oli varma, että moderni höyrylaiva selvittäisi esteet helposti. Retkikunta kulki rautapaatilla Kambodzhan viidakkojen läpi Les Laosin rajalle – ja voin vain kuvitella upseerismiehen päästämän ärräpään mittasuhteita, kun laiva sadekaudella 1866 saapui Siphandonin putousten alle.

No ei hätää. Herra sai päähänsä, että rakennetaan rautatie, pistetään paatti palasiksi ja roudataan se veturilla yläjuoksulle. Briljanttia! Sen muistona Don Khonen ja Don Detin välissä on komea entinen rautatiesilta, saarilla joitakin vanhoja, huonokuntoisia ranskalaisrankennuksia ja satamarakenteita sekä muistot Laosin ainokaisesta noin 100 m pituisesta rautatiestä. Kylän puskista esiin kaivettu veturikin on laitettu tyylikkäästi esille omaan katokseensa.

Vuokrasimme polkupyörät, mikä onkin näppärä tapa tutustua saariin, sillä etäisyydet ovat lyhyet, ja fillarin selässä saa nauttia myös viilentävästä vauhtituulesta, ainakin varjopaikossa. Fillarivuokra on vain noin 1,20 e päivältä, mutta liikkuminen saarilla vaatii veronsa. Ennen on kuulemma peritty rahaa sillan ylityksestä, mutta sen on ilmeisesti havaittu kohtelevan ravintolayrittäjiä epätasa-arvoisesti tai jotain. Nyt rahastettiin saarten nähtävyyksien luokse kulkemisesta melkein viisi euroa turistilta. Se on iso raha tässä maassa. Kyseessä oli ilmeisesti jonkinlainen kansallispuistomaksu, koska sen maksettua ei tarvinnut enää maksaa pääsymaksua vesiputouksille.

Somphamit-vesiputous on vaikuttava ja kaunis. Vesi tulee leveänä rintamana ja putoaa useana pienenä putouksena laajalla alueella keskellä viidakkomaisemaa. Pauhu on mahtava ja tunnelma eksoottinen. Haikarat istuksivat kallioilla tai lentelevät putousten yllä saalista kärkkymässä. Toisin kuin monilla komeilla vesiputouksilla, matkailijoita oli vain kourallinen. Putousta sai katsella ja seurata vallan rauhassa aina putousten alle saakka. Siellä on viihtyisä eri tasoille rakennettu ravintola rauhaisaan päivän viettoon ja virvokkeiden nauttimiseen.

Siestan jälkeen menimme uiskentelemaan putousten alla olevaan akanvirta-altaaseen. Biitsillä oli vain kaksi muuta pariskuntaa lisäksemme. Akanvirta oli niin vahva näin kuivan kauden alkumetreilläkin, että sai uida ihan tosissaan, jottei lähtenyt virran mukaan. Sadekaudella putousten alla ei voi uida ollenkaan. Virta on silloin aivan liian voimakas ja vaarallinen.

Putouksilta poljimme takaisin kylään ja ranskalaista kaarisiltaa myöten naapurisaarelle tutustumaan sen rantojen tarjontaan. Matkan varrella sai ihailla peltoja, lehmiä ja vesipuhveleita sekä perinteisiä maalaistaloja. Hiljaista ja rauhallista oli Don Detilläkin, ainakin iltapäivän tunteina. Rantaravintolasta tarjottiin pössyteltävää edullisesti, mutta totesimme olevamme niin vanhoja, että käytämme vain alkoholia. Parkkeerasimme sopivalta näyttävän ravintolan kylkeen ja nautimme aivan erinomaiset soppalounaat. Oskari sai Lao Beerin (oluen ystävä ei tässä maassa jää koskaan pulaan) ja minulle järjestyi aito lemonade.

Exotic elukoita

Yhden do-nothing-chillauspäivän jälkeen vuokrasimme fillarit toistamiseen. Lähdimme auringon noustessa kuuden jälkeen polkemaan vanhan rautatien paikalla kulkevaa, pölyävää hiekkatietä kohti saaren eteläkärkeä ja satamaa, josta lähtee delfiinisafareita. Sataman edustalla Mekongin lavealle jakaantuneen sisämaan suiston haarat yhtyvät jälleen, ja joessa on hieman syvempi kohta. Siellä, Kambodzhan rajalla elää lauma harvinaisia irravadindelfiinejä. Ne erottaa pullonokista siitä, että niillä ei ole pullonokkaa vaan suuri, pyöreä pää.

Delfiinireissu perinteisellä kalastuspaatilla maksoi 70 000 kipiä, euroissa vajaan kympin veneeltä. Yksinäisen oloinen japanilaisturisti katseli lähtöpuuhiamme hiukan ujosti, joten kysyimme, oliko hänkin tullut delfiinireissulle. Tietysti oli. Pyysimme hänet mukaamme, koska veneessä oli tilaa. Niihin otetaan enintään neljä matkustajaa.

Painelimme satamasta ulos ja varsin pian näimmekin ensimmäiset pinnassa hengittämässä käyvät delfiinin selät. Näimme hengityssuihkuja ja kuulimme voimakkaat puhallukset selvästi. Killuimme paikallamme katsellen ja odotellen, missä eläimet milloinkin kävisivät pinnassa. Välillä kippari siirsi venettä vähän matkaa, ja taas killuimme virran ja tuulen vietävinä. Näimme delfiinejä moneen otteeseen, mutta lähimmilläänkin ne kävivät runsaan viidenkymmenen metrin päässä, eivätkä suoneet meille komeita hyppyjään. Noin tunnin päästä suuntasimme takaisin satamaan. Oli ihanaa olla vesillä, ja bonuksena näimme vielä harvinaisia vesinisäkkäitä!

Satamasta fillaroimme päätieltä erkanevaa tien tapaista katsomaan Don Khonen itärannan Khonepasoi-putousta. Tien tapainen kapeni kapenemistaan ja kulki harvalaudotettujen 1800-luvun junaraiteille rakennettujen, huterien siltojen yli. Lopulta se oli pelkkä piskuinen polku. Oksat  osuivat meihin molemmilta puolilta ja päältä. Se ei tuntunut olevan kovin usein käytetty reitti.

Koski kohisi metsän takana, ja yritimme kävellä sivupolkua rantaan. Mitähän elukoita viidakossa lymyää? Myrkyllisiä käärmeitä, skorpioneja ja hämähkkejä kenties? Kun polun päässä näkyi valtaisa muurahaiskekoa muistuttava kumpare, mieleemme tuli liian elävästi Indiana Jonesin muurahaiskohtaus… Ei kun takaisin pääpolulle. Tarkastimme olinpaikkamme padiltä. Olimme sentään vielä oikealla saarella. Eteenpäin siis! Tie alkoi taas levetä, mutta oli aivan tolkuttoman kivinen. Löysimme lopulta vihdoin tavoittelemillemme putouksille.

Khonepasoi putouksilla oli Ranskalaisten tekemiä betonisia johteita ja paljon paikallisten kalastusrakenteita. Fransmannit olivat aikanaan uittaneet tiikkitukkeja putouksen sivukoskea alas ainakin rautatien tarpeisiin. Voisi kuvitella tiikille löytyneen myös muuta käyttöä. Saaren kalastajat taas olivat rakentaneet erilaisia bambu- ja puuviritelmiä kalojen narraamiseksi. Oli porttia ja verkkoa, sumppua ja ”hyppyriä”, joihin kalat jäivät virran paineesta satimeen. Putous oli mielenkiintoinen retkikohde, jonne johti muutama jännittävä, harvalaudoitettu riippusilta. Mutta aurinko oli kavunnut jo korkealle, hiki virtasi valtoimenaan ja nälkä kurni vatsassa.

Khop Jai Lai Lai Lao!

Fillaroimme vielä rantapolkua saaren pohjoisosan ympäri kylään ja ranskalaisen sillan kupeeseen kylmälle drinkille. Katselimme terassin alla Don Detin ja Don Khonen välissä yllättävän kirkkaana ja voimakkaana virtaavaa jokea, kun äkkäsimme käärmeen uidaluikertamassa joen pusikosta terassin – ja jalkojemme alle… Kohta pari teinipoikaa sukelteli siinä kotiloita joen pohjasta. Ehkäpä matelija oli joku täkäläinen tarhuri… Ravintolan terassilta siirryimme ”omalle” terassillemme siestalle, sillä seuraavana päivänä jatkaisimme taas uuteen maahan ja uusiin maisemiin.