Rajan yli Laosiin

Olimme laiskoja ja ostimme ihanan Hanoi Sky Hotellimme respasta bussimatkan Laosin Phonsavaniin. Odotimme aulassa bussifirman edustajaa, joka tuli noutamaan meidät puoli viisi – puoli tuntia aiemmin kuin oli sovittu! Hienoa, pääsemme lähtemään ajoissa…

Juoksimme äijän mopon perässä pahimman, pakokaasun hajuisen iltapäiväruuhkan seassa vanhan kaupungin katuja pitkin. Yht´äkkiä hän käski meidän jäävän kadun laitaan odottamaan. Hänen englanninkielen taitonsa ei riittänyt selventämään mitä, kuinka kauan ja miksi.

Ja me odotimme iltpäivän kuumuudessa, vartin, puoli tuntia… hätistelimme kohdallamme pystähteleviä takseja pois. Melkein tunnin kuluttua kohdallemme pysähtyi minibussi. Ei – se ei ollut se komea valkoinen minibussi, jonka vastakkain aseteltujen, leveiden nahkapenkkien välissä oli pöytä ja samppanjalasit – ei. Se oli se minibussi, joka oli ahdettu täyteen reppureissaajia ja reppuja. Meidät (matkustajat numerot 16 ja 17) tungettiin seisomaan pieneen, matalaan rakoon, peput päin liukuovea, ilman juuri mitään, mistä olisi voinut ottaa tukea, koko ruuhkassa mutkittelevalle matkalle Hanoin läpi bussiasemalle!

Olimme siis maksaneet tuplahinnan tästä ”noutopalvelusta” ja lippujenostoavusta tavalliseen yöbussiin! Taksilla olisimme päässeet perille selvästi lyhyemmässä ajassa, eikä tuo lippujen osto Luang Prabangin bussilla Phonsavaniin kovin monimutkaiselta näyttänyt. Bussissa oli oikein hyvin tilaa. Meidän lisäksi matkaan lähtivät kaksi ruotsalais- ja kaksi saksalaistyttöä, muutama paikallinen ja epämääräinen määrä rahtia T-paidoista ruokatarvikkeisiin. No – kaikkea ei voi tietää etukäteen.

Bussi oli ok: ihan siistit, viininpunaiset löhöpenkit, kaksi molemmin puolin, kahdessa tasossa. Nappasimme taaempaa vierekkäiset neljä yläpunkkaa. Oli Oskarin hartioille kerrankin tilaa. Pääsimme pimeälle taipaleelle Phonsavaniin noin seitsemän aikaan. Bussi pysähtyi illalla vielä kertaalleen päästämään meidät iltapisuille, ja sitten vaan nukkumaan vaatteet päällä, ilman iltapesuja, totta kai.

No eihän siitä nukkumisesta paljon mitään tullut natisevassa ja kitisevässä, pomppivassa ja huojuvassa, kiihdyttävässä ja jarruttavassa bussissa. Korvatulpistakaan ei juuri ollut apua. Yritin peittää silmät fleecen hihalla, etteivät autojen ja taajamien valot häiritsisi, mutta sitten tuli kuuma jne. Oli se synkkä ja pitkä yö.

Kun päivä alkoi vihdoin vaaleta joskus viiden jälkeen, bussi kiipesi jo hyvän matkaa kohti rajaseudun ylänköjä. Saimme taas nauttia huonokuntoisesta, kuoppaisesta serpentiinitiestä. Maisemia ei voinut moittia. Oli todella hienoja vistoja pilvien syleilemille vuorille ja laaksoihin pilvien väleissä. Kylien ihmiset olivat varhain aloittamassa päivän askareita. Tiellä vilisteli mustia sikoja ja pikkupossuja, vuohilaumoja, lehmiä, kanoja, ankkoja ja koiria. Teiden varsilla kasvoi ”rikkaruohona” valtavan kokoisia, yli miehen mittaisia ja monen levyisiä joulutähtipensaita täydessä kukassa ja toisia, joissa oli ukonhattuja muistuttavia keltaisia kukkia.

Puoli seitsemän maissa saavuimme Vietnamin ja Laosin rajalle Namcaniin. Pääsimme vessaan! Tai, no, kai se vessa oli. Oskarin kertoman mukaan harvinaisen pieni reikä kattamattoman puuhuussin lattiassa… Minä tyydyin odottamaan vuoroani kasvimaan ja pienen, harvan aidan taakse. Kunhan yksi vietnamilaismies saisi asiansa hoidettua.

Raja-aseman piti avautua seitsemältä, mutta tärkeät herrat pikkuvirkamiehet aloittelivat työpäivää varsin verkkaiseen tahtiin. Suunnille puolen tunnin päästä pääsimme näyttämään passimme Vietnamin rajaviranomaisille, heti vietnamilaisten jälkeen. Onneksi meitä ei kaiken kaikkiaankaan ollut kuin kymmenkunta.

Les Laos, pakallisittain Lao

Kun olimme saaneet passeihin leimat, ja toinen virkailija oli ne vielä varmuuden varaksi tarkastanut, pääsimme kävelemään kohti Laosin raja-asemaa. Siellä piti ensin käydä näyttämässä passit Arrival-puolella, mistä saimme maahantulo- ja maastapoistumiskaavakkeet. Niiden kanssa kiersimme viisumipuolelle, mistä saimme viisuminhakukaavakkeet. Ne täytettyämme ja liitettyämme niihin pärstäkuvat laovirkamies värkkäsi meille hienot viisumit ja liimasi ne hartaasti paikoilleen. Hän oli tarkka mies. Onneksi meitä viisuminhakijoitakin oli vain neljä – eikä neljäkymmentä.

Viisumit maksoivat meiltä suomalaisilta 35 dollaria + dollarin palvelumaksut. 19-vuotiailla saksalaistyttösillä oli ollut kiire Hanoista lähtiessä, eikä raha-automaatti ollut toiminut. Bussiyhtiön kaveri oli tyttöjen kertoman mukaan sanonut, että rajalla on ATM. Tuskin hän oikeasti oli edes ymmärtänyt kysymystä. Tällä maalaisrajalla ei todellakaan ollut minkäänlaisia automaatteja. Lainasimme lapsipoloille kuusikymmentä dollaria, jotteivät raukat jäisi rajalle pulaan. Saksalaiset joutuvat pulittamaan viisumeista neljä dollaria vähemmän kuin suomalaiset. Mistähän nekin hinnat keksitään?

Uudenkarheiden viisumien kanssa lampsimme takaisin Arrivals-puolelle niiden leimausta varten. Ennen kuin asemalta päästiin, söpösti hymyilevä laovirkamies tarkasti passit vielä kertaalleen. Kyllä passit oli taas hyvin tsekattu. Sen sijaan mitään matkatavaroita ei tarkastettu, ei isoja reppujamme, jotka olivat kulkeneet rajan yli bussissa eikä pikkureppujamme, jotka kulkivat rajan yli olallamme. Ilmeisesti täällä ei pelätä salakuljetusta. No onhan Vietnamissa sen verran rajut rangaistukset: pienen huumausaine-erän salakuljetuksesta saa elinkautisen ja isommasta erästä napsahtaa kuolemantuomio. Tilanne on sama tälläkin puolen rajaa.

Tuhat miljoonaa kiloa pommeja ja kärsimystä

Rajanylitysproseduureihin oli hurahtanut parisen tuntia, ja pääsimme taas bussiin. Matkan varren pelloilla näkyviä pommikraattereita katsellessa ei voinut olla miettimättä laojen karmeaa lähihistoriaa. Yhdysvallat oli suuressa viisaudessaan tyhjentänyt maahan pommeja määrän, joka vastaa kokonaista konelastillista joka 8. minuutti, 24 tuntia vuorokaudessa, 9 vuoden ajan! Suuri osa pommeista ei räjähtänyt vaan ne jäivät metsiin ja pelloille silpomaan jäseniä ja kylvämään kuolemaa tähän päivään saakka. Laossa on upea luonto ja paljon metsää, jossa elää useita harvinaisia eläinlajeja. Ihmisten kärsimystä väheksymättä mietin myös, miten paljon eläimet ovat joutuneet kärsimään UXO:ista (unexploded ordnance) eli räjähtämättömistä ammuksista. Pommituksiin tuhlattiin sumeilematta miljardeja dollareita sodan aikana. Paljonkohan niiden siivoamiseen on liiennyt rahaa sodan jälkeisen runsaan neljänkymmenen vuoden kuluessa?

Koska pommien pelossa ei köyhässä ja vuoristoisessa maassa ole voinut rakentaa elintasoa, maataloutta ja infrastruktuuria toivottuun tahtiin, maa on jäänyt kehityksessä vaikkapa melkein satamiljoonaisesta Vietnamin kansasta jälkeen. Noin seitsemästä miljoonasta laosta neljä viidestä saa elantonsa pienimuotoisesta maataloudesta, mistä muodostuu vain kolmannes maan bruttokansantuotteesta. Suuri osa maaseudun lapsista elää ilman perusterveydenhuoltoa ja erityisesti tyttöjen lukutaidottomuus on ollut suurta. Siksi naisilla on ollut vähän mahdollisuuksia työllistyä muuhun kuin maatalouteen. Tämän tietäen oli mukava nähdä bussin ikkunasta lauma iloisia tyttöjä kouluasuissaan.

Koko matkaan Hanoista Phonsavaniin hurahti kaikkiaan seitsemisentoista tuntia, mutta ei tuollainen ilmaistoitu köllimisbussi ole ollenkaan huono tapa matkustaa, vaikkei siinä tällainen unenlahjaton oikein nukkumaan onnistukaan.